Jazz ›

ittelläni on hyvin pitkä metalli musiikki tausta, soitellu eri bändeissä tosi raskastakin metallia.. Olen kyllä yrittänyt monesti kuunnella jazzia mutta koskaan ei oo natsannu mitenkää suuresti kunnes sain käteeni kind of blue levyn.. nyt on sitte kitarat vaihettu jazz laatikoiks ja levyhyllyä dominoi jazzi ; )
 
Saa kyllä olla onnekas jos jazzin ensikuuntelu natsaa, tarkoitan siis kun ostaa ensimmäisen levynsä ja tykkää siitä niin paljon että ryntää takas kauppaa ja ostaa kassillisen verran jazz levyjä.. ittelläni meni kummiski pari vuotta ennenku tajusin kuinka hieno musiikkilaji jazz on! monilla taitaa olla kärsivällisyys paras avain jazzin maailmaan.

Coltranen Blue Train voisi olla looginen "askel eteen- ja taaksepäin".

kepe-5: Lush Life on myös sellainen nimensä mukaisesti hyvin rento lätyskä. Mukava kuunnella perjantai-illan pöhnissä. Epäilemäti
 
James Taylor Quartetin lyhyemmät happojatseilut saattais kans toimia hyvin.
 
Mulle toimii paremmin se toinen James Taylor :)

Hehee... Nyt aloittaja tuskin voi olla kuuntelematta joitakin levyjä.
 
Vuonna miekka ja kypärä ennen nettifoorumeita, jolloin kuuntelin lähinnä stadion-rokkia ja suomipoppia, kopsahti Amerikan-sukulaisilta paketti, jossa oli kaksi levyä. Olivat kuulleet, että olin ostanut fonin.
 
Kyllä tuli kuunneltua yön pimeinä tunteina. Mitä tää oikein on.
 
Giant Steps ja Kind of Blue.
 
Mestarin jäljen kun tunnistaa siitä, että siitä saa viboja ja sitä on kohtuullisen helppo kuunnella vaikka se olisi v***llisen vaikeata soittaa. Ja aloittaja kysyi helppoa kuunneltavaa, ei soitettavaa... Mutta noissa kiteytyy se, mikä touhussa on olennaista. Turha aloittaa kuuntelu prolexista, kun samalla rahalla saa timanttia.

Adams Apple! jossa on mukana mm. Wayne Shorter ja Herbie Hancock. Oli Milesin kind of bluen ohella kovimpia juttuja itselle kun aloin zäässiä kuuntelemaan ;) Parhautta!

Mulla tais olla niin, että siirryin 70-luvun progesta fuusion äärelle, josta sitten jazz tuli enemmänkin elämääni. Genesiksestä Mahavishnu Orchestran kautta 1970-luvun Miles Davisiin, josta 1960- ja 1950-luvun tuotantoon herralta. Kind of Blue tais olla ratkaiseva niitti. Tämän jälkeen hyllyyn alkoi kerääntymään Coltranea, Hancockia ja Charlie Parkeria unohtamatta fuusiotakaan. En toki kuuntele kaikkea jazzia, mutta pyrin olemaan kuitenkin monipuolinen jazzin kuuntelija. Kuuntelen ainoastaan sellaista jazzia ja fuusiota, joka minua miellyttää.

brittiläisen Ace Recordsin alamerkki Kent on julkaissut jo kuusi osaa mainiota Mod Jazz -sarjaa. Ne kaikki ovat pullollaan svengaavaa r&b-pohjaista tanssijatsia 60-luvulta. Mukana paljon obskuriteetteja.
 
Viimeksi ostamani jazzartistin levy on Freddie Hubbardin popahtava A Soul Experiment. Jatsarit eivät tietenkään arvosta näin suoraviivaista menoa, mutta meikäläiselle rockin parissa kasvaneelle tää on ihan passeli. Onks tää nyt sitten sitä kikkelijaskaa?