Roots ›

Dokumentointiin eikä varsinkaan tiedon dokumentoimattomuuteen voi luottaa pätkääkään. Isojen firmojenkin studiopäiväkirjat ovat aivan mitä sattuu.
 
Esimerkiksi käy Beatles. Muistiinpanot ovat hajanaisia, puutteellisia ja virheellisiä. Ja kyseessä on ollut sentään suuri säntillinen brittiyhtiö. Ei esimerkiksi missään tarjota kirjattua selitystä sille, että Sgt Pepperin monoversiossa "She's Leaving Home" on selvästi nopeampi ja kimakampi kuin stereoversio.
 
(Selitys voisi olla esimerkiksi se, että monoversiota miksatessa joku sai idean tehdä biisistä tiukemman ja kirkkaamman. Tätä ei töpinöissä merkitty ylös. Kun assistentti viikkoa paria myöhemmin teki stereomiksausta, mentiin standardinopeudella).

RJU: ^Eittämättä tahallisista tai tahattomista nopeutuksista jää kirjattua tai suullista muistitietoa jälkipolville. Näin ei Robert Johnsonin levytysten kohdalla ole. Muita argumentteja voi tavailla noista jo mainitsemistani Panadolin linkittämistä sivustoista.

Sen verran tarkasti on Robert Johnsonin tekemiset tutkittu, että samoissa sessioissa levytettyjen artistien tiedot on painettu The Compelete Recordings tuplan oheisvihkoon. Lienee niin, että tietoa tallennusnopeuksien säätämisestä näissä sessioissa olisi laajemmaltikin ja sitä ilmenisi mahdollisesti muidenkin artistien tallenteilla. Tämän saattaisi kuulua muidenkin levyiltä. Tällaista tietoa ei ole.

Jossitella voi loputtomasti ja jokainen uskoo mitä haluaa, ja tulee uskollaan autuaaksi.

Teijo K.: Ihan historiantutkimuksellinen näkökulma tähän kyllä on, että paljon tärkeääkin tietoa voi lähteistä ihan hyvin puuttua, jos sitä ei silloin ole koettu olennaiseksi. En nyt halua ottaa enempää kantaa siihen onko niitä nopeutettu vai ei, mutta se että muistitietoa asiasta ei ole ei ole mitenkään vahva todiste suuntaan tai toiseen. Tutkimuksessa jää kuitenkin aina paljon ihan tulkinnan varaan, koska lähteet ovat jokatapauksessa puutteellisia.
 
Historian tutkimuksessa perustellaan tapahtumat dokumentein ei spekulaatioin. Jos ei ole dokumentteja asiasta, ei siitä pääse täyteen varmuuteen. Siis jossittelulle jää sija. Tässä tapauksessa dokumentteja RJ:n äänitysten nopeuttamisesta ei ole. Kaikki mikä on tallennettu on mahdollista soittaa ja laulaa. Viittaan vielä noihin Pandolin linkityksiin. RJ oli aikalaistenkin mukaan poikkeushenkilö. Keskustelu nopeutettuista äänitteistä pyrkii vähentämään RJ:n henkilökohtaisen suorituksen merkitystä, jota aikalaiset pitivät pääsääntöisesti erinomaisena...

RJU: Historian tutkimuksessa perustellaan tapahtumat dokumentein ei spekulaatioin. Jos ei ole dokumentteja asiasta, ei siitä pääse täyteen varmuuteen. Siis jossittelulle jää sija. Tässä tapauksessa dokumentteja RJ:n äänitysten nopeuttamisesta ei ole. Kaikki mikä on tallennettu on mahdollista soittaa ja laulaa. Viittaan vielä noihin Pandolin linkityksiin. RJ oli aikalaistenkin mukaan poikkeushenkilö. Keskustelu nopeutettuista äänitteistä pyrkii vähentämään RJ:n henkilökohtaisen suorituksen merkitystä, jota aikalaiset pitivät pääsääntöisesti erinomaisena...
 
Tuskin ainakaan täällä kukaan on näillä nopeusspekulaatioilla pyrkinyt vähentämään R. Johnsonin arvoa muusikkona. Tutkimukseenhan kuuluvat aina hypoteesit ja jopa spekulaatiot, erilaisten vaihtoehtojen pohtiminen. Lopputuloksena ja faktana voidaan sitten esittää vain riittävin dokumentein tai muuten tieteellisesti perusteltavissa olevat tulokset. Itse näkisin niin että todennäköisempää on että Robert Johnsonin levytysten nopeudet ovat enemmän tai vähemmän sinnepäin kuin että ne olisivat nykytyyliin tarkalleen kalibroitu. Sama koskenee sitten muitakin aikakauden ja uudempiakin tallenteita. Se ovatko heitot merkittäviä ja lähelläkään sitä mitä aloitusviestin linkissä väitettiin on sitten toinen juttu, ja varmaankin puhdasta spekulaatiota.
 
Onhan taiteessa ja taidehistoriassa ihan faktana esitetty asioita, esim. Sikstuksen kappelin freskojen värimaailma 1980-luvulle asti ja "marmorin valkoinen antiikki" aikaisemmin, jotka ovat myöhemmän tutkimuksen valossa paljastuneet aivan muuksi. Näistäkään ei ollut kirjallista dokumentaatiota, mutta tutkimusmenetelmien ja ymmärryksen lisääntyessä tieteellisetkin käsitykset ovat muuttuneet.
 
Mutta jos esim. Robert Johnsonin levyjen nopeutta aletaan säätämään uusia painoksia varten ilman riittävää faktaa, niin käy niin että etsitään se omaan korvaan tai mielikuvaan sopivin äänenkorkeus, tai vielä pahemmassa tapauksessa se jonka oletetaan kuuntelijoiden (ostajien) kannalta olevan se "oikeimman" tai "alkuperäisimmän" kuuloinen. Silloin luultavasti ollaan kauempana autenttisesta lopputuloksesta kuin nykyisissä versioissa.
 
Sopii hyvin mieheen josta jäi jälkeen vain tarinoita, pari kuvaa ja n. 40 äänitettyä kappaletta, ettei lopulta olla varmoja miltä todellinen Robert Johnson kuulosti.
 
Hieman OT, eikä edes uutta tietoa:
http://yle.fi/uutiset/kulttuuri/201 … sa_tuhoutua_2022713.html?origin=rss
Lähes yhtä paljon kuin pelottaa alkuperäisten tallenteiden vähittäinen tuhoutuminen, pelottaa se minkälaista jälkeä arkistojen digitalisoinnissa tehdään (kohinanpoistot, käytettävät riitämättömät resoluutiot ja pakkaustekniikat jne.). Kuvapuolella on karua todistusaineistoa 90-luvun digitalisoinnista ja vielä nykyäänkin filmimateriaalin siirtämisessä digitaaliseen muotoon tuntuu olevan suuria vaikeuksia (filmin luonnollisen rakeisuuden poistaminen, terävöitys, kuvasuhteet, pakkaustekniikat jne.)

RJU:
Historian tutkimuksessa perustellaan tapahtumat dokumentein ei spekulaatioin. Jos ei ole dokumentteja asiasta, ei siitä pääse täyteen varmuuteen. Siis jossittelulle jää sija.
 
Tutkiminen on aina samalla tulkintaa. Ja tulkinta nimenomaan on spekulaatiota. Tämä nyt ihan vähän tosin, mutta kuitenkin, itsekin yliopistolla historiantutkimusta harrastaneena.
 
Ihan kaikesta ei kuitenkaan koskaan ole lähteitä. En edelleenkään ota kantaa juuri tähän tapaukseen. Ja pointti nimenomaan on, että jossittelulle jää sija. Kummassakin tulkinnassa.

Woody Mannin tulkinnan mukaan vireet puoltaisivat selkeästi sitä vaihtoehtoa, että äänitysiä ei ole nopeutettu.
 
Mainittakoon, että suurin osa RJ:n kappaleista soitettiin Open G, seuraavaksi eniten kappaleita oli A standard-vireessä, Open D, Dropped D:ssä soitettiin molemmissa kolme, kaksi biisiä C standard ja yksi G standard-vireessä.
 
Jep tähän uskon itekkin; että Robert Johnson nimenomaan käytti avointa D:tä ja avointa G:tä kuten oli yleensä tapana, Son Housella, Muddy Watersilla ym. ja hoiti sitten esim. G:stä capolla A:han ja H:hon. En usko levytysten nopeuteen.

Teijo K.: Taisit missata kokonaan sen pointin, että aina se viskinpolttamalta kuulostava ääni ei olekaan viskin polttama, vaan soundi tulee jostain muusta.
 
timo nikki kertoi että häntä lyötiin nuorena kurkkuun jonka jälkeen hänen äänensä alkoi kuulostamaan nykyiseltä, äänihuulet viottui.
 
sinällään robert johnsonin ääni on voinutkin olla sellainen kuin olemme kuulleet, ei kaikki kuulosta howlin wolfilta tms. edes mustat.

Tosin Robert Johnson kuulemma soitti pienikoppaisella kitaralla, jollon on mahdollista, että hän olisi pudottanut virettä esim. sävelaskeleen, jolloin alkaisi taas näyttämään siltä, että viriykset sopisivat, vaikka niitä pudotettaisiin nykytulkinnasta sävelaskeleen. Tuli mieleen myös, että kiireisessä äänitystilanteessa viritykset ovat saattaneetkin heittää vaikkapa sävelaskeleella.
 
No väliäkö hällä, itse etsiskelen sopivat viritykset ja sävellajit, jotka sopivat omaan äänialaan. Kuuntelun kannalta ne toimivat nykyiselläänkin.
 
Täytys vielä kokeilla noita biisejä siten, että pudottais ne sävelaskeleen ja katsois miten niillä soinnuilla soitto soljuisi. Mukavaahan toi on kokeilla eri virityksiä ja sävellajeja löytääkseen itselleen parhaan säestyksen ja äänialan.
 
Jatketaan tätä lähes tieteellistä tutkiskelua Robert Johnsonista ja hänen kappaleistaan.

Kiisteltäisiinkö vaihteeksi siitä, kumman sävellys "Dust my Broom" on?

sub zero: Kiisteltäisiinkö vaihteeksi siitä, kumman sävellys "Dust my Broom" on?
 
Joo, hyvä idea! Robert Johnsonilla ja muillakin bluesartisteilla oli repertuaarissaan kappaleita, jotka olivat lähes suoria kopioita aikalaistensa lauluista tai kappaleet olivat periytyneet vielä paljon aikaisemmalta ajalta, jopa orjien lauluista.
 
Bluesissa onkin lainattu varsin vapaasti ja usein kappale on sitten pistetty omiin nimiin viimeistään levytysten jälkeen. Robert Johnson kopioi, jopa 'omia' kappaleitaan siinä määrin, että ilman sanoituksia muutamat kappaleet ovat toistensa kopioita.
 
Dust my broom on varmaankin esitetty useiden blueslaulajien toimesta ennen ja jälkeen Robert Johsonin esittäjien omina sävellyksinä. Kenen se alunperin on, niin sitä en osaa sanoa, mutta jos joku tietävämpi vois infota, niin päästäisiin asiassa askel eteenpäin kohti lopullista totuutta Dust my broomin syntyhistoriassa.
 
Vai olisiko oikein laittaa kappaleen perään sulkuihin trad. ? Kiinnostavaa!

^^Tarkoitatko Kumpi vai kampi teki Dust my broomin originaalin?
^Kokomo Arnold taisi tehdä tai ainakin levyttää ensimmäisenä Dust my broomista prototyyppiversion nimellä Sagefield Woman Blues 1934 eli pari vuotta RJ:n versiota ennen http://fi.wikipedia.org/wiki/Kokomo_Arnold . Se kuulostaa tältä http://www.youtube.com/watch?v=KpjjpY9yXas

Joo, näin on. Olen muissakin Robert Johnsoni kappaleissa ollut huomaavinani vaikutteita Kokomolta. Siihen aikaan lainaukset olivat varmaankin vielä tavanomaisempia kuin nykyään. Kun soittaja meni levyttämään, niin silloin kaikki kappaleet merkittiin hänen nimiinsä. Se oli niin kätevintä ja helpointa tehdä levy-yhtiön kannalta. Taisivat useimmiten tehdä 'könttä'- sopimuksen, jolloin taiteilijalle maksettiin levytyspalkkio kertakorvauksena ja kaikki oikeudet menivät sen jälkeen levy-yhtiölle.
 
Taidan tästä minäkin ottaa omiin nimiini tuon Dust my broomin yhtä vahvoin kriteerein, kuin Elmore James tai Robert Johnson.

Oonko mä jotenkin homekorva, kun en kuullut sitä Dust My Broomia tuossa Kokomon kappaleessa?
 
edit: Olisi muuten ollut kiva tietää, miltä biisi kuulosti Elmoren akustisena versiona

Sparks Brothers veti tän jo 1932:
 
I Believe I'll Make A Change
 
valitettavasti sitä ei löytynyt tähän hätään
 
http://www.youtube.com/watch?v=Clk3vF7iGHs
 
Ja Jack Kelly tän 1933
 
Believe I'll Go Back Home
 
http://www.youtube.com/watch?v=uHWSxWVJv0w

sub zero: Oonko mä jotenkin homekorva, kun en kuullut sitä Dust My Broomia tuossa Kokomon kappaleessa?
 
Kokomo laulaa yhdessä kohtaa:
 
"I believe i'll dust my broom. so some of you low down rounders can have my room".
 
Eipä siinä muuta yhtymä kohtaa "Dust my broom" piisiin juurikaan ole.

Riiski: Kokomo laulaa yhdessä kohtaa:
 
Itse olen ehkä kiinnostuneempi tuon melodian ja riffin alkuperästä. Tuossa biisissä kun nyt sentään on selkeästi tunnistettava melodia (jota Elmore käytti sitten 20 muussakin biisissään).
 
Vaikka ihan mielenkiintoinen tieto sekin, jos sanat (tai tuo aloitusvärssy) on lainattu jostain. Tuossa kappaleessa on teemana tuo böönan etsintä ympäri maailmaa, en taida muistaa toista vastaavaa kappaletta (tosin prewar-blues -tuntemus jääkin näihin tunnetuimpiin artisteihin).

Big Papalle kiitos noista linkeistä.
 
Mielestäni tuo teeman variointi kuuluu hyvin eri versioissa niin sävelen, kitaralikin kehittelyn ja sanoitusten osalta. Englanninkielisessä Wikipediassa löytyy perusteellisempi artikkeli Dust my broomin alkuperästä http://en.wikipedia.org/wiki/Dust_My_Broom , josta selviää aika tarkaan, miten RJ on poiminut vaikutteita omaan tulkintaansa sekä myös RJ:n jälkeisiä versioita. Näistä RJ:n jälkeisistä versioista Robert Lockwood jr:n versio on kiinnostava monellakin tapaa. Hän tunsi RJ:n ja oli erittäin osaava kitaristi.
 
Jossain takavuosien Blues Newsissä Vesa Valamies selvitteli aika tavalla tuon englanninkielisen Wikipedia-artikkelin peruslinjoja mukaillen Dust my broomin tarinaa.

Bluesministerimme soitti maanantain ohjelmassaan RJ:n "jarrutetun" version Walking Blues tulkinnasta.
 
Tuon mainion ohjelman voi käydä vielä kuuntelemassa kuluvan viikon aikana Yle Radiosuomi Areena sivustolta - jos jäi kuulematta.
 
http://areena.yle.fi/player/index.php?clip=1509512&language=fi
 
http://yle.fi/radiosuomi/ohjelmat/2011/04/bluesministeri_1583335.html
 

 
... ja jos koko ohjelmaa ei halua kuunnella - kohdasta 13.30 löytyy tuo RJ.

harpist: Bluesministerimme soitti maanantain ohjelmassaan RJ:n "jarrutetun" version Walking Blues tulkinnasta.
 
Kyllä se vaan kuulostaa vanhemmalta äijältä tossa, etten edelleenkään usko levytysten nopeuteen. Ja ne kitaravireetkin, G-, A- ja H-avoimet vireet, kitaralla menee luontevasti nuo Johnsonin biisit verraten, että jos uskoo nopeutuksiin niin alkuperäisissä biiseissä olisi vireenä jopa avoin F, ei ole oikein järkeen käypää...

Jas Obrecht kirjoitti asiasta näin blogissaan http://jasobrecht.com/are-robert-johnson%E2%80%99s-recordings-sped-up/ eli hän ei usko nopeutukseen. Tuossa blogissa on linkki Obrechtin tekemään Ry Cooderin haastatteluun, jossa Cooder selittää näkemystään RJ:n levytysten soundin synnystä. Aika järkeenkäypää perustelua, vaikka RJ:iin törmätään vasta hyvän matkaa Blind Willie Johnsonin ja Sleepy John Estesin soittoanalyysin jälkeen http://jasobrecht.com/ry-cooder-%E2 … 3-talking-country-blues-and-gospel/ . Hyvää luettavaa koko juttu.