Media ja viihde ›

Jari Tervo: Koljatti
 
Aika hyvä, joskin jossain määrin hämmentäväkin teos musta tää. Monessa kohtaa tuli semmonen vähä "hotakaismainen" ahdistus, et "mixse noin taas tekee?" Mut kyllähän tälle nauraakki taas sai. Vähän siis semmonen kaksjakonen suhtautuminen mulla nyt tähän. Kaipa se sit hyvä kirja kuitenki oli, vaikkei musta kovinkaan "tervomainen"... tai siis olihan siinä ne Tervolle tyypilliset jututki taas mukana, mut tuli paikoin kovasti mieleen esim. just Hotakaisen teokset, varsinki tosta suht karusta loppuratkasusta. Unimaailma ja todellisuus oli musta paikoin aika hienosti sekotettu kans, siis kielellisesti. Enno ihan varma ees tajusinko ihan kaikkia juttuja, että mitä siinä loppuviimeks todella tapahtu ja mikä taas oli pelkkää unta/kuvitelmaa. Mutta joo.

Joulun alla tuli nautittua kaksi italialaista kirjaa Tammen Keltaisesta kirjatosta. Näistä ensimmäinen:
 
Alberto Moravia - Keskipäivän aave
Psykologisen realismin tyylisuuntaa edustava kirja, joka on avioliittokuvaus näytelmäkirjailijaksi pyrkivästä Riccardo Moltenista ja tämän vaimosta Emiliasta. Täyttääkseen vaimonsa unelmat omasta kodista Molteni alkaa tehdä elokuvaskenaristin töitä maksaakseen omistushuoneiston osamaksut. Pikku hiljaa avioliitossa alkaa ilmetä kuitenkin säröjä, jotka johtavat lopulta todelliseen kriisiin. Uuden elokuvaprojektin johdosta Molteni ja Emilia matkaavat Caprin saarelle, jossa olisi tarkoitus selvittää syitä avioliiton ongelmiin ja tehdä skenaario Odysseiasta. Kamppailessaan tuottajan, ohjaajan ja oman näkemyksen kanssa tarinasta Molteni alkaa huomata, että eepoksen tarina liittyy myös jotenkin hänen ja vaimonsa tilanteeseen....
 
Kirja jätti jotenkin ristiriitaisen tunteen: toisaalta pidin Odysseiasta käytyä keskustelua ja analyysiä erittäin mielenkiintoisena, mutta esimerkiksi hahmot jäivät minulle etäisiksi. Eritoten kirjan päähenkilö Molteni ja tämän vaimo Emilia raastoivat hermojani paikoin oikein kunnolla; heidän käytöksenä on välillä sietämätöntä, ja usein tunsin tavallaan ymmärtäväni Moltenin ajatuksia, mutta sitten taas usein en millään pystynyt ymmärtämään hänen toimintaansa.
Olisin myös toivonut, että kirjassa olisi kuvailtu enemmän Caprin saaren miljöitä, joita kirja aina silloin tällöin vähän kuvasikin, mutta se jätti kuitenkin nälän tarkemmalle yksityiskohdilla herkuttelulle.
 
Ristiriitaisia tunteita siis. Ei tämä huono kirja ollut muttei myöskään niin hyvä, että suosittelisin sitä ihan tuosta noin vain. En oikein tiedä, ketkä tästä kirjasta voisivat eniten saada irti. No ehkä ainakin ihmiset, joita kiinnostavat erilaiset tulkinnat Odysseuksesta.

Wild String Of Voodoo Strat: Eritoten kirjan päähenkilö Molteni ja tämän vaimo Emilia raastoivat hermojani paikoin oikein kunnolla; heidän käytöksenä on välillä sietämätöntä, ja usein tunsin tavallaan ymmärtäväni Moltenin ajatuksia, mutta sitten taas usein en millään pystynyt ymmärtämään hänen toimintaansa.
 
Moravian henkilöhahmot eivät tosiaan usein ole kovin sympaattisia, mutta toisaalta ehkä juuri aikansa lapsia. Itse luin Moravialta viimeksi Tyhjän kankaan (La Noia) ja sen jossain määrin epämiellyttävä päähenkilö herätti myös ajattelemaan, että vähän samaan tapaanhan itsekin tulee helposti toimineeksi.

Leena Tähtinen ja Chris Flynn: Universumin pimeä puoli
 
Oikeen mielenkiintosta tekstiä tämäkin, vaikka oikoluku tuntuki pikkasen huonommin hoidetulta mitä Leenan kirjoissa yleensä. Mut eipä siellä varsinaisesti mikään silleen häiritteen jääny, ainakaan jos tietää mitä missäkin kohtaa _pitäis_ lukea. Pimeää ainetta ja pimeää energiaa tässä siis käsiteltiin, ja eri tutkijoiden suhtautumista niihin. Hauskoja anekdoottejakin oli taas mukaan mahtunut. Ja taas kerran muuten huomasin kuin huono desimaalierotin toi pilkku onkaan, varsinki luetteloissa: 0,12, 0,45, 1,05 jne. Piste ois paljo paree, mut eihän se toisaalta Leenan (eikä varsinkaan Chrisin) vika ollu... ;)

NHR: Ja taas kerran muuten huomasin kuin huono desimaalierotin toi pilkku onkaan, varsinki luetteloissa: 0,12, 0,45, 1,05 jne. Piste ois paljo paree, mut eihän se toisaalta Leenan (eikä varsinkaan Chrisin) vika ollu... ;)
 
Tuolloin kuuluu käyttää puolipistettä erottamaan luvut toisistaan.

1001 Albums You Must Hear Before You Die
 
Ihan ok opus. On tullut kuunneltua Spotifystä aika paljon ennestään vähemmän tunnettuja artisteja tuon ansiosta ja joitakin levyjä on mennyt ostoslistallekkin. Eniten tuosa kirjassa häiritsee se, että eräät artistit ovat yliedustettuina muiden kustannuksella, etenkin kun kyse ei ole absoluuttisesti parhaiden levyjen listauksesta. En esimerkiksi usko, että kenenkään oikeasti tarvitsee kuulla viittä Sonic Youthin levyä (vaikka itse bändistä pidänkin). Kaksi tai kolme olisi varmasti riittänyt. Esimerkiksi Chuck Berryltä ei ole listalla mukana mitään, vaikka kaveri on erittäin merkittävä rocklyriikan ja -kitaroinnin kehittäjä.
 
George Orwell - Eläinten Vallankumous
 
Tämä on tullut luettua viimeksi joskus ala-asteella. Toimii edelleen. Ja toimii varmasti niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Ajaton teos. Ja mukavan lyhyt klassikko luettavaksi. Voi siis suositella sellaisillekkin, jotka eivät ole tottuneita / halukkaita lukemaan monisatasivuisia romaaneja.
 
William Golding - Kärpästen Herra
 
Tämä teos on myöskin klassikko ihan syystä. Tarina siitä, kuinka helposti ihminen taantuu eläimen tasolle (tai itseasiassa pahemmaksi, kuin yksikään peto), jos siihen vain annetaan sopiva tilaisuus.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun selailin tätä ketjua taaksepäin ja huomasin, että ei ole ilmeisesti Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjaa luettu. Kyllä ei sellainen toiminta ole suotavaa. Onneksi jonkin verran nuorisolla näkee karvahattuja päässä, vaikka moni kehtaa vielä avopäin pakkasessa kävellä ja sitten istutaan sisällä tietokonepelien ääressä pipo päässä ja juodaan amerikanjuomia ja makeita syödään, vaikka olisi jääkaapissa piimääkin ja eilisiä perunoita. Antti Litjakin olisi hyvä mies, ei mikään hiki päässä juoksenteleva, joten jos kuulisi vielä hänen lukemanaan tätä kirjaa, niin hyvä olisi. Mutta kun taitavat olla siinä muodossa, että ovat niitä pyöreitä rinkuloita ne, mihin Antti on äänensä pistänyt. Eivät sovi kasettikoneeseen.

Juha Vuorinen: Kristian siviilipalvelusmiehenä
 
Nojoo, lukihan tämänkin nyt taas, mut aika samanlaisia keskenään nää Vuorisen kirjat tuntuu kyl olevan. Mikä ei siis ainakaan _välttämättä_ ole _pelkästään_ huono juttu, jos tykkää lukee samanlaisia kirjoja. Mulla kuitenki semmonen pieni kyllästymisreaktio nyt havaittavissa...
 
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
 
Perus-Poirottia taas, ihan mielelläänhän näitäki lukee (vaikka aika samantyylisiä keskenään kans ovatkin), varsinki kunei koskaan tunnu olevan hajuakaan siitä kuka on murhaaja. Tässäkin hämättiin silleen sopivasti, että LUULIN tietäväni, mut eise ihan niin sitte taas mennykkään... ;)

Dostojevskin Peluri. Hyvä kirja ja aloitteli mukavana ja lyhyenä opuksena tämmöstä klassikkokirjailijoiden ja klassikkoteosten sarjaani. Harmitti tosin, etten ole ranskaa koskaan opiskellut ja tunsin itseni tyhmäksi.

Ygäby: Dostojevskin Peluri. Hyvä kirja ja aloitteli mukavana ja lyhyenä opuksena tämmöstä klassikkokirjailijoiden ja klassikkoteosten sarjaani. Harmitti tosin, etten ole ranskaa koskaan opiskellut ja tunsin itseni tyhmäksi.
 
Toi on kyl ärsyttävää kun ei ole niitä suomennettu. Yhdessä Umberto Econ kirjassa huomasin parin sadan sivun jälkeen, että kirjan takana oli latinankielisiin lauseisiin suomennokset.
 
Peluri on mukavan kepeää Dostojevskiä, jossa kirjailijan loistava huumorintaju puhkeaa kukkaan henkilöhahmojen välityksella.

Seppo JOkinen : Räätälöity ratkaisu.
 
Siis uusin näistä Komisario Koskinen -kirjoista.
Takuuvarmaa menoa, tuli luettua kirja lähes yhdessä illassa.
Ehkä vähän kaukaa haetun tuntuiset yhteydet ja verraten paljon väkeäkin, mutta paketti pysyy ihan hyvin kasassa. Sujuvaa perusdekkaria. Vähän etäisemmiksi jäävät polisiiaseman tyypit nyt kuin aikaisemmin, luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia kuvaillaan ehkä vähemmän mutta toisaalta toistoahan se Jokisensa lukeneille olisikin.

Vuoden 1964 alkupuoli ja 1957 kokovuosikerta Aku Ankkaa tuli luetuksi tuossa Joulun alla.
 
Joulunpyhinä luin loppuun kirjan Johnny Depp : kapinallinen / Brian J. Robb ; englannin kielestä suomentanut Jouni Porio sekä yhden simpanssin omaelämäkerran, Minä Cheetan.
 
Vanhoissa Ankka-painoksissa huomiota kiinnittää, kuinka kieli muuttuu. Varsinkin Barks-klassikoista huomaa, miten teksti saattaa vanhoissa versioissa vaikuttaa vanhahtavalta tai jopa lapselliseltan uudempiin käännöksiin verrattuna.
 
Johnny Depp -kirja oli hieman kuivakka, mutta asiallinen. Hieman hassulta tuntui tarttua noinkin nuoren miehen elämäkertaan, mutta eipä itse päähenkilö paljoa kirjassa ääneen päässytkään.
 
Minä Cheeta taas... Ikää on miehellä riittävästi omaelämäkerran eteen, etenkin simpanssiksi. Ja kirjaa voi myös sanoa viihdyttävämmäksi kuin Depp -kirjaa. Heräsi vain kysymys, kuka on toiminut haamukirjoittajana ja miksi hän halusi heittää lokaa tiettyjen henkilöiden niskaan? Jos tämä olisi ollut jonkun ihmisen omalla nimellä kirjoittama teos, niin vähintäänkin joidenkin näyttelijöiden perikunnilla saattaisi olla sanansa sanottavana esi-isistä tehtyihin "paljastuksiin". Toisaalta, väitetäänhän, että "any publicity is good publicity" ja varsinkin unohdetut tähtöset saattavat haluta tulla muistetuiksi edes orgioista? Netti ois ollu kiva tätä lukiessa, että olisi voinut googlata esmers Tarzanin pätkiä ja vaikka niitä unohdettuja tähtösiä.

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
 
Kerranki tuntu siltä heti kirjan alussa, että no TÄN mä muistan ennenki lukeneeni/nähneeni telkusta, mut puolenvälin tienoilla rupes jo tuntuun oudolta sittenki. Mut eipä täs ollukaan Poirottia, tai ees Marplea, vaan joku eversti Race "pääosassa", ts. murhien selvittelijänä. Agatha-tädinhän tiedetään sillontällön muokkailleen näitä omia tekstejään, joten empä hirveesti yllättyis, jos tääkin osottautuis esim. jonkun lyhkäsemmän Poirot-tarinan "laajennukseks". Oikeen mielenkiintonen murhamysteeri silti, enkä vieläkään arvannu murhaajaa, vaik eka niin taas kuvittelinki... ;)
 
E: Nonii, mitämä sanoin: http://en.wikipedia.org/wiki/Sparkling_Cyanide
 
On tosta näköjäs joku "modernisoitu" filmiki joskus kasarin alussa tehty, mutten kyl sitä muista ikinä nähneeni...

Joulu toi kaksi Muumi-kokoelmaa vuodelta 1991, joihin on niputettu kaikki Muumi-kirjat. :3
Viime yönä lueskelin Taikatalven loppuun ja aloittelin Muumipappa ja meri -teosta. Toven kerrontatyyli on aivan uskomattoman loistava.

Siskolta sain lahjaksi Tuomas Kyrön uuden kirjan Mielensäpahoittaja, joka kertoo vanhasta miehestä joka pohdiskelee maailman menoa ja mistä on pahoittanut mielensä. Voin kyllä suositella lämpimästi, itse on nyt jo toinen lukukerta menossa, enkä muista että olisin ikinä nauranut millekään kotimaiselle kirjalle näin makeasti. Tykkään siitä että vaikka kirja tavallaan vitsaileekin vanhanaikaiselle ajattelulle, niin se on melkeinpä jonkinlainen kunnianosoitus sellaisille kunnon miehille, jotka nykyään alkavat olla vähenemään päin.

https://www.suurikuu.fi/PublishedSe … pageID=9&itemcode=9789510244968
 
Elikkäs Tuomari Nurmion tekemiset kertova Dumari.
 
Erinomainen teos. Siitä yllätyin, että aika pienellä kuitataan Nurmion yksityiselämä, lapsenkin syntymä lähinnä vaan mainitaan. Lapsuudesta on sentään aika paljon asiaa. Musiikilliset tekemiset tulevatkin sitten käsitellyksi sitä tarkemmin. Ilmeisesti ihan tarkoituksellinen linjanveto.
 
Isoinkin moite liittyy ulkoasuun: vähän isompaa leipätekstiä tässä olisi saanut olla.

Kolmen Esko Valtaojan kirjan jälkeen päätin lukaista Rauni-Leena Luukanen-Kilden Tähtien Lähettiläs-kirjan, jonka löysin roskiksesta. Vähän yllättäen kirjassa ei kovin paljon ole noista humadoideista, vaan pikemminkin Luukanen-Kilde tuo esille omaa, budhismin mieleen tuovaa, uskoaan elämään ja kuolemaan.

Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
 
Tääkin näytti olevan vielä sitä "vanhaa kunnon" Paasilinnaa (ilmestynyt -83), vaikkei ihan Jäniksen vuodelle pärjännykkään, mut aika liki. Kultarosvo Lapissa piilossa rikostovereiltaan, apunaan mm. juoppo majuri ja ikäloppu kolttaeukko. Loppu ehkä hiukan töksähtäen, vaikka hommat selväks tulikin. Ihan hyvä kirja.

Mihail Bulgakov - Saatana Saapuu Moskovaan
 
Edelleen parhaita koskaan lukemiani kirjoja. Neroutta.