Etno, proge, latin ›

Postissa tuli äsken Time And A Word ja The Yes Album. Parhautta.
Omistan myös Close To The Egden, Fragilen ja 90125:sen. Odottelenpa vielä Tales From The Topografic Oceansia ja Yesin nimikkoalbumia, nekin kolahtavat lähiaikoina postiluukusta.

Davet: Postissa tuli äsken Time And A Word ja The Yes Album. Parhautta.
Omistan myös Close To The Egden, Fragilen ja 90125:sen. Odottelenpa vielä Tales From The Topografic Oceansia ja Yesin nimikkoalbumia, nekin kolahtavat lähiaikoina postiluukusta.
 
Sitten kun nuo levyt on otettu haltuun, voitkin siirtyä kaikista kovimman tavaran pariin ja ostaa Relayerin.

EH: Sitten kun nuo levyt on otettu haltuun, voitkin siirtyä kaikista kovimman tavaran pariin ja ostaa Relayerin.
 
Ei pidä unohtaa myöskään Going for the One -levyä, jolla on Yesin ehkä paras yksittäinen kappale, Awaken.

^ Ostanpa siis kyseiset levyt kunhan rahatilanne sen sallii.

Progressor: Ei pidä unohtaa myöskään Going for the One -levyä, jolla on Yesin ehkä paras yksittäinen kappale, Awaken.
 
'Awaken' on sävellyksellisesti ja muodoltaan ihan levällään. Alan White soittaa kuninkaalisen rumpuraidan, mutta siihen loppuu ne ylisanat. 6:30 kohdalla alkava kilkutus on yksi Yesin uran noloimmista hetkistä kuulijalle. Vitsi jos Moraz olisi vain pysynyt riveissä, niin oikeasti olisi voinut tapahtua jotakin mielenkiintoista. Tiedän, jossittelua, mutta silti!
 
Taas Relayerin 'The Gates of Delirium' on kyllä ihan superveto - härski, rock, tuotannollisesti mahtava, ja vielä korkeammalle arvostan live-version levyltä Yesshows. Tuo oli niin timanttia se bändin livekunto Morazin aikana. Mielestäni bändin paras hetki kokonaisuudessaan tuo veto.

jazzmies: 'Awaken' on sävellyksellisesti ja muodoltaan ihan levällään. Alan White soittaa kuninkaalisen rumpuraidan, mutta siihen loppuu ne ylisanat. 6:30 kohdalla alkava kilkutus on yksi Yesin uran noloimmista hetkistä kuulijalle. Vitsi jos Moraz olisi vain pysynyt riveissä, niin oikeasti olisi voinut tapahtua jotakin mielenkiintoista. Tiedän, jossittelua, mutta silti!
 
Taas Relayerin 'The Gates of Delirium' on kyllä ihan superveto - härski, rock, tuotannollisesti mahtava, ja vielä korkeammalle arvostan live-version levyltä Yesshows. Tuo oli niin timanttia se bändin livekunto Morazin aikana. Mielestäni bändin paras hetki kokonaisuudessaan tuo veto.
 
Delirium on kyllä huippuhieno myös, mutta koskettimissa pidän Rick Wakemanin melodisesta soitosta enemmän kuin Morazin fuusiohäröilyistä. Jos pitää valita mielenkiintoisen ja kauniin väliltä, niin mieluummin otan sen kauniin :)
 
Awaken vaatii ehkä tietynlaista rauhoittumista ja keskittymistä toimiakseen parhaiten, mutta itse pidän siitä, miten se kasvaa vähitellen keskiosan suvannosta mahtipontiseen jylinään ja hiljenee taas aivan lopussa ilmavaan tunnelmointiin. Montreuxissa vuonna 2003 soitettu liveversio on myös upea.

Progressor: Delirium on kyllä huippuhieno myös, mutta koskettimissa pidän Rick Wakemanin melodisesta soitosta enemmän kuin Morazin fuusiohäröilyistä. Jos pitää valita mielenkiintoisen ja kauniin väliltä, niin mieluummin otan sen kauniin :)
 
Brufordin ja Wakemanin yhteispeli toimi tosi hienosti, mutta jotekin Wakeman ei koskaan löytänyt Yesissä Whiten kanssa kivaa pocketia. Wakeman on rytmisesti todella särmikkään sähäkkä, mikä toimi Brufordin maalailevan stailin kanssa, mutta stedin Whiten kanssa yhteissoitosta tuli jäykkää. Ja vika mielestäni oli Wakemanissa. En muuten ole löytänyt häneltä loistokkaan mykistävää tekemistä sitten Close to the Edgen, mutta White on kypsynyt alituiseen soittajana. Diggasin Whiten soittamisesta ihan mielettömästi Yesin keikalla vanhassa jäähallissa noin viisi vuotta sitten, mutta Wakemanin soitto ei asettunut hetkeksikään aloilleen - melodiasoittajan ei olisi hyvä olla ihan noin etukenossa.
 
Morazin taimikäsitys on jazzsoittajien tapaan joustava, nautiskeleva ja takakeinoinen, mikä nosti Squiren ja Whiten grooven esiin etenkin Yesshows-levyllä. Kauneus on todellakin kuuntelijan korvissa, ja itse pidän Morazin estetiistä tekemistä kovinkin kauniina. Hän toimi kivasti liisterinä Howe-Anderson ja Squire-White parien välillä, mutta Wakemanin ego paisui soolouransa jälkeen niin paljon, että Going for the Onesta ja Tormatosta tuli pömpöösiä Poly-Moog/kirkkourku-isottelua. Morazin Rhodesissa oli taikaa.

jazzmies: mutta Wakemanin ego paisui soolouransa jälkeen niin paljon, että Going for the Onesta ja Tormatosta tuli pömpöösiä Poly-Moog/kirkkourku-isottelua. Morazin Rhodesissa oli taikaa.
 
Soundeista olen samaa mieltä, varsinkin "Tormaton" Polymoogit ynnä muut ovat karmeita. Wakemanin liveurkusoundikin oli aika huono, Leslie -korvattu phaserilla. Kaye oli urkujen kanssa rautaa.

Progressor: Ei pidä unohtaa myöskään Going for the One -levyä, jolla on Yesin ehkä paras yksittäinen kappale Going for the one!
 
tuotannollisesti mahtava Que?

Epämuusikko: Going for the one!
 
Que?
 
'Going for the One' on kyllä ylivoimaisesti levyn ehein kappale, mutta ei kuitenkaan mestariteos. 'Deliriumin' äänitehosteet kliimaksiosassa, miksaus ja soundivalinnat ovat mielestäni napakymppi.
 
Ja vielä mitä tulee bändin kosketinsoittajiin, niin Kaye on kyllä mahtava urkuri ja maltillinen yhdessäsoittaja. Moraz on taas "korvat päässä" soittaja, mikä on aina soittajan paras ominaisuus. Wakeman oli parhaimmillaan ennen soolouraansa, etenkin Close to the Edgellä, mikä on kokonaisuutena ihan käsittämättömän ehjä levy. Mutta Topografic-levystä alkaen yhteensoitto unohtui, etenkin groove, ja noiden kavereiden kanssahan tarvitaan kykyä svengata. Vielä täytyy hehkuttaa Yesshowsin 'Ritualia', missä Moraz svengaa Wakemaniin suohon. Ja svengihän on se ydin myös progessa! Minusta.

jazzmies: 'Going for the One' on kyllä ylivoimaisesti levyn ehein kappale, mutta ei kuitenkaan mestariteos. 'Deliriumin' äänitehosteet kliimaksiosassa, miksaus ja soundivalinnat ovat mielestäni napakymppi.
 
Ja vielä mitä tulee bändin kosketinsoittajiin, niin Kaye on kyllä mahtava urkuri ja maltillinen yhdessäsoittaja. Moraz on taas "korvat päässä" soittaja, mikä on aina soittajan paras ominaisuus. Wakeman oli parhaimmillaan ennen soolouraansa, etenkin Close to the Edgellä, mikä on kokonaisuutena ihan käsittämättömän ehjä levy. Mutta Topografic-levystä alkaen yhteensoitto unohtui, etenkin groove, ja noiden kavereiden kanssahan tarvitaan kykyä svengata. Vielä täytyy hehkuttaa Yesshowsin 'Ritualia', missä Moraz svengaa Wakemaniin suohon. Ja svengihän on se ydin myös progessa! Minusta.
 
Kyllä meikän mielestä Yesin ongelma oli Close To The Edgen jälkeen tylsät biisit ja totaalinen jännittävyyden katoaminen musiikista eikä niinkään yhteissoitto. Joitain yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta.

jazzmies: 'Going for the One' on kyllä ylivoimaisesti levyn ehein kappale, mutta ei kuitenkaan mestariteos. 'Deliriumin' äänitehosteet kliimaksiosassa, miksaus ja soundivalinnat ovat mielestäni napakymppi.
 
Pitää kuunnella ajan kanssa. Delirium jäi itsellä mieleen raadollisesta äänimaailmastaan, kuuntelen jahka pääsen kotiin.
 
Ja vielä mitä tulee bändin kosketinsoittajiin, niin Kaye on kyllä mahtava urkuri ja maltillinen yhdessäsoittaja. Moraz on taas "korvat päässä" soittaja, mikä on aina soittajan paras ominaisuus. Wakeman oli parhaimmillaan ennen soolouraansa, etenkin Close to the Edgellä, mikä on kokonaisuutena ihan käsittämättömän ehjä levy. Mutta Topografic-levystä alkaen yhteensoitto unohtui, etenkin groove, ja noiden kavereiden kanssahan tarvitaan kykyä svengata. Vielä täytyy hehkuttaa Yesshowsin 'Ritualia', missä Moraz svengaa Wakemaniin suohon. Ja svengihän on se ydin myös progessa! Minusta.
 
Moraz on oma lempparini myös soittajana, en ole niin perehtynyt bändinä että osaisin arvottaa bändin eri kiipparisteja "kokonaismerkitykseltään" (tosin veikkaan että Wakeman vetäisi pitemmän korren in the long run). Sivumennen: mitä on ihmiset mieltä Igorista? Pesti oli lyhyt, mutta oliko se hyvä? Ilmeet oli ainakin kohdillaan.
 
Nykyään kuuntelen vain Genesistä. Taas.

Epämuusikko: Delirium jäi itsellä mieleen raadollisesta äänimaailmastaan,
 
Luin ensin pikavilkauksella väärin "Delirium jäi itsellä mieleen radiosta". Meinasin että jopas vitsin murjasit.

jazzmies: 'Awaken' on sävellyksellisesti ja muodoltaan ihan levällään.
 
Muakin on tuo piisi ärsyttänyt aina. Kertsi on ehdottomasti hienointa, mitä olen Yesiltä koskaan kuullut. Tai kertsi ja kertsi, mutta kyllä kaikki sen kohdan tietää. Miksi sitten viisusta on pitänyt väkisin venyttää pitkä eepos lisäämällä loppuun jotain ihan muuta.

Close to the Edge- ja The Gates of Delirium -biiseissä ei ole mitään turhaa vaikka pyöritään siellä kahdenkymmenen minuutin tuntumassa, mutta itse lopetan yleensä Awakenin kuuntelemisen siinä n. 7 minuutin kohdalla. Tämän jälkeen loppuu eväät, muuten kappaleen ensimmäinen puolikas on täyttä timanttia ja silkkaa progenektaria.

Mulle on tuo Awaken kylla varmaan se paras kappale Yesiä. Tosin levyversion yleensä sivuutan, mutta Ascensionin live iskee kuin häkä ja nimenomaan loppua (viimeiset 6-7min.) kohden tuo toimii ja kasvaa ja lopussa hengästyttää fyysisestikin (eikä pituuden takia). Tarkastakaas epäilevät tuomaat siis se.

Yle 1:n Karmiininpunaisen kuninkaan hovissa -ohjelman innoittamana kuuntelen juuri nyt Spotifystä Starcastle-yhtyeen ekaa albumia vuodelta 1975. Kuulostaa kyllä niin törkeesti Yesiltä, että ei ihme että on haukuttu klooniksi.
 
Mutta tykkään silti. Olisi Yes-levyksi ihan hyvää keskitasoa.

Yes ei ole koskaan oikein tärähtänyt mulle, mutta Rick Wakemanin debyyttilevy The Six Wives of Henry The VIII on kyllä osoittautunut loputtoman ilon lähteeksi. Harvoin on syntsiä ja melloa käytetty yhtä rohkeasti ja mielikuvituksekkaasti läpi levyn. Tämä on toinen niistä progelätyistä, joita kuuntelin jo isoisän aikaan ja vieläkin silloin tällöin. Toinen on Manfred Mann´s Earthbandin jylhä eepos Nightingales And Bombers.

No ni, uutta levyä pukkaa.
October 29, 2010 - Today Yes announced the signing of a new worldwide recording deal with the Italian-based record label, Frontiers Records. Steve Howe, Chris Squire and Alan White, along with Oliver Wakeman and Benoit David, will record the groups first new CD in a decade. It is anticipated for release before Summer 2011.
http://yesworld.com/
 
Tästä voi olla montaa eri mieltä.. Mutta jos levyn kannessa lukee "YES", niin pakkohan siitä on innostuttava.