Rock, pop, alternative ›

velipesonen: Toi fuusiojuttu mistä minä puhun on sellainen jossa musiikin varsinainen ydin poistetaan ja korvataan jollain krääsällä ja rihkamalla.
 
Eli esim. Beatlesilla intialaiset vaikutteet ovat ydintä, Stoneseilla fuusiota?

jra: Eli esim. Beatlesilla intialaiset vaikutteet ovat ydintä, Stoneseilla fuusiota?
 
Ei. Tämä nykyajan Frankenstein-musiikki on jotain pahempaa kuin kaikkein suhteellisuudentajuttomimmatkin Satanic Majesties'in harhailut.

velipesonen: Ei. Tämä nykyajan Frankenstein-musiikki on jotain pahempaa kuin kaikkein suhteellisuudentajuttomimmatkin Satanic Majesties'in harhailut.
 
Toivo voisi olla sitten siinä että Frankenstein-musiikki lähtee Frankensteinin (bisnes&vaihtoehtotohtorit) käsistä ja alkaa haahuilla hallitsemattomasti hyvän sydämensä, mutta tyhmän päänsä ohjaamana.
 
No, huonostihan sillekin sitten kävi, joten voi olla että yllä oleva on jo tapahtunut.
 
E: Jäi kiinnostamaan se onko rockilla ollut tai edes mahdollista olla vastaavaa "Rock oli bluesin pohjavirrasta 50-luvun alkupuolella valloilleen riistäytynyt lainsuojaton", eli "pohjavirtaa" josta olisi riistäytynyt jotain joka ei ehkä ole rockia, kuten rock ei ole bluesia, mutta kuitenkin jotain uutta ja elävää? Jos ei niin onko kyseessä sattuma, vaiko joku sisäänrakennettu sääntö, ja mistä bluesin pohjavirta syntyi, vai onko se aina ollut ja mikä on sen suhde totuuteen?

disarm: Kuka nuori oikeasti haluaa kuunnella vanhempiensa levyjä?
 
Minä.
 
Virhe! Tyhjä tai liian lyhyt kirjoitus!

jra: Jäi kiinnostamaan se onko rockilla ollut tai edes mahdollista olla vastaavaa , eli "pohjavirtaa" josta olisi riistäytynyt jotain joka ei ehkä ole rockia, kuten rock ei ole bluesia, mutta kuitenkin jotain uutta ja elävää? Jos ei niin onko kyseessä sattuma, vaiko joku sisäänrakennettu sääntö, ja mistä bluesin pohjavirta syntyi, vai onko se aina ollut ja mikä on sen suhde totuuteen?
 
Mielestäni rock ei voi muodostaa samanlaista pohjavirtaa kuin minkä blues, sellaisena kuin blues yleisimmin nykyisin ymmärretään, tai eri kansanperinteet tai free muodostavat.
 
Mistä sitten bluesin pohjavirta on syntynyt. Jos kuuntelee Robert Johnsonin harvoja äänityksiä, niin se musiikki on monella tapaa modernimpaa kuin mitä enin osa meistä, myös minä, ymmärrämme bluesilla. Kun puhun bluesin pohjavirrasta, niin Johnson ei ole missään nimessä esimerkki siitä koska on aivan liian moderni. Monet Johnsonin jälkeen tulleet tunnetut kaverit Chicagossa, Willie Dixon, Muddy Waters ja näin, olivat luovuudestaan ja innovatiivisuudestaan huolimatta lähempänä sitä pohjavirtaa, joka paikallistuu ylöspäin taivutetun pienen terssin heijaamiseen toonikan yläpuolella. Se heijaaminen on liki autistista ja täysin magneettista.
 
Jos menee Afrikkaan niin aika usein siellä ei ole toonikan yläpuolista terssiä ollenkaan, ei pientä eikä suurta eikä mitään siltä väliltä. Suuri sekunti löytyy. Tämä nyt on oletus, mutta jonkin verran eri afrikkalaisiakin musiikkeja kuunnelleena minusta tuntuu että tuo blue note ilmestyi kuvioihin merentakaisen orjuuden myötä. Ehkä se symboloi afrikkalaisperäisten amerikkalaisten halua säilyttää omat perinteiset uskomuksensa uudella mantereella. Nyttemmin on alkanut näyttää siltä että myös mustat amerikkalaiset ovat kadottamassa kontaktinsa tuohon terssin heijaamiseen ja tilalle tarjotaan uskomusjärjestelmää joka perustuu rytmiin sinänsä. Minä en usko.
 
Rockin kapinallisuus on paitsi klisee, myös löysää sanankäyttöä, koska kapina sanana oikeastaan tarkoittaa vain väkivaltaista vallankumouksellista toimintaa. Sikäli rockin kapina on ehkä aina ollut todellista, että se on ymmärrettävissä eräänlaisena jälkikaikuna Konfederaation erkaantumispyrkimyksille USA:sta 1861-1864. Muutama kahjo Etelän asukas sotki 1950-luvun alussa käteensä sattuneista aineksista uuden futuristisen keitoksen, joka rienasi kaikkea ja ennen kaikkea vastusti yleisesti omaksuttuja sovinnaisia ajattelutapoja, missä vastustamisessa Jerry Lee Lewisin suvunsisäinen sakkolihakeikka oli pelkkää pintaa.
 
Sovinnainen Pohjoisvaltojen jenkkien maailma on saavuttanut lopullisen voiton vasta rockin kuoltua. Sovinnaisuus hakee koko ajan uusia uhreja ja päänahkoja, joiden joukossa rock on vain yksi mutta sitäkin komeampi.
 
Rockin syntymä ei ollut sen enempää sattuma kuin kuolemakaan, niin uskon, mutta myöskään synnyinsyytä en minä toistaiseksi tiedä. Blues, sikäli kuin se yleisimmin ymmärretään, on kansanmusiikkia, ja rock on vapauteen puettua bluesia. Blues kätkee sisälleen joukon sääntöjä, joita rock ei tunnusta. Samoin on minkä hyvänsä kansanmusiikkiperinteen laita, eli jos joku riistäytyy radikaalisti vapaaksi radikaalin sopeutumattomuutensa tähden ja se saa musiikillisen ilmauksen, siinä on uusi rock. Toivoisin siitä syntyvän samanlaisen maailmanlaajuisen ilmiön kuin rock'kin oli.
 
Puhuin tuossa myös freestä, mikä on musiikinlaji josta on yhtä monta tulkintaa kuin on freen soittajaakin. Minun mielestäni free on sitä että soitetaan aina se nuotti joka parhaiten sopii, mutta on muitakin tulkintoja. Rock on olemukseltaan freebluesia, ja minkä tahansa rockiin verrannollisen tulevaisuuden kulttuuriolion pitää olla free-kansanmusiikkia. Moderni freemusiikki on enimmäkseen anti-freetä ja samalla anti-rockia.
 
En tiedä mikä on pohjavirran suhde totuuteen, mutta oletan sen olevan hyvin vahva ja lämminhenkinen suhde. Ainakin ihminen, joka tulee pohjavirran kanssa sinuiksi, tulee samalla arvioineeksi uudelleen suuren joukon häntä ympäröiviä sovinnaisia "totuuksia", joista monilla voi ykskantaan heittää vesilintua.

velipesonen:
 
+ Tämä selvitti paljon ja oli muutenkin selkeästi muotoiltu yhteenveto siitä mitä tällä ketjulla kait alunperin hait. Täytyy sanoa että sisältää monia havaintoja joista olen samaa mieltä, vaikka keskeisten käsitteiden määrittelystä ja johtopäätöksistä 1:1 en. Edes rockin kuolema ei ole itselle yhtä selvä asia, luulen sen edelleen heikkona riutuvan hitaasti tappavan taudin kourissa.
 
Ehkä rock asetti 50- ja 60-lukujen panoksellaan itselleen sellaiset vaatimukset, tai sille asetettiin, että niitä oli mahdoton täyttää. Jos ei tunnista tai tunnusta noita vaatimuksia ja odotuksia, niin sitten voi näyttää siltä että hyvin menee nyt ja jatkossa.
 
Blues tuntuu ikiaikaiselta musiikilta, mutta on mielenkiintoista että sen kukoistuskausi elävänä musiikkina oli melkein yhtä lyhyt kuin rockin. Tarkoitan sellaista musiikkia joka syntyy ja jota kulutetaan tietyssä kulttuuriympäristössä. Aika äkkiä blues ei ollutkaan enää suosittua USA:n mustien keskuudessa ja samoin kävi jatsille joku vuosi myöhemmin. Molemmista tuli edelleen osin mustien soittamaa, mutta pääosin valkoisten kuluttamaa musiikkia.
 
Freen vaatimus siitä että aina soitetaan se paras nuotti on jopa mahdottomampi kuin se että rock olisi kyennyt lunastamaan odotuksia. Itse määrittelisin freen löysemmin, yritetään soittaa nuotti, joka on parempi soittaa kuin jättää soittamatta.
 
Ja ehdottomasti mieluummin pohjavirtaa kuin yläpilveä oli sitten rockia tai jotain aivan muuta.

jra: Oliskohan Queenista tullut koskaan niin isoa, jos Freddie olisi oiotuttanut hampaansa, ajanut viiksensä ja suosinut kasarin alussa esim. Don Johnson -tukkaa tai jotain muuta muodikasta?
 
Mutta niinhän se juuri teki. Freddie oli 70-luvulla mies Marsista kuten moni muukin aikalaisensa mutta Queen oli siitä mielenkiintoinen ryhmä että se onnistui aina sulautumaan siihen ympäristöön missä se oli. Queen ratsasti ajan aalloilla muutaman vuosikymmenen mutta onnistui silti pysyttelemään omana itsenään.
 
Ehkä Freddie ei ollut koskaan Don Johnson kopio mutta minä laitoin merkille ainakin kolme muodonmuutosta kimallerokkarista tavalliseen keskiverto heteroon ja siitä melko täydelliseen gay-lookkiin ja noiden väliin mahtuu vielä useita erilaisia välivaiheita. Myös yhtyeen musiikillinen anti vaihtui vuosien kuluessa suunnasta toiseen.
 
Queen onnistui tavoittamaan sekä homot että heterot ja Freddien homoudesta oli markkinointimielessä enemmän hyötyä kun haittaa. Queen oli samaan aikaan listamusiikkia ja homojen alakulttuuria mikä on mielestäni huomattavasti mielenkiintoisempi asia kun Freddien hampaat tai viikset, olkoonkin että noista jälkimmäinen liittyy juuri siihen homokulttuuriin.

Atomic Cafe:
Ehkä Freddie ei ollut koskaan Don Johnson kopio mutta minä laitoin merkille ainakin kolme muodonmuutosta kimallerokkarista tavalliseen keskiverto heteroon ja siitä melko täydelliseen gay-lookkiin ja noiden väliin mahtuu vielä useita erilaisia välivaiheita.
 
Mulla on tapahtunut tutustuminen vasta oikeastaan siinä 83-84 -muodossa, joka jo oli kait sitä viimestä muodonmuutosta? Sen jälkeen rekisteröin kyllä 70-luvun glam-Queenin, mutta välivaiheet keskivertohetero-Freddieineen on jääneet sitten huomaamatta. En kuitenkaan silloin kun bändiin törmäsin pitänyt sitä mitenkään ulkonäön suhteen valtavirtaa edustavana, varsinkaan Mercurya, ehkä aivan alkuaikojen Queen oli lähempänä siltä osin aikalaisiaan. Voi tietysti olla että Freddien imago oli aina lähempänä ajan valtavirtaa kuin silloin huomasin, jonkinlaisena karikatyyrinä, joka ei kuitenkaan ollut vain ja ainoastaan huvittava. Mutta mikään asiantuntija en Queenin suhteen ole, saati 70- ja 80-lukujen muotivirtausten, ja Queenkin on ensisijassa musiikkia ja vasta toissijaisesti ylöspanoa. Takaisin kuolemaan.

jra: Queen oli lähempänä siltä osin aikalaisiaan. Voi tietysti olla että Freddien imago oli aina lähempänä ajan valtavirtaa kuin silloin huomasin, jonkinlaisena karikatyyrinä, joka ei kuitenkaan ollut vain ja ainoastaan huvittava.
 
Jos jätetään 70-luku väliin niin voisin helposti kuvitella että Freddien ulkonäkö seurasi aika tarkkaan gay virtauksia. Suomessa sitä ei huomattu koska tuo kulttuuri oli tässä maassa täysin piilossa vielä tuohon aikaan.
 
Queen oli kuitenkin erittäin tasokas ja osaava ryhmä vaikka sen keulakuva ehkä seikkaili siellä hyvän ja huonon maun rajamailla, toinen jalka homodiscossa ja toinen heterolattialla. Queenin kohdalla on aina pakko mainita myös umpihetero tähtitieteilijä ja nykyinen Liverpoolin John Moores -yliopiston kansleri Brian May joka on sekin aika omituisen näköinen heppu mutta onnistui säveltämään melkoisen ison nipun maailmanlaajuisia hittejä.

Onko teidän mielestänne jazz, blues tai vaikkapa klasari kuollutta? Kaikille löytyy omat kuuntelijansa, klubinsa (klasaripuolella näitä ei tosin kutsuta klubeiksi), soittajansa, keskustelupalstansa ynnä muuta. Mullistavia uutuuksia tosin vaikkapa bluesin puolella tulee vähemmän, mutta en minä sitä silti laisinkaan kuolleena taiteenlajina osaa pitää.
 
Ei ole tarkoitus johdatella keskustelua pois rockista, mutta en oikein osaa uskoa että mikään musiikkityyli voi ikuisesti olla valtavirtaa. Minusta musiikillisen kehityksen pysähtymisestä kertoisi enemmänkin se, jos mikään muu musiikkityyli ei ikinä pystyisi rockia haastamaan ja voittamaan vaan rock olisi jonkinlainen kehityksen huippu.
 
Selittämättä kyllä jää, miksi niin kovin moni listoilla soiva yhtye ja artisti kuulostaa minun korvaani ns. paskalta. Miksi joku kuuntelee mieluummin Cheekia kuin Nirvanaa tai Pink Floydia?
 
Toisaalta, olisipa muuten metkaa saada listoja ostajan iän mukaan. Johtuuko ns. paskan voittokulku ajassamme vain siitä, että nykyisin levyja ostavat ja biisejä lataavat ala-asteikäiset? En minä kovin montaa parikymppistä tunne, jotka kuuntelisivat kliseisintä myötähäpeäsuomiräppiä tai pahinta mahdollista amispoppia. Wanhaan hyvään aikaan sellaiset räkänokat eivät saaneet isän stereoihin edes koskea, jotka nykyisin saattavat hankkia musaa enemmän kuin moni meistä.

jonir: Onko teidän mielestänne jazz, blues tai vaikkapa klasari kuollutta?
 
Jazz ja klasari ovat kuolleita, blues elää kansanperinteen muodossa sikäli kuin elää. Bluesin populaari huippukausi oli het sodan jäläkeen. Nykyisin mitä olen tätä kovasti kuihtuneen populaaribluesin osastoa kuunnellut, niin soittajien pigmenitstä riippumatta tahtoopi olla aor-mössöä tai sitten jotain pentujen metelöintiä.

velipesonen:se on ymmärrettävissä eräänlaisena jälkikaikuna Konfederaation erkaantumispyrkimyksille USA:sta 1861-1864. Muutama kahjo Etelän asukas sotki 1950-luvun alussa käteensä sattuneista aineksista uuden futuristisen keitoksen, joka rienasi kaikkea ja ennen kaikkea vastusti yleisesti omaksuttuja sovinnaisia ajattelutapoja, missä vastustamisessa Jerry Lee Lewisin suvunsisäinen sakkolihakeikka oli pelkkää pintaa.
 
Taustasta, josta en paljoakaan tiedä enkä ole jaksanut kaivaakaan tietoa, on triviana kiinnostanut mikä oli II maailmansodan ja Korean sodan vaikutus siihen musiikilliseen sekoittumiseen, josta rock syntyi. Molemmissa sodissahan laaja joukko amerikkalaisia nuoria miehiä kohtasi, niin mustia kuin valkoisia ja ottaen huomioon amerikkalisen yhteiskunnan rotupolitiikan, varmaan laajemmin kuin oikeassa elämässä. Tylsissä odotteluvaiheissa oli varmaan aikaa kaikenlaiseen rämpyttelyyn ja vaihtoon - tässä on nyt puhuttu mustasta musiikista, mutta on muidenkin maahanmuuttajien kansanmusiikilla ja countrylla rockiin osansa, vaikka se paljon vähäisempi olisikin.
 
Sitten toisaalta II ms aikaan oli jenkeissä huvivero, joka johti tanssimisen huomattavaan vähenemiseen normiravintoloissa. Ennen sotaa oli jo swingiin tanssittava jitterburg, jonka räväkkyys varmaankin kaipasi vastausta musiikilta ja kun tanssiminen keskittyi epävirallisempiin kapakoihin, joissa rotupolitiikka ei niin merkinnyt lienee silläkin vaikutusta.

jra: Oliskohan Queenista tullut koskaan niin isoa, jos Freddie olisi oiotuttanut hampaansa, ajanut viiksensä ja suosinut kasarin alussa esim. Don Johnson -tukkaa tai jotain muuta muodikasta?
 
Veikkaan, että olisi. Hampailla ei ole mitään merkitystä, Freddie ei ilmeisesti halunnut oikoa niitä, vaan oli kunnioitettavasti sellainen kuin oli ja aito. The taiteilija. Ja yksi kaikkien aikojen kovimmista bändilaulajista. Ei mikään muovista muotoiltu hetkittäinen halpa nykytuote Tokmannin talousosaston hyllystä. Ja noista viiksistä, välillä ne oli ja välillä ei. Ei mitään merkitystä. Ja olihan Freddie muodikas, milloin mitenkin. Ja välillä taas ei. Mutta kyllä se varmaan paljon pukeutui 80-luvulla melko lähelle Miami Vicea ollessaan julkisuudessa, vaikkakaan ei ehkä keikoilla.
 
Jätkä oli pariaatteessa täysin naurettava
 
Ei tainnut olla edes periaatteessa. Korkeintaan musiikista ymmärtämättömien tai junttien mielestä vitun ärsyttävä. Mutta en usko, että kukaan täysjärkinen on nauranut Freddielle, korkeintaan hermostuneesti, jos on yrittänyt peitellä junttimaisuuttaan ja homokammoaan. Se on eri asia, jos Freddie on ollut tarkoituksella hauska.
 
Nykyään ei ole tarpeeksi yleisöä joka tulisi stadiomittakaavan konserttiin jollain muulla asenteella kuin muistomerkkiä katsomaan, huvittumaan tai kun sai kaverilta käyttämättä jääneen firmalipun. 10m sisällä lavasta saattaa rock olla ihan tosissaan elossa, mutta yleensä koko muu yleisö on sitten vain pällistelemässä ja viettämässä aikaa.
 
Tässä on mielestäni totuutta.

Atomic Cafe: Jos jätetään 70-luku väliin niin voisin helposti kuvitella että Freddien ulkonäkö seurasi aika tarkkaan gay virtauksia. Suomessa sitä ei huomattu koska tuo kulttuuri oli tässä maassa täysin piilossa vielä tuohon aikaan.
 
Joo. Kun Tom of Finlandin taide tuli julkisuuteen, niin silloin se vasta sen jotenkin hokasi. Edes Village Peoplen homokulttuuriyhteyksistä ei aikanaan tiedetty täällä.

Stadionkoserteista vielä sen verran, että tarjontahan on lisääntynyt huimasti, paitsi täällä niin maailmalla. Kilpailu on kovempaa. Jokaisen konsertin täytyy paikallisesti kilpailla paikallisesta yleisöstä, siitä, että tuleeko se juuri tälle keikalle tänään vain seuraavan superstaran konserttiin seuraavana viikonloppuna vai preferoiko se lukuisia pienempiä keikkoja samalla paikkakunnalla. Tämän lisäksi pitää kilpailla kaikkien muiden stadionien konserteista eri maissa ja kaupungeissa, kun matkustaminen/lentäminen on sen verran halpaa. Eikä tämä koske pelkkää rockia, eipä niissä muissakaan genreissä niitä uusia stadionluokan tähtiä oikein ole.
 
Se onko runsastuminen osoitus elinvoimasta vai kuolemasta on makukysymys.
 
Ja Freddiestä: liioittelva banalius, mauttomuus - tai nk. hyvän maun haastaminen - on mielestäni ihan oleellinen osa rokkia. Aina siinä vaiheessa kun hyvää makua ryhdytään vahtimaan ja henkevää ja intellektuaalista puolta yksinomaan korostamaan on rockin rockius kyllä vähintään haastettu.

Atomic Cafe: Minä olen jo kartoittanut erittäin laajasti sen miksi niitä ei tule eikä voi tulla joten ei siitä sen enempää.
 
Eiköhän "Laaja kartoitus" ole turhan komea termi kuvaamaan "mä-tykkään"-tyyppistä perustelua.
 
Se pitääkö Motley Crüeta hirvittävänä paskana vai ihan hyvänä musiikkina on puhtaasti makuasia ja riippuu täysin siitä miten ylös tai alas rima lasketaan joten tästä asiasta en lähde väittelemään. Saahan niistä pitää eikä siinä ole mitään pahaa.
 
Niin eikä se kuulu tähän asiaankaan mitenkään.

Cimble: Niin, aika jännää että rokkikukosta tulee ensinnä mieleen hoikka alfauros, joka ahmii päivässä monta kanaa. Eli superhetero, jonka libido on melkoinen. Freddie oli silti helvetin kova kukko. Ja varmaan siksi, että söi toisia kukkoja... ja kanat ihastelivat ihmeissään...
 
Muistelen ,että vielä 80-luvun alussa kun lueskelin Suosikki-lehteä ym. niin Freddietä pidettiin oikein kunnon machona ja naistenkaatajana.
 
En muista tarkkaan milloin miehen seksuaalinen suuntautuminen tuli ns.yleiseen tietoon ,mutta oisko ollut vasta silloin kuin se AIDS-tartunta julkistettiin.

jonir: Selittämättä kyllä jää, miksi niin kovin moni listoilla soiva yhtye ja artisti kuulostaa minun korvaani ns. paskalta. Miksi joku kuuntelee mieluummin Cheekia kuin Nirvanaa tai Pink Floydia?
 
Kaikkeen ei ole selitystä, tai se on melko mahdotonta. Mut hei, Cheek chillaa coolisti, kun taas vaikka Pink Floyd on tavalliselle ihmiselle liian ahdistavaa tähtitiedettä ja on päällisin puolin niin vanhahtavaa ja väsyttävää. Ja tuo Narvanahan oli itsemurha-angstia ja mikä pahinta, grungea likaisissa ja rähjäisissä vaatteissa. Kun taas hiphopiin tms. kuuluu joka päivä uudet 200 euron lökärit ja kilon painoiset korut. Ja tietysti vitun naurettava lippis ja kaikki kuteet uusinta The merkkiä, joka Ameriikan maalta on tänne taas tuoreeltaan manipuloitu.;)
 
Mutta vastaavasti voitaisiin kysyä, miksi joku kuuntelee kaikkien huonoimpia 60-70's pophittejä, eikä tutustu lainkaan nykyaikaisiin syvällisiin ja taitaviin "rock-bändeihin" kuten esimerkiksi Opeth, Pain of Salvation ja Porcupine Tree. Jotka itse asiassa voisivat olla nykypäivän pinkfloydeja. Ja ehkä ovatkin.

Cimble: Kaikkeen ei ole selitystä, tai se on melko mahdotonta. Mut hei, Cheek chillaa coolisti, kun taas vaikka Pink Floyd on tavalliselle ihmiselle liian ahdistavaa tähtitiedettä ja on päällisin puolin niin vanhahtavaa ja väsyttävää. Ja tuo Narvanahan oli itsemurha-angstia ja mikä pahinta, grungea likaisissa ja rähjäisissä vaatteissa. ;)
 
Mutta vastaavasti voitaisiin kysyä, miksi joku kuuntelee kaikkien huonoimpia 60-70's pophittejä, eikä tutustu lainkaan nykyaikaisiin syvällisiin ja taitaviin "rock-bändeihin" kuten esimerkiksi Opeth, Pain of Salvation ja Porcupine Tree. Jotka itse asiassa voisivat olla nykypäivän pinkfloydeja. Ja ehkä ovatkin.
 
Meinaatko tosissaan että poppia kuunteleva yleisö olisi sitä samaa jolle uppoaa Opethin örinät, POSin kikkailut ja ylidramatisoitu vinkuva laulu, tai PT:n maalailut, psykedelia ja metallit? Toki kaikissa kolmessa on elementtejä joista saa helposti kiinni, mutta samaan syssyyn kaikki kolme on bändejä jotka vaativat vähän enemmän kuuntelijalta. Tämä ei ole tarkoitettu popin kritisoinniksi tai progen nostamiselle jalustalle, vaan lähinnä korostamaan sitä yksinkertaista tosiasiaa että kaikki eivät halua monimutkaista musaa jossa joutuu seuraamaan mitä tapahtuu, vaan heille ne nuoruuden tai nykypäivän pop hitit ovat riittävää viihdettä.