Yleistä keskustelua musiikista ›

Klassiset säveltäjät tekevät usein parhaat teoksensa uransa loppuvaiheilla.
Sen sijaan pop-muusikot tekevät yleensä pari hyvää levyä uran alkuun
ja sitten jos ne vielä saa tehdä jotain niin se loppu on puolet huonompaa.
 
Jazzissa ilmiö ei ole niin vahva. Bluesissa on periaatteessa sama juttu,
mutta siinä monet suuret on aloittaneet myöhemmin - tai se huippuvaihe
osuu siis myöhemmälle iälle.
 
Klassisessa musiikissa kehitytään kun taas pop-musiikissa sävellystaidot
vain ruostuu ajanmyötä. Missäköhän on vika? On helppoa ymmärtää että
lavaesiintyminen onnistuu nuorempana paremmin kuin vähän vanhempana,
mutta en näe mitään syytä, miksi pop-musiikissa sävellystaidot pitäisi ruostua.
Ihan omituinen juttu että näin kuitenkin tapahtuu.

Useimmilla pop-biisin tekijöillähän ei ole sävellystaitoa laisinkaan. Mutta ehkä tarttuvan biisin teko vaatii tiettyä luovaa hulluutta mikä vanhemmiten hiipuu.

Tuo on kyllä ihan totta. Uskoakseni syy on kuitenkin seuraavanlainen (pätee lähinnä vain menestyneisiin säveltäjiin)
 
Nuorena ollaan köyhiä ja palo tehdä hienoja biisejä ja rikastua on suuri. Jaksetaan tehdä hommia läpi yön jne. Sitten saadaan rahaa ja ehkä motivaatiokin hiipuu, tulee perhettä eli elämä saa muutakin sisältöä.
 
Tuo nyt oli vaan sellainen raapaisu..voi olla jotain perääkin.

Glenn Danzig...

Miten niin hiipuu? The Cure, Morrissey, New Order, onhän näitä :)

Jollakin nousee kusi liiaksi päähän, toinen ryyppää tai sniffaa aivonsa pihalle. Kolmas myy itsensä ja alkaa tekemään AOR-kamaa. Neljäs tyytyy toistamaan iänkaiken niitä samoja, vanhoja maneereitaan ja muuttuu huomaamattaan kovasta jutusta pelkäksi surkuhupaisaksi vitsiksi. Viides saa manageriltaan huonoja neuvoja tai joutuu kusetetuksi, kuudennelle antaa levy-yhtiö monoa persuksiin kun levyt eivät myykään enää niin paljon kuin ennen. Seitsemäs palaa loppuun muuten vaan ja kahdeksas ampuu itsensä syystä tuntemattomasta. Mikään näistä ei varsinaisesti edistä luovaa ajattelua ja taiteellisuutta jota ala vaatii - etenkään tuo viimeksi mainittu. Ja sitäkin voi kysyä, miksi tehdä priimaa kovalla vaivalla kun juostenkustu keskinkertaisuuskin menee kaupaksi - etenkin, jos on jo riittävästi nimeä ja rahaa enemmän kuin pystyy ikinä käyttämään. Syynsä on ostavalla yleisölläkin: paska nimittäin menee pöyristyttävän hyvin kaupaksi...
 
Tuskin tuohon hiipumiseen on yksiselitteistä syytä. Musiikkibisnes on kuitenkin raakaa, varsinkin siinä vaiheessa kun levyt lakkaavat myymästä ja naama ei jaksa kiinnostaa edes vähäpätöisempien iltapäivälehtien paparazzeja. Kun oikein tarkkaan ajattelee, niin todella vähän on sellaisia oikein saatanan pitkän linjan bändejä, jotka jaksavat painaa aina vain. Jotain Rolling Stonesia tai AC/DC:tä nyt voisi käyttää esimerkkinä, mutta kylmä totuus on sekin ettei niidenkään levyt (no, Rollareista nyt en osaa ehkä sanoa kun niiden tekemiset ei ole ikinä kiinnostaneet) enää yllä millään niiden vanhojen klassikoiden tasolle. Ehkä jonkinlainen uudistuminen on se tekijä, joka estää raakkiutumisen. (Enkä tarkoita sitä että hypättäisiin joka ikisen räppä- ja nu-metal -villityksen kelkkaan ja alettaisiin pitää lökähousuja). Tietysti myös tinkimättömyys ja omasta linjasta kiinni pitäminen on aina hyväksi, ja sillä persoonallinen bändi tai artisti saa varmasti koottua itselleen vankan fanijoukon joka ostaa niitä levyjä ja tulee keikoille. Siinä vain se homman tuoreena pitäminen on aika vaikeaa. Hyvä esimerkki bändistä joka on mun mielestä onnistunut estämään tuon hiipumisen ja tylsistymisen voisi olla vaikka ZZ Top.

Mä luulen että siinä on jonkun verran perää että vimma ja "nälkä" vähenee iän myötä. Ja toisaalta rytmi muuttuu ja entiset ja uudet nuoret fanit eivät ehkä vaan enää diggaa myöhemmästä kamasta, vaikka se olisi kuinka hyvää tahansa. Ihmiset yllättävän paljon haluavat että artisti ei saa muuttua.

Samoin esim. monet ihmiset haluavat seurata aikaansa ja siihen ei kuulu enää jonkun edellisen vuosikymmenen sankarin diggaaminen...aika raadollista, mutta tuotakin näkee.

Ja sitten tietysti se, että ekan jutun saa monet tehdä aika rauhassa. Ja sitten jos siitä tulee suuri menestys, astuu kuvioon "komitea"....paljon ihmisiä joilla jokaisella on sanottavansa. Totuushan on, että menestyksestä haluavat kaikki kunnian, häviön joutuu kärsimään yksin....

Eli, kun on monta kokkia, tuloksena on usein kompromissi, joka taas ruokkii aina keskinkertaisuutta!

Mä luulen että siinä on jonkun verran perää että vimma ja "nälkä" vähenee iän myötä. Ja toisaalta rytmi muuttuu ja entiset ja uudet nuoret fanit eivät ehkä vaan enää diggaa myöhemmästä kamasta, vaikka se olisi kuinka hyvää tahansa. Ihmiset yllättävän paljon haluavat että artisti ei saa muuttua.
 
Eihän se muutos niin paha ole, mutta mikäli muutos on huonompaan (esim. In Flames), niin eihän sitä voi ymmärtää.

Eihän se muutos niin paha ole, mutta mikäli muutos on huonompaan (esim. In Flames), niin eihän sitä voi ymmärtää.
 
En tunne tuota tapausta, mutta on aika vaikea määritellä hyvä- ja huono musiikki.

En tunne tuota tapausta, mutta on aika vaikea määritellä hyvä- ja huono musiikki.
 
Ennen oli ihan kelpoa metallia, mutta lähtivät numetal-kelkkaan mukaan. Katsotaan miten kyseiselle bändille käy kun numetal-villitys laantuu ja seuraava trendi tulee.

Klassisessa musiikissa kehitytään kun taas pop-musiikissa sävellystaidot
vain ruostuu ajanmyötä. Missäköhän on vika? On helppoa ymmärtää että
lavaesiintyminen onnistuu nuorempana paremmin kuin vähän vanhempana,
mutta en näe mitään syytä, miksi pop-musiikissa sävellystaidot pitäisi ruostua.
Ihan omituinen juttu että näin kuitenkin tapahtuu.
 
Hm. Näyttämisen ja todistamisen tarve saattaa laskea kuten voidaan huomata esimerkiksi vertaamalla Juice Leskisen levyjä ennen ja jälkeen "Ajan henki" -levyä; status quo on jo saavutettu ja musiikissa on jo kaiken läpi puskevaa taatasillanpäämäistä sävyä. Tai Kari Peitsamon alku- ja myöhempiä levyjä; myöhemmissä levyissä haasteellisuutta haetaan esim jättämällä biisit treenaamatta.
 
Tai sitten artisti saattaa liukua omassa ilmaisussaan sellaisiin sfääreihin, joissa punainen lanka on jo niin monessa solmussa, ettei levyjen kuuntelu keskeltä kronologista jatkumoa onnistu - aiempien levyjen pitää olla johdantona tuttuja, jotta myöhemmissä on mitään järkeä; vrt Van Morrison tai Grateful Dead.
 
Viime aikoina olen taas naureskellut sille, kuinka Dave Lindholm Bluesoundsissa todisti, kuinka "vanha kettu osaa vielä yllättää", Daven kaikki merkittävimmät levyt oli jo tehty, ja 'vanha kettu' oli vasta 28-vuotias. Livenä Dave on toki edelleen täysin koherentti ja preesens nyt 51-vuotiaanakin.
 
Tai sitten artisti saattaa olla yksinkertaisesti liian kiltti, ja ottaa todesta tukiryhmänsä vaatimukset tyylin uudistamisesta ja "ajankohtaistamisesta". Esimerkkejä en tahdo mainita, senkään vuoksi, että saattaisin osua tahattomasti väärään (tai oikeaan) ja olla liian ilkeä. Mutta katse kääntyy Turkuun...

Klassiset säveltäjät tekevät usein parhaat teoksensa uransa loppuvaiheilla.
 
Klassisessa musiikissa kehitytään kun taas pop-musiikissa sävellystaidot
vain ruostuu ajanmyötä.
 
KLassisen musiikin säveltäjät ovat lähes poikkeuksetta käyneet pitkät koulut ja musiikki on heidän "työnsä".
Pop "muusikot" taas jallattelevat vähän miten sattuu(toki jotkut ovat jopa opiskelleet musiikkikin) ja nykypäivänä pop-musiikki on myös ei-musikaalisten ihmisten harrastus, jossa jotkut osuvat vahingossa kultasuoneen ja ovat (ainakin omasta mielestään) maailman herroja kahden viikon ajan, joka on ainakin Suomessa vähän liiankin yleistä.

Esimerkkejä en tahdo mainita, senkään vuoksi, että saattaisin osua tahattomasti väärään (tai oikeaan) ja olla liian ilkeä. Mutta katse kääntyy Turkuun...
 
Mutta jos "Princess"-biisii otetaan referenssiksi, niin onhan se myöhemmällä iällään vasta puhjennut kukkaan.

Eihän rokki ole musiikkia, missikisoihin verrattavaa Catwalkilla pullistelua - ja läpeensä kaupallista.
 
Sen sijaan oikeat muusikot erottuvat paskasta, kuten Waitsin Tomppa...mutta niitä on aika pieni prosentti.
 
Suurin osa hyvästäkin rokmusiikista on niin kuin sen vanhan vertauksen miljoona apinaa jotka pannaan hakkaamaan randomina kirjoituskonetta, kyllä sieltä väkisinkin tulee vahingossa jotain käsittämättömän nerokasta. Mutta se, että sama apina tekisi sen kaksi kertaa - todennäköisyys alkaa olla aika nollissa.

mihinköhän tää väite perää. mielestäni esimerkiksi Beatlesin myöhempi tuotanto on kiistatta parempaa kuin ne She loves you:t, vaikka on niissäkin oma viehätyksensä..
tosin kyllä mccartneyn soolotuotanto on ollut vähän plää..
mutta siis tuo lennon-mccartney -kollaboraation tuotanto vaan parani loppua kohden.

Jos alat kuuntelemaan jotain pop-artistia sen alusta lähtien tykästyt siihen millaista se on alkutaipaleellaan. Artistin musiikki pakostakin uusiutuu edes hieman jossain vaiheessa ja et välttämättä pidä enää tästä uudesta. Tämä voi vaikuttaa hiipumiselta, muttei ole sitä.
 
Jotkut taas tykkäävät sitten siitä uudemmasta, aivan kuten Peki kirjoitti äsken.

Ihmeellistä piipitystä alusta loppuun tämäkin ketju.

Ihmeellistä piipitystä alusta loppuun tämäkin ketju.
 
Ja pahenee vain!

mutta puhuin nyt lennonista ja mccartneysta ikään kuin säveltäjäparina. ei mun mielestä kummankaan soolotuotantoo oo yltänyt yhteistyön tasolle.