Rock, pop, alternative ›

Stradlin: Peteliuksen kohdalla olen kyllä ihan samaa mieltä. Toisaalta sitten esim. Jim Carrey on viime vuosina ollut yllättävänkin vakuuttava vakavammissa rooleissa. Niinkuin tuossa jo sanottiinkin, Mercurya näytellessä on varmaan ihan hyväkin olla vähän komediaa mukana, ei se mun käsittääkseni mikään maailman synkin tyyppi ollut yleensä. Freddie Mercuryn roolissa täytyy osata olla hyvinkin viihdyttävä ja näyttävä, englanninkielinen termi 'flamboyant' ehkä parhaiten kuvaa sitä mitä tarkoitan. Siinä mielessä en keksi oikeastaan ihan heti ketään parempaa näyttelijää tuohon rooliin.
 
Ihan mielenkiintoista tematiikkaa saisi tuosta rock-tähti Mercuryn ja siviili Freddien välisestä, eri lähteiden mukaa varsin jyrkästä kontrastista. Petyn kyllä kovasti jos elokuva on pelkkää show-meininkiä ja homostelua. Läskiksi jos vedetään niin noista aineksista helposti ammennetaan elokuvan ja sen jatko-osan kässäri...

Stradlin: Peteliuksen kohdalla olen kyllä ihan samaa mieltä. Toisaalta sitten esim. Jim Carrey on viime vuosina ollut yllättävänkin vakuuttava vakavammissa rooleissa. Niinkuin tuossa jo sanottiinkin, Mercurya näytellessä on varmaan ihan hyväkin olla vähän komediaa mukana, ei se mun käsittääkseni mikään maailman synkin tyyppi ollut yleensä. Freddie Mercuryn roolissa täytyy osata olla hyvinkin viihdyttävä ja näyttävä, englanninkielinen termi 'flamboyant' ehkä parhaiten kuvaa sitä mitä tarkoitan. Siinä mielessä en keksi oikeastaan ihan heti ketään parempaa näyttelijää tuohon rooliin.
 
Johnny Depp oli muistaakseni jossain vaiheessa ehdolla rooliin. Mielestäni hänellä on vähän samanlaista pilkettä silmäkulmassa kuin Freddiellä, enkä nyt tarkoita 'siinä mielessä'...

Kuuntelinpa tuossa taannoin koko tuotannon aina Queenista Made In Heaveniin asti. Tänne on varmaan moni jo tällaisen kirjoittanut, mutta analysoinpa minäkin hiukan levy levyltä:
 
Queen ('73):
Ihan kelvollinen aloitus tuhnuisista soundeista huolimatta. Vahvoista biiseistä esiin nousevat ainakin aloitusbiisi Keep Yourself Alive, progressiivisia sävyjä esiin tuovat Great King Rat, My Fairy King sekä Liar. Doing All Right yhdistää herkän balladin ja rajun rokkauksen. Muut biisit jäävät vähän mitäänsanomattomiksi, mitä nyt The Night Comes Down pistää esiin vielä muita tuhnuisemmin soundein (levylle päätyi eri studiossa äänitetty demoversio). Ok levy silti. ***
 
Queen II ('74):
Aimo harppaus eteenpäin. Mielestäni bändin ehkä kunnianhimoisin tuotos. A-puoli (White Side) koostuu etupäässä Mayn sävellyksistä (raskassoutuinen Father To Son Procession-introineen, White Queen (As It Began) ja akustissävyinen Some Day One Day Mayn laulamana) sekä yhdestä Taylorin biisistä (Loser In The End). B-puoli (Black Side) onkin sitten Mercuryn juhlaa: rankalla riffillä siunattu Ogre Battle, barokki-ilottelu The Fairy Feller's Master-Stroke (inspiraatio saatu samannimisestä maalauksesta), lyhyt mutta sitäkin herkempi Nevermore. Sitten levyn paras kappale March Of The Black Queen, joka esittelee entistä enemmän Freddien kykyjä luoda erilaisista osista toimiva kokonaisuus. Lopuksi studiossa sävelletty Funny How Love Is, jonka Wall Of Sound-ratkaisu ei ainakaan minua häiritse, sekä sinkkubiisi Seven Seas Of Rhye. Hienoja biisejä täynnä oleva levy, mutta ennen kaikkea kokonaisuus. *****
 
Sheer Heart Attack ('74):
Vielä saman vuoden puolella julkaistu seuraava levy onkin sitten sellainen sillisalaatti, ettei paremmasta väliä. Tyylien kirjo ei kuitenkaan haittaa, kun joukossa on sellaisia helmiä kuin Brighton Rock, Killer Queen, Stone Cold Crazy tai vaikkapa In The Lap Of The Gods (ja Revisited tietenkin myös). Biisikolmikkoa Tenement Funster/Flick Of The Wrist/Lily Of The Valley ei voisi kuvitellakaan yksittäisinä kappaleina, niin hyvin ne on nivottu yhteen. John Deacon tekee tällä levyllä sävellysdebyyttinsä (Misfire), ja yksi hassuilubiisikin (Bring Back That Leroy Brown) on jälleen mukana. ****
 
A Night At The Opera ('75):
Tästähän ei voi juuri huonoa sanaa sanoa. Huippuunsa hiottu teos (taisi olla aikanaan maailman kalleimmin tuotettu levy). Mitähän tässä runsaudenpulassa nyt nostaisi esiin... Biisijärjestys on ainakin mietitty tarkkaan, kappaleet seuraavat toisiaan sulavana jatkumona. Kuunnelkaa esimerkkinä vaikka kolme ekaa biisiä (Death On Two Legs, Lazing On A Sunday Afternoon, I'm In Love With My Car). Yksittäisiä kappaleita on lähes mahdotonta nostaa esiin, mutta mainitaan nyt ainakin noiden kolmen ekan lisäksi ainakin You're My Best Friend, '39 ja Prophet's Song. Brian Mayn kitaroilla loihtima Dixieland-orkesteri Good Companyssa tuo kyllä miehen nerokkuuden aika selkeästi esiin. Seaside Rendez-Vous ja Freddien ja Rogerin 'suupuhaltimet'. Ja sitten on tietenkin Bohemian Rhapsody ja God Save The Queen. *****
 
A Day At The Races ('76):
Jatkoa edelliselle muutenkin kuin nimen osalta, kokonaisuus ei ehkä kuitenkaan niin eheä. Tie Your Mother Down ja White Man edustavat rokimpaa osastoa, Somebody To Love, You Take My Breath Away ja Teo Torriatte (Let Us Cling Together) paatosballadeja. Good Old-Fashioned Lover Boy on leppoisa hölkkä, mutta mielestäni levyn 'pääteos' on The Millionaire Waltz. Siinä on saatu niin hyvin eri tunnelmilla ja dynamiikalla aikaan sellainen pläjäys, että ei voi kuin ihastella sellaista neroutta. ****
 
News Of The World ('77):
Linjaa viety enemmän rokimpaan suuntaan. Aloituskaksikosta We Will Rock You / We Are The Champions ei sen enempää. Rogerin Sheer Heart Attack on mahdollinen vastahyökkäys punksuuntausta vastaan, vaikka oli kuulemma puolivalmiina jo samannimisen levyn aikoihin. Monia hienoja kappaleita, kuten Spread Your Wings, All Dead, All Dead, rankka It's Late sekä päätösfiilistely My Melancholy Blues. Get Down, Make Lovesta tuli sen ajan keikkasuosikki. ****
 
Jazz ('78):
Jälleen sillisalaatti, nyt toimii huonommin kuin SHA:lla. Levy alkaa humoristisella 'rukouksella' (Mustapha) jatkuen yhteislauluhenkiseen rokkiin (Fat Bottomed Girls), jonka jälkeen unohdettu klassikko Jealousy, yksi kauneimmista Queenin balladeista. Levyn hittibiisit Bicycle Race ja Don't Stop Me Now jättävät varjoonsa suuren osan levyn biiseistä, vaikka sellaisiakin menopaloja kuin Dead On Time ja Let Me Entertain You löytyykin. Deaconin biisit If You Can't Beat Them ja In Only Seven Days ovat peruskamaa, mutta silti kiinnostavia. Taylorin biiseistä en oikein saa mitään hyvää irti, Fun It on tylsä junnaus, samoin kuin More Of That Jazz, jälkimmäisen sarkasmi tosin huvittaa ('Only football gives us thrills / Rock and roll just pays some bills') ja myös samassa biisissä levyn muiden biisien pikainen esittely on ihan hauska idea. ***
 
The Game ('80):
Tämän levyn myötä hittien merkitys alkoi kuvastua Queenin tuotannossa, mitä tulee oikeasti hyviin biiseihin. Levyltä ei mielestäni tahdo löytyä hittien (Play The Game, Another One Bites The Dust, Crazy Little Thin Called Love, Save Me) lisäksi
juurikaan tarttumapintaa. No ehkä Dragon Attack ja Sail Away Sweet Sister. Bändin suosio taisi olla maailmanlaajuisesti suurimmillaan tämän levyn aikoihin. ***
 
Flash Gordon ('81):
Soundtrack samannimiseen elokuvaan. Menee mukavasti jonkun tekemisen taustalla, lähinnä äänimaisemiahan nämä biisit on. En kuitenkaan laskisi täysipainoisten albumien joukkoon. **
 
Hot Space ('82):
Parjattu levy liiallisten disko/funk-vaikutteiden takia, vaikka kyseessä on vain noin puolet albumista. Eikä se puolikaskaan mitään huonoa ole, etenkin jos sattuu pitämään kyseisentyylisestä musiikista. B-puolella on varsin tunnistettavia Queen-piirteitä omaavia kappaleita (Put Out The Fire, Las Palabras De Amor, Under Pressure). Ja livevedot Hot Spacen biiseistä Live at The Bowl- tallenteella ovat huomattavasti parempia kuin nämä studioversiot. ***
 
The Works ('84):
Hittibiisien merkitys korostuu tällä ja seuraavalla levyllä entisestään. Radio Ga Ga, I Want To Break Free, Hammer To Fall, It's A Hard Life. Näiden lisäksi Keep Passing The Open Windows sekä Is This The World We Created...? Loput aikamoista kuraa, varsinkin Machines (Or 'Back To Humans'). **
 
A Kind Of Magic ('86):
Osittain elokuvamusiikkia, One Vision Iron Eaglesta ja muutama muu Highlanderista. Mainitsemisen arvoisia biisejä jälleen ne hitit: One Vision, A Kind Of Magic, Who Wants To Live Forever, Friends Will Be Friends. Muut enemmän tai vähemmän kuraa. **
 
The Miracle ('89):
Askel huomattavasti parempaan. Liekö syynä ollut bändin tietoisuus Freddien vähenevästä ajasta, ja voimavarat on keskitetty hyvien biisien tekemiseen. Aloituskaksikko Party/Khashoggi's Ship rullaa hienosti eteenpäin, tämän jälkeen nimikappale sekä perus-Queen-rokki I Want It All. The Invisible Man on vähän hölmö jumppa, Breakthru kulkee kuin juna musiikkivideossaan. Rain Must Fall ja My Baby Does Me ovat harmittomia tanssikipaleita, mutta Scandal ja levyn päättävä Was It All Worth It ovat ehdottomasti levyn parhaat biisit. ****
 
Innuendo ('91):
Viimeinen Freddien elinaikana julkaistu albumi. Aloitusbiisi Innuendo on paluu vanhaan, moniosaiseen biisi-ilmaisuun hieman Led Zeppelinin hengessä. I'm Going Slightly Mad viehättää oudosta soitinnuksestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi). Headlong ja The Hitman edustavat rokeinta antia, I Can't Live With You ja Ride The Wild Wind astetta kevyempää. Don't Try So Hard ja These Are The Days Of Our Lives ovat taas sitä herkempää puolta. Levyn nimen mukaisesti sanoitukset sisältävät useita 'vihjauksia' siitä, mitä oli tulossa, ja ymmärrettäisiin vasta sen jälkeen. Selkein esimerkki tästä on Freddien 'testamentti' (tosin pääosin Mayn käsialaa) The Show Must Go On. Tämä biisi todistaa myös sen, miten Freddie työskenteli loppuun asti täysillä: Brian oli kuulemma huolissaan siitä pystyykö Freddie laulamaan kertosäettä niin korkealta. Freddie otti siemauksen vodkaa (tai viskiä), tokaisi: 'Darling, I'll fucking do it!' ja kiekaisi kertosäkeen narulle. ****
 
Made In Heaven ('95):
Freddien viimeisinä elinkuukausina äänitetyistä lauluosuuksista ja muun bändin myöhemmin työstämistä taustoista, sekä Freddien soolobiisien uudelleenlämmityksistä ja parista muusta harvinaisemmasta raidasta koostettu albumi. Hyvin on onnistuttu rääppeistä kokoamaan ihan täysipainoisen kuuloinen levy. Biiseistä voisi mainita Mother Loven, joka oli Freddien viimeinen äänitetty laulusuoritus. Viimeisen säkeistön laulaa Brian May, jonka äänestä mielestäni kuuluu, miten vaikeaa on ollut viimeistellä kappale, Freddien ollessa kykenemätön laulamaan viimeistä säkeistöä. Freddien vanhoista soolobiiseistä varsinkin I Was Born To Love You on saatu kuulostamaan Queeniltä. A Winter's Tale oli viimeinen Freddien kirjoittama kappale. Mielenkiintoinen on myös You Don't Fool Me, joka käytännössä on kursittu kokoon irtonaisista Freddien laulamista riveistä. Made In Heaven on mielestäni hyvä levy, jonka voi laskea täysipainoisten Queen-levyjen joukkoon. ****
 
Livelevyistä sen verran, että Live Killers ('79) edustaa sen ajan live-Queeniä omimmillaan. Live Magic ('86) on editoitu biisimateriaalin osalta niin tökerösti, etten suosittele sitä kenellekään. Mieluummin samalta aikakaudelta Live at Wembley '86 (julkaistu '93).

Hyvä kirjoitus.
 
tepeskeli:
Jazz ('78):
Jälleen sillisalaatti, nyt toimii huonommin kuin SHA:lla. Levy alkaa humoristisella 'rukouksella' (Mustapha) jatkuen yhteislauluhenkiseen rokkiin (Fat Bottomed Girls), jonka jälkeen unohdettu klassikko Jealousy, yksi kauneimmista Queenin balladeista. Levyn hittibiisit Bicycle Race ja Don't Stop Me Now jättävät varjoonsa suuren osan levyn biiseistä, vaikka sellaisiakin menopaloja kuin Dead On Time ja Let Me Entertain You löytyykin. Deaconin biisit If You Can't Beat Them ja In Only Seven Days ovat peruskamaa, mutta silti kiinnostavia. Taylorin biiseistä en oikein saa mitään hyvää irti, Fun It on tylsä junnaus, samoin kuin More Of That Jazz, jälkimmäisen sarkasmi tosin huvittaa ('Only football gives us thrills / Rock and roll just pays some bills') ja myös samassa biisissä levyn muiden biisien pikainen esittely on ihan hauska idea. ***
 
Mun henkkoht rankingissa Jazz nousee kyllä ihan kolmen kovimman Queen-levyn joukkoon Operan ja II:n kaveriksi. Olkoonkin, että nuo kaksi Taylorin levylle säveltämää biisiä ovat luokattoman huonoja.
 
Vielä odottelen sitä päivää, milloin News of the World rupeaisi kolisemaan. Monet kerrat on yritetty, mutta ei se vaan lähde millään muutamaa poikkeuskappaletta lukuunottamatta. Mikähän siinäkin on.

Juugeli: Hyvä kirjoitus.
 

 
Mun henkkoht rankingissa Jazz nousee kyllä ihan kolmen kovimman Queen-levyn joukkoon Operan ja II:n kaveriksi. Olkoonkin, että nuo kaksi Taylorin levylle säveltämää biisiä ovat luokattoman huonoja.
 
Vielä odottelen sitä päivää, milloin News of the World rupeaisi kolisemaan. Monet kerrat on yritetty, mutta ei se vaan lähde millään muutamaa poikkeuskappaletta lukuunottamatta. Mikähän siinäkin on.
 
Oikeestaan sama täällä. Jazz on mun mielestä siks niin hyvä ku se o nii vaihteleva ja "pirteää" meininkiä, verrattuna esim Queen II:n tummaan tunnelmaan.
 
News Of The Worldilla on mun makuun liikaa laiskoja kappaleita. Kaikki muut paitsi levyn kolme ekaa, Fight From The Inside ja It's Late uppoaa kovaa. Sleeping on the Sidewalk menee vielä. Siinä syy miksen ite pidä levystä kovin hirveästi. Jazz, Queen II ja Sheer Heart Attack ne parhaimmat mun mielestä.

No ainakaan näyttelijän yhdennäköisyydestä ei taida tulla ongelmaa

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkel eddie+Mercury/1135260211691?ref=rss
 
Ulkonäön puolesta nuo kaksi ovat lähes identtisiä kaksosia mutta saa nähdä miten homma käytännössä toimii. Mielenkiintoinen valinta ja heppuhan on omassa lajissaan alan ehdotonta huippua. Sitä minä en edes tiedä onko se tehnyt koskaan vakavia rooleja. Onhan se kyllä jo etukäteen vähän huolestuttavaa että mieleen saattaa hyvinkin tulla Borat kun Mercury hyppää lauteille.

Paras on Night At The Opera, eikä pelkästään sen takia kun se oli eka rokkilevy jonka kuulin :D Siinä ei vaan oo keskinkertaista biisiä, tuotanto on täydellistä, ja kokonaisuus rullaa kitkattomasti biisistä toiseen.
 
Diggaan kaikista 70-luvun levyistä ihan kybällä. Kasari on asia erikseen, mutta paljon erinomaisia biisejä ja pari hyvää levykokonaisuuden tapaista sieltäkin tuli. Innuendo ja Made In Heaven on tosi kovia.

Jyrken: Kasari on asia erikseen, mutta paljon erinomaisia biisejä ja pari hyvää levykokonaisuuden tapaista sieltäkin tuli. Innuendo ja Made In Heaven on tosi kovia.
 
Jos ollaan ihan tarkkoja, niin nuo molemmat levyt on 90-luvulta...

Jyrken: Diggaan kaikista 70-luvun levyistä ihan kybällä. Kasari on asia erikseen, mutta paljon erinomaisia biisejä ja pari hyvää levykokonaisuuden tapaista sieltäkin tuli. Innuendo ja Made In Heaven on tosi kovia.
 
Samoilla linjoilla. 70-luku oli KOVAA JYTÄÄ, mutta sitten homma vähän lässähti. En tykkää 80-luvun jutuista, mutta Innuendo on ihan hyvä lätty. Tokii jotain hyviä piisejä sieltä kaheksankytluvultakin löytyy.

SirElwood: Jos ollaan ihan tarkkoja, niin nuo molemmat levyt on 90-luvulta...
 
Niin ovat joo, tietty. Näin sitä käy kun yrittää kirjottaa muutamaa erillistä tekstiä eri paikkoihin yhtä aikaa. :P Niitä hyviä kasarilevyjä on sitte The Miracle ja A Kind Of Magic.

Hyvä tuo lista perusteluineen. Itse nostaisin top-albumeiks II, Sheer Heart Attack, A Day At The Races ja Made In Heaven. Viimeksmainitusta erityistä plussaa siitä FIILIKSESTÄ mikä siitä välittyy, että se on todellakin rakkaudella ja kunnioituksella tehty, sekä loistosaundeista

Vähän varauksella laitoin tuon analyysini tänne, mutta turhaan pelkäsin. Mahtavaa, että tällä keskustelualueella ei sorruta haukkumaan toisten mieltymyksiä ja korostamaan omia. Niin usein m.netin palstoilla näkee sitä, että jos joku esittää jonkin mielipiteen (yleensä valtanäkemyksestä eriävän), se heti haukutaan lyttyyn ja aletaan toitottaa omia 'oikeita' näkemyksiä, eikä edes yritetä hyväksyä saati ymmärtää toisten ajatuksia. Onneksi tällä palstalla en ole siihen törmännyt, vaan asioista osataan keskustella asiallisesti ja toisten mielipiteitä kunnioittaen. Kiitos kaikille siitä! Tämä näin off-topicina.
 
Ja kyllä se Jazz ON hyvä levy (paitsi Rogerin biisit...!), jotenkin se ei vaan kokonaan kuultuna uppoa mulle niin hyvin. Ehkä mennään liikaa tunnelmasta toiseen, ja se jotenkin häiritsee. Erittäin hyviä yksittäisiä biisejä toki.

Joskus kuuntelin tuota Made in Heaven-levyä ku olin nukkumaan menossa, sitte ku siinä tulee se pitkä (piilo?)kappale ja heräsin sen aikana ni ihmettelin että onko joku vaihtanu levyä, "No tää ei kyllä mitää Queenia ole".

Heh, ite joskus kans aikonaan kuuntelin Made In Heavenia nukkumaan mennessä, mut nukahdin aina vasta nimenomaan sen "piilobiisin" aikana, se sai aina jotenkin ajatukset vaan niin kauas et nukahtamista ei voinu välttää :p

Made In Heavenin piilobiisi kuvastaa Wikipedian mukaan 22 vuoden aikajanaa Queenin ensimmäisen studiolevyn ('73) ja Made In Heavenin ('95) välillä:
 
The 22 minute length of Track 13 echoes the 22 year gap between the release of 'Made in Heaven' and Queen, the band's first album, with key moments in the time-span (such as Freddie Mercury's death in 1991 (18:00)) being echoed with more dramatic and eerie notes than earlier minutes in the piece. At the end following a cymbal build-up, a sound resembling a cartoonish spaceship is heard, which could be signalling that Mercury has left the planet as all of his vocals have been used up. Finally, at the end of the "Untitled" Track 13, a voice is heard (likely Freddie's) saying 'Fab!'

Uskokaa jo, Made in Heaven on rahastusta Freddie muistolla ja siinä on raiskattu Freddien kasaribiisit. Todellinen fani heittää sen levyn roskiin ja ostaa Mr. Bad Guyn tilalle.

sub zero: Uskokaa jo, Made in Heaven on rahastusta Freddie muistolla ja siinä on raiskattu Freddien kasaribiisit. Todellinen fani heittää sen levyn roskiin ja ostaa Mr. Bad Guyn tilalle.
 
Ja juuri kun pääsin sanomasta, että tällä palstalla toisten mielipiteitä ei lytätä suoralta kädeltä...Jos rahastaa olisivat halunneet, levy olisi varmaan julkaistu jo vuonna '92, kovimman hypetyksen aikaan. Kyllä se on varmaan useimpien mielestä huolella tehty ja mitä tulee Mr. Bad Guy:n biisien 'raiskauksiin', mielestäni kyse on siitä, miltä nämä biisit kuulostavat Queenin esittäminä. Tietääkseni muilla jäsenillä ei ollut aikanaan juurikaan tekemistä Mr. Bad Guyn kanssa. Voihan sitä tykätä kummastakin levystä ja myös omistaa molemmat.
 
E: Ja vielä tästä rahastusjutusta: Kyllähän Freddie oli oikeasti itsekin tekemässä kyseistä Made In Heaven- levyä. Mies nimenomaan vaati muita jäseniä antamaan hänelle mitä tahansa laulettavaksi, että kuolemansa jälkeen muille jäsenille jäisi mahdollisimman paljon laulettua materiaalia työstettäväksi. Toisin sanoen kyllä Freddie itse halusi tällaisen 'rahastuslevyn' tultavan julkaistuksi.

tepeskeli: Ja juuri kun pääsin sanomasta, että tällä palstalla toisten mielipiteitä ei lytätä suoralta kädeltä...Jos rahastaa olisivat halunneet, levy olisi varmaan julkaistu jo vuonna '92, kovimman hypetyksen aikaan. Kyllä se on varmaan useimpien mielestä huolella tehty ja mitä tulee Mr. Bad Guy:n biisien 'raiskauksiin', mielestäni kyse on siitä, miltä nämä biisit kuulostavat Queenin esittäminä. Tietääkseni muilla jäsenillä ei ollut aikanaan juurikaan tekemistä Mr. Bad Guyn kanssa. Voihan sitä tykätä kummastakin levystä ja myös omistaa molemmat.
 
E: Ja vielä tästä rahastusjutusta: Kyllähän Freddie oli oikeasti itsekin tekemässä kyseistä Made In Heaven- levyä. Mies nimenomaan vaati muita jäseniä antamaan hänelle mitä tahansa laulettavaksi, että kuolemansa jälkeen muille jäsenille jäisi mahdollisimman paljon laulettua materiaalia työstettäväksi. Toisin sanoen kyllä Freddie itse halusi tällaisen 'rahastuslevyn' tultavan julkaistuksi.
 
Puhumattakaan siitä, että jo pelkästään Mother Love on niin hieno biisi, että oikeuttaa levyn olemassaolon. Paljon parempi ratkaisu tuo Made In Heaven, kuin että olisivat vaikka julkaisseet jonkin Greatest Hits X:n ja pistäneet siihen herkuiksi uudet biisit mukaan.
 
Paljon enemmän on rahastuksen makua Made In Heavenin jälkeen julkaistuissa kokoelmissa. Itsellä löytyy hyllystä sekä Queen Rocks että Greatest Hits III, ja kyllähän nuo ovat aivan turhia julkaisuja. No, GHIII:ssa järkeä ehkä siinä mielessä, että monelle nuoremmalla fanille saattaa esim. ne muistokonserttivedot olla vieraampia, ja niistähän varsinkin George Michaelin vetämä Somebody To Love on aivan mahtava. Absolute Greatest onkin sitten jo rahastusta Mount Everestin kokoisella r:llä.

Mitäs mieltä sitten ootte Paul Rodgersin kaa tehdystä kiekosta? Jos ajatellaan pelkästään muusikkoita, niin Rodgers+May+Taylor kuulostaa ihan helkkarin siistiltä, mut ei lopputulos sit musta ollu kovinkaan siisti. Ja pelkkä ajatuskin että käytetään QUEENIN nimeä, vaikkakin muodossa Queen+Rodgers on etova