Lyriikka ›

Yhdeksän runon sarja: Kaivosten Valo, jonka olen kirjoittanut syksyllä 2007. Runot ovat paikka paikoin tyyliltään yltiöromanttisia, limittyvät toinen toisiinsa. Typografia hieman kärsii näiden sivujen asetuksista.
Runot ovat alussa hyvin täyteläisiä, ja loppua kohti hieman kutistuvat kuten elämäkin usein tekee.
 

 
(1)
 
Saatoit unelmani kujille, minä vain heräsin liian myöhään
älä käsitä väärin tunnistin punaisen värin,
ymmärsin rakkauden joka paloi Havannan tehtaiden piipuissa.
 
"Hei, sinä siellä", maksoin laskun kyynelillä, mahdoin toimia väärin
jouduin hengittämään syvään,
minussa eli kipu, annoit minulle takkisi, sen sisään marssin nälättä
henkinen kylläisyys oli riitti jota tarjosit minulle sinä yönä
 
oi ne talot! ja ihmiset rakastin heitä.
Annoit minun juoda viinin, sinä jaoit leivän.
Viini on kuivunut kaduille sanoit, leipä on tienattava, huusit!
 
Tartuit kitaraan ja tummat hiuksesi laskeutuivat kulmiin,
joiden viha juoksi viidakoissa, rakastit naista lattialla.
 
Kylän kissat joivat lätäköistä, lapset peseytyivät ojissa,
sinä nousit ojasta aina uudestaan ja uudestaan
kirjoitit puheesi mutaan ja viidakon lehtiin.
 
Oi ne kuunsirpit! joilla taitoit puiden lehdet,
unessa kävit hätäisesti ja sinun oli lähdettävä.
 

 

 
(2)
 
Sano rakkaani, soiko kitarassasi intohimo kuin lipussa jota kannoit eilen.
Suutelin saappaitasi, joilla marssit kun kannoit tähteä pääsi yllä.
Sano oliko sinulla kylmä kun laskeuduimme alas vuorilta.
 
Suostuin sinulle koska äänesi oli kättä vahvempi, ja ne kädetkin kantoivat minua.
 
Muistatko rakkaani, kannoit minua kun jalkani väsyivät, laitoit kenkäni taskuihisi
ja aloit maalata minua laulullasi, veitsen rummuttaessa vihollista.
 
Veteen oli pudonnut tähtiä, sinä uit niiden reunat minulle ranteisiin.
Olin niin kiinni sinussa, kuin vaimo joka hääyönä nukahtaa silkkeihin.
 
Sinua pyydettiin ja sinulle hurrattiin. Maalasit minusta kitaran puolikkaan,
täytit niillä käytävien seinät ja talojen kivetykset,
 
mutta rakkaani minua ei ole sinulle, sinä kävelit maailman kartoille ja lepäsit lippujen varjossa.
Vaadit rakkautta niiltä jotka sinua pelkäsivät, minä en pelännyt, vaan odotin sinua vuorilta.
 
Siellä on jo kylmä, tule maalaamaan minut lippuihin, katuihin ja talojen seiniin.
 

 
(3)
 
Söimme toisiamme kuin leijonat, nielin puheesi.
Totuudessa pysyin, kai sinäkin,
vaan naisellesi sinulla ei ollut aikaa.
Sinua odottivat metsästäjät, pääkallojen pyytäjät.
Olit yksi saaliiden joukossa.
 
Vaihdoit minut vuoripolkuihin, sanoit olevasi silloin lähempänä tähtiä,
katsoit vierestä kuinka ne putoilivat kaivoksiin valoiksi.
 
Kyläseppä kiirehti ristejä, kummut täyttyivät.
Korkealla ja tehtaissa ei hengitys kulkenut,
sinä ymmärsit parantaa.
 
Kuparista eli Chilen työläinen, ja kupariin hän kuoli.
Kuka tarvitsi kutistuneita keuhkoja.
Sinä olisit tarvinnut, olisit puhaltanut niihin hengen nauramaan,
ja taistelemaan kanssasi.
 
Et nauranut narrien seurassa,
Näit sen kaiken, et vain ihan ehtinyt.
 

 
(4)
 
Minulla on nälkä, mutta voin täyttää itseni seuraavassa talossa.
tai tehdä teon, jolla tulen ravituksi.
 
Teillä on köyhyyden ominaistuoksu,
en yritä poistaa sitä, vaan pyydän seuraamaan minua.
 

 

 
(5)
 
Päivällä olimme leikanneet kädet verissä sokeriruokoa.
Illan mustanhuput peittivät vuoret kun lähestyimme niitä.
Tahdoitko minut mukaasi, vai nähdä nöyryyteni kulkea?
 
Puheisiin tai hiljaisuuteen voi hukuttautua, me olimme vaiti.
vain yksi valo, pieni maja, sitä kohti menimme.
Liikuin jäljessäsi kuten usein tein,
vain kahisevat lehdet kertoivat missä kuljit.
 

 

 
(6)
 
Vuodatin verta, tiedät mistä puhun.
Maailmalla kulki sana, joku piti minua pyhänä.
Nyt peronistit potkisivat minut piruna kuoliaaksi.
 
Olet ollut minulle hyvä nainen,
noussut käsistäni kohti taivasta kuin auringonkukka.
Sitä sinä olet minulle. Auringonkukka!


 

 
(7)
 
Luodit rauhoittuivat rintakehään
maassa makaavia
ihmisiä hekin
 
minun vuoroni oli tuleva
olin vihollinen
 

 
(8)
 
Näkemiin maailman kaivertama mieheni.
Tänään nostan käteni hyvästiksi, teen ristimerkin ja puhallan tuhkaa iholtani.
Muutuit sotaisaksi, vielä voit kääntää veneen suunnan.
 
Heräsin yöhön, käärmeet olivat tulleet uniini
sänkyjen pylväät kuin soturin jalat.
Puristin kädessäni huivia jonka annoit minulle. Solmin sänkymme päätyyn.
 

Kallioiden pystyseinät seinät uivat aamulla kuparissa.
Veneiden rivit olivat tyhjät kun polvistuin veteen huivi kaulassani.
 



(9)
 

Kun viimeinenkin luoti poistui ruumiistasi,
olit yhtä mullan ja hiekan kanssa.
 

 

 
-Merja Ritala-