Kitarat: soittaminen ›

Hmm.. Mua ei niin haittaa jos on totisia (torven)soittajia bändissä. Jos soitto toimii hyvin. Musiikillahan siinä kommunikoidaan pääasiassa. Jos liikaa miettii sitä että bändiläisten pitää olla parhaita kavereita niin voi jäädä se kova bändi perustamatta. Monet yritteliäät ihmiset alasta riippumatta on jollain tavalla vähän takakireitä. Kunnianhimo ja rentous kun ovat vähän saman janan eri päitä. Melkeinpä kaikki ne tosi hyvät soittajat kenen kanssa olen soittanut bändissä, on ollut jotenkin kireitä tyyppejä. Kriittisiä omia ja toisten soittamisia kohtaan. Silti just näitä tyyppejä on arvostanut soittajana ja heiltä eniten oppinut.

aalataur: Hmm.. Mua ei niin haittaa jos on totisia (torven)soittajia bändissä. Jos soitto toimii hyvin. Musiikillahan siinä kommunikoidaan pääasiassa. Jos liikaa miettii sitä että bändiläisten pitää olla parhaita kavereita niin voi jäädä se kova bändi perustamatta. Monet yritteliäät ihmiset alasta riippumatta on jollain tavalla vähän takakireitä. Kunnianhimo ja rentous kun ovat vähän saman janan eri päitä. Melkeinpä kaikki ne tosi hyvät soittajat kenen kanssa olen soittanut bändissä, on ollut jotenkin kireitä tyyppejä. Kriittisiä omia ja toisten soittamisia kohtaan. Silti just näitä tyyppejä on arvostanut soittajana ja heiltä eniten oppinut.
 
Joo, mutta
 
joku muu sikko: Mulukkujen kanssa ei kukaan halua veivata kovin pitkään.
 
Ei sitä vaan bändisoitto kiinnosta jos joku pitää itteään maailman kovimpana kannuttajana, basistina tms. ja kattoo alaspäin sit muita bänditovereita:D Muusikon ammatissahan ei ihan aina voi valita kenen kanssa soittaa, ja tyyppien kanssa on tultava toimeen jos siinä hommassa on leipä kiinni, mut kyllä semmoset tyypit jotka osaa muun muassa kaiken ja parhaiten vituttaa.

aalataur: Kriittisiä omia ja toisten soittamisia kohtaan. Silti just näitä tyyppejä on arvostanut soittajana ja heiltä eniten oppinut.
 
Totta! Muistan kun minä olin bändin heikoin lenkki. Äijät oli aivan liian paljon kovempia soittajia kun itse olin, ja päättäväisiä ku helvetti. Ei kuitenkaan kusipäisellä tavalla. Hereästi yksi parhaista jutuista mitä olen kokenut. Nyt ottaa päähän että ei joka päivä tästä voi nauttia.
 
Edit:
Pitää vielä lisätä että tämän jälkeen en ole ollut yhdenkään orkesterin heikoin lenkki.

Tonski: Ei sitä vaan bändisoitto kiinnosta jos joku pitää itteään maailman kovimpana kannuttajana, basistina tms. ja kattoo alaspäin sit muita bänditovereita:D Muusikon ammatissahan ei ihan aina voi valita kenen kanssa soittaa, ja tyyppien kanssa on tultava toimeen jos siinä hommassa on leipä kiinni, mut kyllä semmoset tyypit jotka osaa muun muassa kaiken ja parhaiten vituttaa.
 
Jep. Ehkä juurikin tärkeimpää bändissä on kemiat ja toimeen tulo muiden kanssa kuin päättömät skillit. Hommahan menee niin että jos koko bändi on täynnä perfektionisteja, taiteilijoita joilla on juuri se oma ahdasmielinen visio, ei siitä hommasta tule lasta eikä paskaa. Kaikkein parhaimmat tulokset saadaan toimivasta yhteistyöstä, jokaisen avoimuudesta ja osaamisesta ammentaa toisten bändiläisten jutuista positiivista energiaa. Kun kaikki on täysillä hommassa ja puhaltaa yhteiseen hiileen, homma on hyvällä mallilla.

On se tietysti optimi, että olisi tuollaiset toimivat henkilökemiat. Eikä kaikkitietäviä ehkä kukaan jaksa. Muistan vaan kun yhdessä bändissäni rumpuaikoina (olen entinen rumpali) oli sellanen bandleaderi, jolla oli vitun tarkka käsitys kaikesta, sovituksista, yksittäiset fillitkin oli usein määrätty jne... Aika usein mulle tuli kuittia häneltä tempon pitämisestä. Koin sen vaikeaksi, ja muistan että teki mieli heittää kapulat seinään kun treeneissä useita kertoja pistettiin kappale kesken poikki tempon kiilaamisen/öögailun takia. En tajunnut missä vika, tein mielestäni kaikkeni pitääkseni tempon. Ehkä toi tempotaju ei ole vahvin puoleni, siksi lopetinkin osaltaan rummut. Ajattelin että joku muu saa hoitaa rytmikoneen hommat. Mutta siltä ajalta jäänyt kova kriittisyys omaa rytmiikkaa kohtaan, aina mietin että vedänköhän nyt tiukasti vai kuvittelenko vaan. Se saa skarppaamaan. Rumpaliin on kyllä kiva tukea. Tuomas Wäinölä sanoi, että vaikka Marty Friedman on kova leadkitaristi, se ei osaa kompata yhtään. Ehkäpä mäkään en osaa kompata, vieläkään. Rummuissa sen kuulee selkeimmin onko tarkka time. Kitara voi nojata rumpuihin, rumpali ei kehenkään.
 
Toisaalta paloi em. bändin pomoon käämi välillä, meinasin kilahtaa treeneissä monta kertaa... hillitsin itseni ja toisaalta kuitenkin se on opettanut kriittisyyttä timen suhteen, aina ajattelee, että voisi tämän vielä tarkemmin koittaa vetää, ei ole driveä nyt komppisoitossa, herätys nyt.
 
Sitä ennen kukaan ei ollut sanonut mulle tempon heittelystä, vaan oltiin vaan lähinnä yksinomaan kehuttu rumpalintaitoja. Kun siirtyi piirinmestaruustasolta (pikkukylän lukio) isojen poikien bändiin, missä oltiin enemmän tosissaan ja löytyi eka kertaa lahjakkaampi kaveri kuin itse, joutu kokoamaan itsensä ja treenaamaan ihan eri tavalla. Tajus miten vitun kova jätkä on jo se, joka pystyy soittamaan beat-kompin tiukasti ja timen horjumatta, vaikka ennen oli pitänyt beatin soittamista naurettavan helppona. Kaikki kunnia kyllä rumpaleille, ihan vammmasta puuhaa toi rumpujensoitto, vaikeempaa kun mikään ja aika tylsää (musatyylistä tosin riippuen), poppirokki-hommissa aika ihmismetronomin pesti.

aalataur: On se tietysti optimi, että olisi tuollaiset toimivat henkilökemiat. Eikä kaikkitietäviä ehkä kukaan jaksa. Muistan vaan kun yhdessä bändissäni rumpuaikoina (olen entinen rumpali) oli sellanen bandleaderi, jolla oli vitun tarkka käsitys kaikesta, sovituksista, yksittäiset fillitkin oli usein määrätty jne... Aika usein mulle tuli kuittia häneltä tempon pitämisestä. Koin sen vaikeaksi, ja muistan että teki mieli heittää kapulat seinään kun treeneissä useita kertoja pistettiin kappale kesken poikki tempon kiilaamisen/öögailun takia. En tajunnut missä vika, tein mielestäni kaikkeni pitääkseni tempon. Ehkä toi tempotaju ei ole vahvin puoleni, siksi lopetinkin osaltaan rummut. Ajattelin että joku muu saa hoitaa rytmikoneen hommat. Mutta siltä ajalta jäänyt kova kriittisyys omaa rytmiikkaa kohtaan, aina mietin että vedänköhän nyt tiukasti vai kuvittelenko vaan. Se saa skarppaamaan. Rumpaliin on kyllä kiva tukea. Tuomas Wäinölä sanoi, että vaikka Marty Friedman on kova leadkitaristi, se ei osaa kompata yhtään. Ehkäpä mäkään en osaa kompata, vieläkään. Rummuissa sen kuulee selkeimmin onko tarkka time. Kitara voi nojata rumpuihin, rumpali ei kehenkään.
 
Toisaalta paloi em. bändin pomoon käämi välillä, meinasin kilahtaa treeneissä monta kertaa... hillitsin itseni ja toisaalta kuitenkin se on opettanut kriittisyyttä timen suhteen, aina ajattelee, että voisi tämän vielä tarkemmin koittaa vetää, ei ole driveä nyt komppisoitossa, herätys nyt.
 
Juuri tuon takia se homma maistuu jo valmiiksi paskalta jos se menee pomoilun puoelle jonkun osalta. Jos joku haluaa toteuttaa visiotaan juuri niin tarkasti kuin sen näkee ilman että kukaan narisee, sessiotyypit on periaatteessa sitä varten. Mutta suhteellisia asioita ovat tietenkin nämä. Jossain porukassa saattaa toimiakin paremmin se juttu, että pääasiallisesti yhden tyypin näkemyksistä kasataan hommaa. Näkisin että kyse on ennemminkin siitä, onko se taiteellisesta näkemyksestä vastaava tyyppi tarpeeksi hyvä, niin musiikillisten aspektien kuin myös hyvä ryhmätyötaitojen osalta.
 
Sitä ennen kukaan ei ollut sanonut mulle tempon heittelystä, vaan oltiin vaan lähinnä yksinomaan kehuttu rumpalintaitoja. Kun siirtyi piirinmestaruustasolta (pikkukylän lukio) isojen poikien bändiin, missä oltiin enemmän tosissaan ja löytyi eka kertaa lahjakkaampi kaveri kuin itse, joutu kokoamaan itsensä ja treenaamaan ihan eri tavalla. Tajus miten vitun kova jätkä on jo se, joka pystyy soittamaan beat-kompin tiukasti ja timen horjumatta, vaikka ennen oli pitänyt beatin soittamista naurettavan helppona. Kaikki kunnia kyllä rumpaleille, ihan vammmasta puuhaa toi rumpujensoitto, vaikeempaa kun mikään ja aika tylsää (musatyylistä tosin riippuen), poppirokki-hommissa aika ihmismetronomin pesti.
 
Mä dikkaan ihan hulluna rumpaleista. Pelkästään jonkun taitavan tyypin soiton katseleminen ja seuraaminen on jo niin inspiroivaa, että osaan pitää kyllä ne arvossaan.

Niinhän sitä sanotaan että kaikki muut voivat bändissä aika-ajoin häröillä sinne sun tänne mutta js rumpali ei pidä hommaa kasassa niin sitten ei mistään tule mitään. Parhaimmilla portnoyilla se onnistuu jopa jatkuvan fillailun ohessakin.
Itselläkin rumpalointitaustaa.. ei siitä haittaa ole vaikka soittaisi mitä.

joku muu sikko: Niinhän sitä sanotaan että kaikki muut voivat bändissä aika-ajoin häröillä sinne sun tänne mutta js rumpali ei pidä hommaa kasassa niin sitten ei mistään tule mitään. Parhaimmilla portnoyilla se onnistuu jopa jatkuvan fillailun ohessakin.
Itselläkin rumpalointitaustaa.. ei siitä haittaa ole vaikka soittaisi mitä.
 
Muuten, miten vaikeita juttuja sä yleensä syydät niille bänditovereilles kun ne ei osaa soittaa mitään ilman "fakin tabulatuureja"?

Tonski: Muuten, miten vaikeita juttuja sä yleensä syydät niille bänditovereilles kun ne ei osaa soittaa mitään ilman "fakin tabulatuureja"?
 
En mitään "vaikeata" osaa juuri itsekään. Sekavan viestini pointti yritti olla siinä että olisi kiva jos olisi kavereita jotka osaa soittaa suht. lyhyen tapailun jälkeen biisejä, vaikkapa ihan rock klassikoita joita eivät koskaan ole soittaneet, ihan korva/kuulomuistista. Vähän vaikea selittää; olisi sellainen korva että kun hyräilee tutun biisin vaikkapa laulumelodiaa niin kädet osa jo hakea otelaudalta että "tosta sen täytyy mennä - no niinhän se meneekin".
Jos normaali bänditoiminnasta puhutaan niin ei kai tuo sitten ole ongelma, jokainen treenailee (toivottavastI) omat osuutensa kotona ennen treenejä kun biisit on etukäteen selvillä..

gary field: Unohda tuo lahjakkuusjuttu kokonaan, se vaan on semmosta linimenttiä jota voi hieroa omaan läskiin jotta voi tuntea olonsa seksikkäämmäksi.
 
Aplodit tälle, meille (semi/pseudo/wannabe/pro/amatööri-)kitaristeille EGO on ihan liian iso juttu.

Räkkipeli: Hommahan menee niin että jos koko bändi on täynnä perfektionisteja, taiteilijoita joilla on juuri se oma ahdasmielinen visio, ei siitä hommasta tule lasta eikä paskaa. Kaikkein parhaimmat tulokset saadaan toimivasta yhteistyöstä, jokaisen avoimuudesta ja osaamisesta ammentaa toisten bändiläisten jutuista positiivista energiaa.
 
Toimivasta yhteistyöstä taas ei tule yhtään mitään jos sinä olet helvetin kova jätkä soittamaan mutta rumpali ei osaa pitää tempoa ja basisti ei tajua shufflen ja suoran soittamisen eroa.
 
Myöskään.. bändin ei tarvitse olla täynnä perfektionisteja vaikka soittajat ovat ammattitaitoisia.
 
Itse olen sitä mieltä että bändissä ei tarvitse edes soittaa jos ei tuo mukanaan paljon positiivista energiaa treeneihin.

joku muu sikko: Niinhän sitä sanotaan että kaikki muut voivat bändissä aika-ajoin häröillä sinne sun tänne mutta js rumpali ei pidä hommaa kasassa niin sitten ei mistään tule mitään. Parhaimmilla portnoyilla se onnistuu jopa jatkuvan fillailun ohessakin. Itselläkin rumpalointitaustaa.. ei siitä haittaa ole vaikka soittaisi mitä.
 
Joo, musta tuntuu että rummut on maailman vaikein soitin. Vaikeampi kuin kitara. Se on niin jotenkin armotonta puuhaa, terävä atakki joka kuuluu (virheet) läpi kaikesta. Ja yksin treenaaminen on askeettista (tässä se vaikeus vasta piileekin), jotain sotilasrudimentteja virveliin monta tuntia putkeen, ei saatana. Pakko olla earit tai Peltorit päässä kun desibelejä on koko ajan se nautittavat +100. Nykyään tosin on sähkörummut yleistynyt mikä mahdollistaa hienoihin backing trackeihin paukuttamisen järjellisillä volumeilla. Eipä ollut mun rumpuaikoina vielä kellään noita, järettömissä hinnoissa tuli sitten loppuvaiheesta ensimmäiset sähköpadat musakauppoihin.
 
Ja sitten se mitä pääsee soittamaan, hirvee reenaus ja kuitenkin moni rock/pop-genren lauluntekijä haluaa vaan niitä beat-komppeja ja muutaman simppelin fillin. Jos fillailet liikaa niin heti kääntyy bändiläisten päät ja tulee kyrpiintyneet tuijoitukset. Ahh... luovuus huipussaan. Jotain progea tai kunnon mättöä nyt onkin hauska soittaa padoilla, kun pääsee roiskimaan ja ilmaisemaan musiikillisia ideoita.
 
Tai ehkä timen pito on mulle hankala juttu ja siksi koin rummut niin vaikeaksi. Kai musiikillisissa lahjoissa voi olla eri painotuksia, toinen on parempi timen kanssa, toinen luovempi melodisesti ja niin edelleen...? Toivoisi ainakin, en mä koskaan kovin tarkaksi rumpaliksi kehittynyt vaikka treenasin sillon loppuvuosina jo aika tosissaan. Mut kyllähän se Neil Peartkin laahailee livenä, levyillä on timmiä mutta ainakin Rush in Rio -livellä tuppaa laahaamaan monissa biiseissä ellen väärin muista. Eikä se tekniikan puuttesta varmaan riipu Peartin tapauksessa.

aalataur: Joo, musta tuntuu että rummut on maailman vaikein soitin. Vaikeampi kuin kitara. Se on niin jotenkin armotonta puuhaa, terävä atakki joka kuuluu (virheet) läpi kaikesta. Ja yksin treenaaminen on askeettista (tässä se vaikeus vasta piileekin), jotain sotilasrudimentteja virveliin monta tuntia putkeen, ei saatana. Pakko olla earit tai Peltorit päässä kun desibelejä on koko ajan se nautittavat +100. Nykyään tosin on sähkörummut yleistynyt mikä mahdollistaa hienoihin backing trackeihin paukuttamisen järjellisillä volumeilla. Eipä ollut mun rumpuaikoina vielä kellään noita, järettömissä hinnoissa tuli sitten loppuvaiheesta ensimmäiset sähköpadat musakauppoihin.
 
Ja sitten se mitä pääsee soittamaan, hirvee reenaus ja kuitenkin moni rock/pop-genren lauluntekijä haluaa vaan niitä beat-komppeja ja muutaman simppelin fillin. Jos fillailet liikaa niin heti kääntyy bändiläisten päät ja tulee kyrpiintyneet tuijoitukset. Ahh... luovuus huipussaan. Jotain progea tai kunnon mättöä nyt onkin hauska soittaa padoilla, kun pääsee roiskimaan ja ilmaisemaan musiikillisia ideoita.
 
Tai ehkä timen pito on mulle hankala juttu ja siksi koin rummut niin vaikeaksi. Kai musiikillisissa lahjoissa voi olla eri painotuksia, toinen on parempi timen kanssa, toinen luovempi melodisesti ja niin edelleen...? Toivoisi ainakin, en mä koskaan kovin tarkaksi rumpaliksi kehittynyt vaikka treenasin sillon loppuvuosina jo aika tosissaan. Mut kyllähän se Neil Peartkin laahailee livenä, levyillä on timmiä mutta ainakin Rush in Rio -livellä tuppaa laahaamaan monissa biiseissä ellen väärin muista. Eikä se tekniikan puuttesta varmaan riipu Peartin tapauksessa.
 
Ei kannata olla rumpali :D

antnis: Kuuluu ne virheet ihan millä tahansa soittimella ja ihan missä tahansa musassa. Ite arvostan hyvää soittimen hallintaa kaikissa soittimissa. Ihan perus pop-musan soittoa voi verrata tohon rumpaleiden beat-hommaan. Äänien täytyy olla tasalaatuisia ja sointujen soida just eikä melkein. Ja vaikkapa funk-komppaus, sen pitää olla helvetin tiukkaa ja sointujen pitää kuulua hyvin ghostien seasta. Niin, ja ne ghostitkin pitää saada tyylinmukaisesti kuulumaan.
 
Kaikki on vaikeaa.

Mulla jää biisit tosi helposti ja nopeesti päähän, että muistan miten ne menee, mutta niiden löytäminen yli 20-vuoden harjoittelun jälkeen otelaudalta ei käy ihan noin vaan. Ehkä johtuu siitä, että olen alusta lähtien opetellut soittamaan nuoteista. Ja edelleen koen sen itseäni miellyttävimmäksi tavaksi opetella biisejä, koska olen puukorva. Olis toi korva harjaantunut kuulemaan noi jutut helposti tässä ajassa jos olis ollakseen. Mut ei niin ei.

antnis: Kuuluu ne virheet klassisessakin kitarassa?
 
Niin muttei (yhtä selvästi) jos rumpali takoo päälle. Rumpalin virheet kuuluu aina (lähes) yhtä selvästi, vaikka kuka soittaisi päälle. Tietysti kaikki on vaikeaa. Mutta ei ne muiden virheet kuulu niin selvästi bändisoitossa mitä rumpalin virheet. Esimerkki: jos kitaristi alkaa kiilaamaan tai muuten vähän röpöttelee epätahtiin, rumpali voi silti pitää tempon (häiriötekijästä huolimatta) eikä biisi lähde käsistä. Jos taas rumpali alkaa kiilaamaan, se on ihan sama mitä kukaan muu tekee, sillon biisi kiilaa.
 
Toinen esimerkki, AC/DC kuulosti miljoonasti tiukemmalta kun Chris Slade soitti siinä. Ei ne mikään soittoteknisesti maailman timmein bändi ole, mutta Slade on ihan eri luokan jeppe ja paukutti lujaa ja tarkasti välittämättä siitä mitä muut röpötteli --> Bändi kuulostaa saakelin tiukalta esim. Live at Doningtonissa... Ja tietysti ne muutkin soitti tarkemmin, kun Slade antoi jämäkän perustan mihin soittaa.
 
Hmm.. no sen verran täytyy lieventää kantaa, että kun kuullut noita Metallican vanhoja studioäänityksiä esim. Master of Puppets niin että pelkät rummut, pelkkä kitara jne.. niin kyllähän Hetukan tarkka komppi on tosi tärkeä osa sen levyn aggressiivisuutta. Vaikka Lars sillon soittikin parhaiten, mitä se nyt koskaan on soittanut. Että kait se voi toimia noinkin päin. Mut tiedä sitten onko Het soittanut klikkiin vai Larsin raitaa vasten, siltikin...

Olisko tässä nyt mennyt puurot ja vellit sekaisin?
Tarkoitit varmaan että oletko keskivertoa tyhmempi?
Vastauksen löydät katsomalla peiliin......
 
joku muu sikko: Istutaan kitarat sylissä ja vaikka tuopit vieressä. Soiteltaisiin ja lauleltaisiin niitä näitä ja hauskaa olisi? Tuttu tilanne? Mutta kun jotkut ei voi soitella mitään ex tempore, pitää soitella vain sitä mitkä toinen/toiset on jo joskus ja moneen kertaan ja hartaasti treenannut, "oho ja eiku". "Tiedäks (vaikka) Molly hatchetin Bounty Hunterin?" "Joo". "No vedä tästä kohtaa ja näin". Ei tuu mitään, tuhat kertaa kuultu biisi mutta kun sormet ei ymmärrä mitä korvat sanoo.
Onko muilla samaa ongelmaa? Bändi/jamikaverit ei osaa soitella mitään trenaamatta sitä ensin tuntitolkulla jostain faking tabulatuureista.
Itse kun kuuntelen musiikkia, "näen" ja opiskelen aina sen mitä kuulen, jo kuunnellessa, suoraan otelaudalle; miten se menee, millä soinnuilla, mistä kohtaa otelautaa ja millä kielillä. Sitten kun otan sen kitaran käteen, suurin osa niistä menee saman tien. Olen jopa hypännyt "nuotiokeikalle" toisen akustisen kanssa ja vetänyt 25 biisin setin ja ne n.20 biisiä, mitkä niistä olin kuullut joskus vedin, vaikka itse sanonkin, niin kukaan kuulijoista ei tiennyt että EN ollut niitä soittanut ikinä ennen. Ehkä tässä nyt vähän oma kehu haisee, mutta olenko sittenkin ehkä keskivertoa lahjakkaampi? Vai olenko vain sisäistänyt nopeamman tavan oppia soittamaan juttuja kun teen sen jo mielessäni mussa kuunnellessani? Kiitos ja anteeksi ;)

Wwes: ihan millä tahansa soittimella ja ihan missä tahansa musassa. Ite arvostan hyvää soittimen hallintaa kaikissa soittimissa. Ihan perus pop-musan soittoa voi verrata tohon rumpaleiden beat-hommaan. Äänien täytyy olla tasalaatuisia ja sointujen soida just eikä melkein. Ja vaikkapa funk-komppaus, sen pitää olla helvetin tiukkaa ja sointujen pitää kuulua hyvin ghostien seasta. Niin, ja ne ghostitkin pitää saada tyylinmukaisesti kuulumaan.
 
Kaikki on vaikeaa.
 
Jep, mutta kitaristin virheillä ei ole niin väliä;-). Jos herra rumpali ja herra basisti pitää paketin kasassa, niin herra kielisoitintaiteilija voi sitten rauhassa toteuttaa itseään ilman että koira perään haukkuu.

aalataur: Joo, musta tuntuu että rummut on maailman vaikein soitin. Vaikeampi kuin kitara. Se on niin jotenkin armotonta puuhaa, terävä atakki joka kuuluu (virheet) läpi kaikesta. Ja yksin treenaaminen on askeettista (tässä se vaikeus vasta piileekin), jotain sotilasrudimentteja virveliin monta tuntia putkeen, ei saatana. Pakko olla earit tai Peltorit päässä kun desibelejä on koko ajan se nautittavat +100. Nykyään tosin on sähkörummut yleistynyt mikä mahdollistaa hienoihin backing trackeihin paukuttamisen järjellisillä volumeilla. Eipä ollut mun rumpuaikoina vielä kellään noita, järettömissä hinnoissa tuli sitten loppuvaiheesta ensimmäiset sähköpadat musakauppoihin.
 
Ja sitten se mitä pääsee soittamaan, hirvee reenaus ja kuitenkin moni rock/pop-genren lauluntekijä haluaa vaan niitä beat-komppeja ja muutaman simppelin fillin. Jos fillailet liikaa niin heti kääntyy bändiläisten päät ja tulee kyrpiintyneet tuijoitukset. Ahh... luovuus huipussaan. Jotain progea tai kunnon mättöä nyt onkin hauska soittaa padoilla, kun pääsee roiskimaan ja ilmaisemaan musiikillisia ideoita.
 
Tää tuntu olevan niin verrattavissa esmes sähkökitaran soittoon:D sotilasrudimentit = omien tekniikkalikkien treenausta tuntisotalla, liiat fillit = tilulikkejä poppibiisissä(pitäs kompata vaan timmisti). Kaikki on aika suhteellista, mä luovuin ite aika pitkän aikaa sitten osittain tosta maailman vaikein soitin -ajattelutavasta just sen suhteellisuuden takia: käyrätorvea jotkut sanoo maailman vaikeimmaksi soittimeksi, koska sen vireinen ja puhdas soitto on niin vitun vaikeeta. Toisaalta niin on viulunkin, eikä käyrätorvistilta odoteta yhtä nopeaa soittoa kaikkine viululle ominaisine fraseerauksineen niiden juoksutusten seassa.
 
Klassisesta kitarasta sanon virheiden kannalta sen verran, että siinä ollaan muuten esmes klasaripianon tavoin jo vähän oman mielenkin kanssa tasapainottelemassa kun konserttisoitosta ja virheistä puhutaan:D Mä olen ainakin saanut vähän semmosen fiiliksen, että rokkipoppisbändeissä kun mokaat pikkusen livenä, niin taltiointi menee Youtubeen ja makuuhuoneharm.molli-tiluttajat vähän vinoilee kommenteissa ja sanoo että mä kun vetäsin ton paremmin, that's it. Klasarikitaralla ja pianolla istahdat elävän - pahimmillaan vitun ison - yleisön eteen, ja pelkästään se hiljaisuus kun oot siellä lavalla yksin soittimen kanssa on jo omiaan pistämään tajunnan sumenemaan. Sitten vielä niissä biiseissä kun soitat pari nuottia muuten täysin virheettömän suorituksen keskellä pieleen, heittää ajukoppa pahimmillaan täyden blackoutin, korvissa humisee ja naama punertuu häpeästä. "Täähän on ihan vitun helppo biisi, miks en hahmota ees seuraavaa nuottia?!". Sit vaan alusta, monet ei voi jatkaa keskeyttämisen jälkeen keskeltä biisiä, vaan se pitää soittaa alusta asti, ja siihen kohtaan taas tullessa se sit jatkuu tosi helposti.
 
Mihin mä sitten tällä jauhannalla tähtään? Jaa-a.. Kun alettiin virheistä puhumaan niin omat vuodatukset keittoon mukaan.