Rock, pop, alternative ›

Siellä, missä olen töissä, on rock melko mukavasti huuhtoutunut pois opetussuunnitelmasta sinä aikana, kun olen ollut palkkalistoilla. Se ei johdu minusta, muista opettajista tai henkilökunnan vanhanemisesta, vaan rockista itsestään. Ei sen opettaminen ole mielekästä ja ei sitä voi/kannata opettaa ammattiin opiskeleville.
 
Ilmankos talon kasvattien käsitys aiheesta rock(/pop) rajoittuukin muutamaan biisiin, jotka voin luetella. Ne ovat I Surrender, Blame It on the Boogie, Paratiisi ja Hound Dog. Näistä Hound Dog on "vitun väsyny", koska se kuulostaa itse soitettuna aina yhtä paskalta.
 
Pre-1965-rockista löytyisi niin ohjelmiston, svengin kuin soittotekniikankin puolesta aika paljon ammennettavaa ihan kenelle tahansa (2 sanaa: Earl Palmer), mutta kuka sitä opettaisi ja selittäisi homman tärkeyden? Se paljonpuhuttu jazz-yhteyskin jää aika hämäräksi kun porukka elää siinä uskossa että rock alkoi Led Zeppelinistä. Mun soittokehitykselle ovat tehneet helkkarin hyvää nämä vuodet koulusta poissa, jolloin olen tsekkaillut vanhoja r'n'b- ja rock'n'roll-levyjä, joista ei opiskeluaikoina kukaan kertonut mitään. Samalla olen huomannut koko jazz-rock -vastakkainasettelun ihan älyttömäksi, kun molemmat ovat kuitenkin alunperin melko samasta puusta veistettyjä asioita. Toki huomaa myös sen, kenellä ovat alkuperäisen asian tärkeimmät jutut (=svengi tai sen tapainen) parhaiten hallussa. Jos se nyt sitten on jonkinlainen mittari, siinä lajissa toki Hancock hakkaa Whitesnaken.

arse: 2 sanaa: Earl Palmer
 
Don't forget Jerry Allison!

jazzmies: Mistä tuo tulee tuo virhekäsitys, että rockiin kuuluisi jokin ihme "potku".
 
Heheh, välillä luulisi että musiikillisella ja akateemisella narsismillakin olisi rajansa, mutta ei kai nyt sentään... Tuossa kommentissa ei sen sijaan ole edes mitään akateemistakaan, kuin ei mitään muutakaan käytännön pohjaa.

Cimble: Tuossa kommentissa ei sen sijaan ole edes mitään akateemistakaan, kuin ei mitään muutakaan käytännön pohjaa.
 
Nimeenomaan näin. "Rockin potku" rockissa on olio ja ominaisuus, jota ei akateemisesti tai konkreettisesti voi havaita. Kysymyksessä on siis kuulijan mielessään sommittelema abstraktio, jonka määrittely lauseenjäsennyksen kautta kertoo käsitteen metafyysisyydestä, tai pikemminkin sen alkeellisuudesta: subjektina toimii sana "potku", johon liittyy genetiiviattribuutti "rockin". "Rockin potkun" halutaan kuitenkin abstraktiona olevan rajatun, vain sille omistautuneen ihmisjoukon ymmärrettävissä. Minulle se on yksi tyypillinen ihmismielen, egon, suunnalla tapahtuva oleva hedosnistisnarsistinen quasi-määritelmä. Potkua ei voi määritellä samalla tavalla kuin vaikkapa svengiä.

Näkee puhuttavan motorisesta tai kineettisestä elementistä musiikissa, jonka ymmärrän tarkoittavan että musiikki sisältää eteenpäinvievää voimaa, se ikään kuin puskee itse itseään eteenpäin. Voisiko se olla sama kuin ns. potku. Minun ymmärtääkseni sikäli kuin sijaitsee sävellyksessä lainkaan potku on melodisista tekijöistä kumpuava seikka. Tietynlainen pienellä terssillä ja suurella sekunnilla pelaaminen kaikkein matalimmassa äänessä l. bassossa luo musiikkiin motoriikkaa. Luonnollisesti se pitää myös soittaa hyvin.
 
Tässäkään katsannossa monella hard rock - tai heviorkesterilla ei juuri potkua ole. Iron Maiden on kaiken potkun antiteesi.

jazzmies: Nimeenomaan näin. "Rockin potku" rockissa on olio ja ominaisuus, jota ei akateemisesti tai konkreettisesti voi havaita.
 
Tottakai voi havaita.Kyse on vain siitä onko havainnoija perillä rockista vai ei.
 
Potkua ei voi määritellä samalla tavalla kuin vaikkapa svengiä.
 
Kyllä voi.Se on vieläpä lapsellisen helppoa.Mutta ensin täytyy tosiaan olla sisällä siinä musassa.
 
Mutta vaikeahan sitä on tajuta jazzin näkökulmasta jossa rumpuja(kin) hiplataan eikä soiteta.

velipesonen: Tässäkään katsannossa monella hard rock - tai heviorkesterilla ei juuri potkua ole. Iron Maiden on kaiken potkun antiteesi.
 
Hevissä on potkua ehkä eniten koko rockin saralla.Huomattavasti enemmän kuin vaikkapa Rollareitten säälittävän epätarkassa hiplauksessa.Johtuu varmaan Wattsin jazz-vaikutteista.
 
Missä jämäkkyys? Missä intohimo? Noista aineksista se potku lähtee.
 
Suurin osa hevikitaristeistahan soittaa Keefin suohon vaikka pikkuvarpaalla.Noin kärjistäen.

Eikö silloin ole jäävi arvioimaan, jos tarkastelee jotain sisältäpäin?

jazzmies: Nimeenomaan näin. "Rockin potku" rockissa on olio ja ominaisuus, jota ei akateemisesti tai konkreettisesti voi havaita. Kysymyksessä on siis kuulijan mielessään sommittelema abstraktio, jonka määrittely lauseenjäsennyksen kautta kertoo käsitteen metafyysisyydestä, tai pikemminkin sen alkeellisuudesta: subjektina toimii sana "potku", johon liittyy genetiiviattribuutti "rockin". "Rockin potkun" halutaan kuitenkin abstraktiona olevan rajatun, vain sille omistautuneen ihmisjoukon ymmärrettävissä.
 
Mutta mainitsemasi f-f-funkin potku sen sijaan on eri asia ja kuuluu automaattisesti funkiin, ja rockiin ei?
 
Potkua ei voi määritellä samalla tavalla kuin vaikkapa svengiä.
 
Kyllähän sinä määrittelit, että potku on funkissa ja räminä rockissa. Sulla on varmaan tähän loistava ja absoluuttinen teoria, joka käy yleissääntönä?
 
Potkivampi groovea kuin Paul Jacksonilla ja Mike Clarkilla ei paljoa ole olemassakaan taltioidun musiikin historiassa.
 
Puhutkin siis groovesta.

Cozy Powell, Tico Torres, Matt Sorum, Chad Smith...sävyttömiä takojia kaikki - robottihakkaajia. Jazzahtava Bonham keksi tuon tyylin, ja nuo reppanat ymmärsivät tyylin väärin, mutta ovat takoneet omaisuuksia sillä.
 
Noh, mitä Bonham keksi ja mitä ei, ehkä se kuitenkin vaan enimmäkseen soitti. Ei se mikään keksijä ollut, vaan rockrumpali. Eikä sinun tarvitse tähän luetella kaikkia mielestäsi sävyttömiä rock-robottirumpaleita sen takia, ettet pidä etkä tajua rockista.
 
Ja sitten luullaan yleisesti, että rock on yhtäsuuri kuin "potku". Potku kuuluu funkiin ja rockiin kuuluu räminä.
 
Riittävän vahvassa tai hyvin tehdyssä rockissa onkin "potkua", mikä kuuluu mm. vahvemmissa ja paksummissa saundeissa, rytmiosaston ytimessä rumpalin draivissa, tatsissa ja kalustossa yms. Tämän tyyliset "potkua" vahvistavat sävyt puuttuvat monesti kevyemmista tyyleistä, ihan siinä missä toisinaan jopa itse rockista. En menisi ikinä sanomaan tai pitämään sääntönä, ettei rockissa ole potkua, mutta jossain kevyemmissa genreissä automaattisesti on.
 
Esimerkiksi mielestäni Rollareilta vähän puuttuu rock-pioneeriudestaan huolimatta tietynlainen "rock-potku" siitä bändin tuotannosta tai soitosta, koska siinä on sellainen jäätynyt ruutana rummuissa, eikä jämäkkä ja dynaaminen rock-rumpali, jollaisia jazzmies ei voi sietää. Sorry kaikille, jotka pitävät Wattsia yhtenä maailman parhaimmista rock-kannuttajista. Se vaan on melko vaisua, jos siellä setin takana kudotaan unissaan sukkaa. Vaikka tiedän senkin, että se on ollut erittäin sopiva mies siihen bändiin.
 
"Rockin potkun" halutaan kuitenkin abstraktiona olevan rajatun, vain sille omistautuneen ihmisjoukon ymmärrettävissä. Minulle se on yksi tyypillinen ihmismielen, egon, suunnalla tapahtuva oleva hedosnistisnarsistinen quasi-määritelmä.
 
Oletkin täällä erittäin osuva taho kirjoittamaan rajattavuudesta, vain jollekin omistautumisesta, ihmismielen egosta ja "hedosnistisnarsistisuudesta", mitä se sitten ikinä onkaan.

Mitä eroa on rokkarilla ja jazz-muusikolla?
- Rokkari soittaa kolmea sointua tuhansille ihmisille.

jazzmies:Jazzahtava Bonham keksi tuon tyylin, ja nuo reppanat ymmärsivät tyylin väärin, mutta ovat takoneet omaisuuksia sillä.
 
Bonhamin ollessa kyseessä täytyy jotain krediittiä ihan pakosti antaa Carmine Appicelle, eikö?

Peräänkuulutan edelleen keskustelua rockin kuoleman seurauksista.

velipesonen: Peräänkuulutan edelleen keskustelua rockin kuoleman seurauksista.
 
No sinähän voit sen aloittaa. Mitä siitä rockin väitetystä kuolemasta seuraa, mitä nyt?
 
E: Niin harva tuon sun alkuperäisen väittämäsi allekirjoittaa, että keskustelu aiheesta olisi päätöntä. Mutta kerro nyt kuitenkin miten hahmotat tämän zombie-rockin nykytilan ja tulevaisuuden.

sikki-six: Mutta kerro nyt kuitenkin miten hahmotat tämän zombie-rockin nykytilan ja tulevaisuuden.
 
Tämä ei ole sama asia kuin mitä rockin kuolemasta on seurannut.

velipesonen: Tämä ei ole sama asia kuin mitä rockin kuolemasta on seurannut.
 
Jaa, no kerro sitten mikä on. Olet tuolla lainilla leikitellyt ja hypeä kasvatellut jo ties kuin monta sivua. Kerro jo mitä meinaat.

Kuten syntymällä, on myös kuolemalla sekä syitä että seurauksia. Kuollut tosin ei saa mitään aikaan. Rockin kuoleman seurauksien erittelyn voi aloittaa adjektiivisanalla. Se on säälittävä. On säälittävää, että museaalisia bändejään elättelevät eläkevaarit pesevät nuoret orhit kaikessa, minkä pitäisi olla nuorten erikoisalaa. Se on pelottavaa.
 
Ei ole monta yhtä arvokasta ruumista kuin rockmusiikki. Musiikkibisnes painaa samalla leimasimella rahaa niin kauan kuin pystyy ja vähän sen jälkeenkin. Ajan oloon kopiot haalistuvat ja heikkenevät. Aina vain kehnommalla esityksellä pystyy rahastamaan. Vaihtoehtoisuuden ja omaehtoisuuden käsitteet joutuu määrittelemään aina uudestaan koska ihmisillä on aina vain heikompi taju sen suhteen mikä on omaa mikä vierasta.
 
Koska rockin kuolema merkitsee hippien voittoa, ei heidän utopialleen näy loppua. Kaikilla on olevinaan kivaa. Ihmiset elävät suuressa avolaitoksessa jossa näennäisten virikkeiden paljous kätkee alleen todellisten virikkeiden vähyyden.
 
Miten rockin kuoleman seurauksilta voi välttyä? Ankaralla aivovoimistelulla ja systemaattisella pidättäytymisellä yleisötilaisuuksista. Perehtymällä kaikkeen primitiiviseen ja etniseen musiikkiin. Hankkimalla savikiekkoja soittavan levysoittimen ja kuuntelemalla vanhoja iskelmiä.

velipesonen: Perehtymällä kaikkeen primitiiviseen ja etniseen musiikkiin.
 
Tämä on harvinaisen tosi. Noista olen viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut inspiraatiota enemmän kuin vuoden Stravinskyn jälkeisestä konserttimusiikista, 1967 jälkeen tehdyistä jazzista, tai 1986 jälkeen tehdystä rockista ja R&B:stä. Esim. malilainen musiikki on kehittynyt vielä nykyisinkin kovasti, kun taas naapurivaltion Senegalin musiikki on "huttuutunut" jo vuosikymmen sitten, kun mbalaxista tuli äärisuosittua ja lähtökohta lähes kaiken julkaistun musiikin tekemiselle.
 
Kaikki on hyvin paikallisessa musiikinlajissa siihen asti, kunnes musiikkibisnes iskee lonkeronsa tarpeeksi syvälle ja taitelijan autonomisuus korvautuu sapluunalla, mihin liittyy levy-yhtiöiden valta, tuottajat, agentit ja mikä pahinta, tekijän ahneus, laiskuus, omahyväisyys, vauhtisokeus ja itsensä toistaminen. Saplunoitumisesta alkaa tekemisen rakenteellistuminen ja luovien tekijöiden pakeneminen vapaammille vesille, koska lahjakkuuksien rappeutuminen rahan toivossa saa luovat ihmiset kauhistelemaan mahdollista tulevaisuuttaan.

Rockmusiikki on eri asia kuin monet ilmiöt mitkä liitetään siihen. Rock musiikkimuotona ei kuole ikinä. Mutta rokkiin usein liitetty kapinahenki on auttamatta ollut kuollut jo 70-luvulta lähtien. Rockin vallankumous on jo tapahtunut, 60-luvulla. Enää ei vain ole syytä kapinoida, länsimaissa voi elää jo hyvin vapaasti, eikä rock-bändin perustamisessa ole mitään paheellista tai kiellettyä. Rock-kulttuuriin liitetyt vaihtoehtoiset elintavat ovat nykyään hyväksyttyjä. Liberalismi on niin pitkällä, ettei mitään rock-kapinointia enää tarvita. Rock on tärkeä osa länsimaiden kulttuurihistoriaa. Se ihmisten tulisi muistaa, että ilman 60-luvun kapinointeja ja Beatlesiä emme ehkä saisi nykyään bilettää niin vapaasti ja kuulua vähemmistöihin ja olla hyväksyttyjä.

jazzmies: (...) ja taitelijan autonomisuus korvautuu sapluunalla, mihin liittyy levy-yhtiöiden valta, tuottajat, agentit ja mikä pahinta, tekijän ahneus, laiskuus, omahyväisyys, vauhtisokeus ja itsensä toistaminen.
 
Sakari Kukko käytti tuosta yhteisnimitystä "turboilu".