Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Arviota pukkaa.
Tämä lauantain Keskipohjanmaa-lehdestä.
 
Maailman isoin demobändi
Iron Maiden: The Final Frontier (Emi, 2010)
 
Iron Maidenin The Final Frontier on ennemmin keskisormi kuin kumarrus nykypäivän metalliskenelle.
Jos odotat levyn räjähtävän käyntiin, petyt rajusti. Uusi Maiden on niin luomua, niin soundeiltaan kuin seilaavalta soitoltaankin, että jos sen laittaa soimaan vaikka Bullet For My Valentinen hiirellä hiotun hifijyrän jälkeen, ei tekelettä usko yhden aikamme isoimman rock-bändin luomistyöksi.
Iron Maiden on joko todella laiska tai todella rohkea. Vaikka The Final Frontierin viimeiset kahdeksan biisiä ovat upeita, ei niitä ole hiottu läheskään huippukuntoonsa. Tuntuu siltä, että tiukan tuottamisen sijaan biisejä on vain pyöritelty studiossa hyvällä live-meiningillä. Metodi kuuluu piristävän sympaattisena svenginä, mutta vastaavasti esimerkiksi muutamasta hyvästä kertosäkeestä olisi saanut vieläkin paremman, jos Bruce Dickinsonin suuhun ei olisi tungettu kaikkia paperille kirjoitettuja sanoja.
Iron Maiden on mennyt studioon nuoren demobändin innokkuudella kyseenalaistamatta tuotoksiaan. Korkeammalta kuin koskaan kiekuva Bruce Dickinsonkin on vetänyt osuutensa ykkösellä sisään. Sellainen on ainakin tunnelma. Vuosikymmenten harjoittelu ja vahva materiaali onneksi pelastavat.
Levy-yhtiö Emin Suomen-toimistolta muistuteltiin, että The Final Frontieria ei kannata tuomita vielä parinkaan kuuntelun jälkeen. Iron Maidenilla on varaa luottaa siihen, että uskollisilla kuulijoilla on sitkeyttä nähdä vaivaa levyn aukeamisen eteen. Mahtavaa, että kiireetön kuuntelija oikeasti palkitaan.
Iron Maiden on hieno ja vilpitön bändi. Ja uuden levyn paras biisi on Starblind.
 
Jouni Nikula