Etno, proge, latin ›

70-lukulaista progea on tullut kuunneltua parikymmentä vuotta, mutta vaikka hyllystä löytyi Crimsonit, Yesit, Rushit, Magmat, Camelit, Pohjolat, Giantit ja muut niin Genesiksen ensimmäinen cd ilmestyi soittimeen vasta pari viikkoa sitten.
 
Ajattelin joskus nuorempana varmaan, että Genesis edustaa sellaista "setäprogea" (jos termi ei ole aiemmin ollut käytössä, niin varaan oikeudet). Tuumasin kärjistetysti, että on kahdenlaista progea; ensimmäisessä kategoriassa ne, jotka tekevät 10-minuuttisia biisejä, joissa on 20 erilaista osaa ja tahtilajinvaihdosta. Ja sitten on ne setäprogeilijat, jotka taas tekivät 10-minuuttisia biisejä, joissa soitetaan yhtä ainutta sävelkulkua hitaasti 4/4-tahdissa ja jaaritellaan jotain runoja päälle. Ja loppuun tulee 5-minuutin soolo, jossa venytellään nuotteja mahdollisimman hartaasti.
 
Tuumailin silloin, että Pink Floyd ja Genesis edustaa tätä viininmaistelijoiden ja "ajattelijoiden" musaa, jossa tärkeämpää on hämyisä fiilis ja kirjallisuusviittauksia viljelevät sanat kuin melodia. Ja itselleni taas lähtökohta progemaailmaan tutustumiselle lähti Metallican Justicesta, Dream Theaterin Imagesista ja YUP:n Toppatakeista, jotka kaikki edustavat sitä poukkoilevampaa osastoa.
 
Mutta kylläpä nyt harhauduin! Selling England-levyn ostin ensin ja ihastuin kyllä heti paikalla. En tiennyt tästä levystä etukäteen kuin sen Pelle Miljoonan nyyssimän riffin, mutta nyt ihmettelen miten olen saanut tämänkin bändin sivuutettua kokonaan. Toisaalta sehän on onni, vielä on tällaisiakin klassikkoja odottamassa ensikuunteluaan. Pidän kovasti musiikin brittiläisyydestä ja kansanmusiikin kaiuista, mutta perhana kun tälläkin levyllä fiilikset muutamassa kohdassa tappaa se vihaamani progen välttämättömyys: syntikkasoolo.
 
Luin just jonkun arvostelun, jossa Cinema Shown syntikkasooloa kehuttiin "nykyaikaiseksi eikä tippaakaan vanhentuneeksi". Siis mitä. Biisin alkuhan on täyttä klassikkomatskua, mutta se synapimputus särkee kaiken fiiliksen. En siis vihaa koskettimia soittimena, ne piano-ja taustajutut kuulostaa hyvältä, mutta kun levyllä on muuten sellainen fiilis että nyt ollaan jossain vanhanajan brittiläisessä kylässä; hevosia, tinatuoppeja ja linnoja. Ja sitten yhtäkkiä seinän takaa ilmestyy joku robotti laserpyssyn kanssa. Hassusaundinen synasoolo jylhän biisin keskellä aiheuttaa melkein tismalleen saman fiiliksen kuin Brianin elämän ufokohtaus.
 
Noh, seuraavaksi otin Lamb Lies Down -levyn kuunteluun ja ainakin kuvittelen tykkääväni tästä kokonaisuutena enemmän kuin edellislevystä. Olen siis pyöräyttänyt vasta ekaa levyä muutaman kerran, siirryn vasta hetken päästä toiseen puolikkaaseen. Tästä se brittiläisyys valitettavasti tuntuu puuttuvan lähes kokonaan, mutta muuten tämä tuntui kokonaisuutena eheämmältä.
 
Edit: ai niin. Ostin sen 2007-live-dvd:n, mutta en näin aloittelevana Genesis-diggarina oikein osaa kehuviin kommentteihin yhtyä. Collins on ainoa tyyppi, joka ottaa minkäänlaista kontaktia yleisöön, Banks ja Rutherford ovat kuin ensimmäisellä keikallaan. Ensinmainittu ei katsomissani biiseissä nostanut kertaakaan edes katsetta koskettimilta. Tässä kun on lähiaikoina Rushin livejuttuja katsellut, niin melko unettavalta tämä vaikutti. Ja Rushissa on kuitenkin vain kaks tyyppiä siinä lavalla ottamassa kontaktia härreguud.