Tanssimusiikki ›

Avanaq: Ja kontaktilla en sitten tarkoita, että pitää kosiskella yleisöä, kertoa hauskoja juttuja tai hymyillä. Ne ovat useimmin tuhoon tuomittuja keinoja.
 
Minusta myös sen pitäisi riittää, tai ainikin riittää pitkälle. Ja toiveilla ymmärrän tässä, että soitetaan yleisesti yleisön pitämään musiikkia eikä siis täytellä yksittäisten pyytäjien toiveitä. Yleensä minusta on tahditonta edes pyytää omaa suosikkiaan ja bändiltä väärin niitä soittaa, jos ne eivät sovellu illan biisilistaan. Mutta mitä tarkoitat sillä, ettei se riitä? Mitä muuta mielestäsi vaaditaan?
 
Tuota ensimmäistä näkee kyllä varsin paljon yksittäisten suosittujen tanssibändien maneereissa. Kaikki eivät sitä harrasta, mutta mulla ainakin meni jauhot suuhun siinä vaiheessa kun erään iskelmäfinlandiavoittajan rumpali otti jalastaan kengän ja soitteli sillä haitsua samalla kun iski silmää yleisölle. En ole ihan varma muistuttiko homma enemmän epilepsiakohtausta vai sirkusta, mutta musiikki siitä oli melko kaukana. Tämä yleistys ei päde kaikkiin tanssigenren huippuorkestereihin, mutta jos asiaan kiinnittää huomiota, saattaa ilmiön laajuudesta yllättyä.
 
Tuohon kysymykseesi vastaan ihan omasta kokemuksesta. Mulla on tanssigenressä kokemusta soittamisesta suosituissa tanssiorkestereissa, tuntemattomammissa tanssiorkestereissa ja sitten soittamista hyvistä muusikoista kootuissa orkestereissa, jotka komppaavat artistia tanssiyleisölle. Nuo kaikki ovat jo täysin erilaisia tilanteita. Ensimmäisessä menee läpi vähän pöllömmätkin suoritukset, joskaan soittamisessa ei ole mitään vikaa. Itse olen ollut tilanteissa, joissa on vedelty suositussa orkesterissa pikatuurauksia sinne päin, koska ei ole ollut lappuja, kunnon kamoja, eikä oikein biiseistäkään tietoa. Silti uppoaa kuin mätään kissaan. Tietyt muut yleisön viihtyvyyden kannalta merkitykselliset elementit korvaavat kyllä kirkkaasti ne päämäärät lavatoiminnassa, jotka edustaisivat mulle puhtaasti musiikillista ammattitaitoa ja tapaa tuottaa livemusiikkia. Se on kumma fiilis kun tietää, että nyt mennään henkilökohtaisen suorituksen puitteissa todella heikoilla eväillä, mutta jengi diggaa hulluna. Eihän tilanteessa ole mitään valittamista, mutta kyllä se on yllättävältä tuntunut. Aivan kuin se aiemmin aistittu kritiikki jokaista orkesterin tekemää liikettä kohtaan olisi yhtäkkiä kadonnut maailmasta.
 
Toinen on sitten soittaminen tuntemattomissa tanssiorkestereissa. Mä en ole koskaan ollut tuntemattomassa orkesterissa, joka haluaisi päästä telkkariin tai saada mainetta. Yleisöä on silti kunnioitettu ja tanssimusiikkiin perehdytty, voisin sanoa jopa puolifanaattisesti. Siinä genressä tulee kiitosta ja haukkua ihan yhtä paljon. Kaiken ydin on se, että ilman julkista kuvaa tanssimuusikko on täysin yleisön armoilla. Ilman ulkoisia idolitekijöitä yleisöä ei vaan saa ajattelemaan samalla tavoin. Siinä mielessä otanta myös gradussa oli hieman hassu. Ei voi lähteä musiikkiin vihkiytyneistä tanssiharrastajista, jos se edustaa max 50% tanssilattian kuluttajista. Vasta tietyn julkisuuden jälkeen yleisö oppii kunnioittamaan orkesteria sen verran, että malttaa odottaa sen masurkan soimista kiltisti ja pitää turpansa kiinni. Jos orkesteri on nimetön, päänaukominen on valmis alkamaan ensimmäisen avausvalssin toisessa kertosäkeessä. Toki, kaikki eivät auo päätään, mutta se onnellinen tanssipari siellä omassa maailmassaan ei ehkä hahmota, että jokaisen tanssi-iltaan mahtuu tietty otanta vittunaamoja, joiden pääasiallinen tavoite on saada yksilöllistä palvelua ja toissijaisesti saada orkesteri häpeämään osaamistaan ja tekemistään. Jotenkin en jaksa uskoa, että tämä monessa eri nimettömässä, mutta ammattilaisista koostuvassa, tanssibändissä kokemani ilmiö olisi jotain muuta kuin osa tanssikulttuurin lieveilmiöistä. Ja tietysti se vetää mielen mustaksi ja saa osaltaan inhoamaan tanssikeikkoja.
 
Kolmas kokemus on sitten nimekkäämpien iskelmäartistien orkesterissa soittaminen, joissa musiikki ei noudata perinteistä lavatanssikonseptia. Silloin kritiikkiä tulee ehkäpä ohjelmiston suppeudesta, mutta yleisössä on myös niitä, jotka haluavat tanssia juuri kyseisen artistin musiikin tahdissa. Mä en koe tätä koskaan ongelmana. Mulle on ihan sama, jos puolet tanssijoista rakastaa bändiä ja puolet vihaa sydämensä pohjasta. Silloin on kuitenkin artisti tehnyt tehtävänsä ja esiintynyt faneilleen. Tanssimusiikkikulttuurin yksi kiistämätön puoli on se, että tansseissa käy sekä tanssahtelevia kuuntelijoita, että pelkkiä tanssijoita. Yksikään tanssi/iskelmäartisteja palkkaava lava/tanssipaikka ei mainosta iltoja tanssi- ja artisti-iltoina, vaan aina on tanssit. Silloin yleisöön osuu väkisinkin niitä, jotka eivät artistin materiaalista piittaa. Mä en kuitenkaan koe tätä soittajan ongelmana, eikä mulle jää enää huonoa fiilistä keikan jälkeen, mä vaan keskityn niihin, jotka diggas. Ei se ole mun vika, että tanssikulttuuri Suomessa on sitä, että kaikki artistit ja kaikenlainen tanssiyleisö joutuu kokoontumaan aina samoissa tiloissa.
 
Asia on siis melko monitahoinen. Yksittäisenä vastauksena kysymykseesi voisin sanoa, että kaikkea vaaditaan, jos ei artistin ole asema sen mukainen, ettei kehdata vaatia. Esiintyjiin nämä vaatimukset vaikuttavat eri tavoin, riippuen siitä, mitä esiintyjä kokee tekevänsä. Olennaista olisi hahmottaa, ettei ole olemassa yhtä selkeää määritelmää tanssiorkesterista, tanssiyleisöstä tai edes tanssimusiikista. Nuoleskelu, nöyristely ja huoraaminen puolestaan on yleispäteviä keinoja päästä suomalaisen sydämeen, oli sitten muusikko tai poliitikko. On ihan valintakysymys, mihin "uskoon" kukakin sitten toimintansa perustaa.