Klassinen ›

velipesonen: Jahas. Ei minulla ole muuta sanottavaa kuin arveluni, että Schubertin luontainen tai harkittu tapa valita oma melodinen materiaalinsa johti materiaaliin joka oli luontevimmillaan kokoonpanoissa joissa kontrastoivien elementtien lukumäärä on kaksi.
 
Eivätkö nelikätiset pianoteokset mahtuisi silloin mukaan myös? :=)
 
Nähdäkseni esim. pianosonaatissa B-duuri, op. 21, Schubert on laulujensa ohella parhaimmillaan. Jousikvartetille ja -kvintetille kirjoittamisen Schubert HALLITSI, sitä "ei voi kiistää".
 
PS. Eteenpäin menemisen kannalta on välttämätöntä osata sanoa asiansa ilman jatkuvaa neutraalia asettelua. Subjektiivisuuskin on tavallaan kuitenkin makuasia, ja mielestäni olen objektiivisesti oikeassa. ;)

velipesonen: esim. Mussorgskia ainakin minä arvostan suuresti vaikka hänen ammattitaitonsa oli mitä puutteellisin.
 
Venäläisiä ja Viiden ryhmän kehittämiä ratkaisuja arvostan minäkin Ravelin, Stravinskin ja Debussyn monien teosten ihailijana.

JET: Nähdäkseni esim. pianosonaatissa B-duuri, op. 21, Schubert on laulujensa ohella parhaimmillaan.
 
Nyt olen muutaman päivän kuunnellut tässä keskustelussa mainittuja Shubertin kappaleita, sillä aikaisemmin olen kuunnellut pelkästään hänen laulumusiikkia. Ave Maria poissulkien en ole koskaan ollut ihan varma Schubertin melodiankirjoitustaidosta, sillä melodioissa jokin on minulle aina tökkinyt.
 
Mutta nyt oli kiva piristys kuunnella keskustelussa mainitut Schubertin 5. ja 9. sinfoniat sekä 21. pianosonaatti. Se muutti käsitykseni hänen melodiankirjoitustaidosta. Nimittäin hänhän oli ihan toivottoman surkea melodikko. Joksenkin tuntui siltä, että hänellä oli kova halu säveltää, mutta hän ei ollut musikaalinen. Hänen melodiansa hukkuvat aina orkestrointiin, oikeastaan onneksi, sillä nuo melodiat ovat kovin kytysiä.
 
Harvoin törmää säveltäjään, jolla on yhtä vähän vahvuuksia kuin Franz Shubertilla. Kehnon melodiikan lisäksi hänen harmonian käsittelyä vaivaa epäjohdonmukaisuus. Ikään kuin hän väkisin yrittäisi pilata muuten luontaisen yksinkertaiset harmoniat joka kerta vesittäen orastavan kadenssin tai muun harmonisen idean. Rytmisesti en ole löytänyt mitään omaperäistä tai loistokasta hänen orkesterikappaleista, vaan alati nakuttava jousitausta tekee rytmistä pökkelön, joka estää musiikkia kehittymästä mihinkään suuntaan. Samoin muotorakennemielessä tautologia vaivaa pahasti, missä asioihin törmää uudelleen ja uudelleen silloin kuin sitä vähiten toivoisi. Orkestroijana myös hän harrastaa myös tautologiaa, mikä näkyy toisaalta saman taustan reinkarnaatioina ja kyvyttömyytenä kehittää aiheita orgaanisesti melodian ehdoilla.
 
Jos tässä vertaillaan Beethovenia ja Schubertia säveltäjänä, niin Beethoven toimii joka osa-alueella paremmin vielä senkin vuoksi, että Beethovenilla on visio aina kappaleesta ja siitä, mitä hän halusi sävelmateriaalillaan tehdä. Schubert jankkaa ja jankkaa kyllästymiseen asti materiaalia, jota ei edes välittäisi kuulla ensimmäistäkään kertaa.
 
Ja lopuksi vielä laulumusiikki pesee hänen orkesterimusiikkinsa mennen tullen. Hän hallitsee nipin napin ne kaksi elementtiä: laululinjan ja sen kanssa kommunikoivan tapetin.

Ja lopuksi vielä laulumusiikki pesee hänen orkesterimusiikkinsa mennen tullen. Hän hallitsee nipin napin ne kaksi elementtiä: laululinjan ja sen kanssa kommunikoivan tapetin.
 
Oletko todella sitä mieltä, että Schubertin tyylinen laulutaide edustaa jotain hyvin alkeellista musiikkia, kun siinä ei ole orkesteria, vaan vain "laulaja ja säestäjä"?(!!) Hyvin harva jakanee tuota näkemystä kanssasi, mutta se tuskin haittaa. :)
 
En ole koskaan kuullut, että harmoninen liike olisi Schubert-liedeissä huonoa! Mitä pidät Serenadina tunnetusta liedistä, jos Ave Maria (joka on minusta moneen Schubert-liediin verrattuna kevyt kappale) kerta kolahtaa? Serenadin ja Ave Marian tekijän tunnistaa viehättävästi samaksi melodiikan tiettyjen taipumusten ja tahtilajin takia.
 
En usko, että jazzissa on yhtään Schubertin veroista melodikkoa. Se sentään on totta, että Schubert luottaa joskus liikaa toistoon, kuten sinfoniassa 9 väkisin käy. Sinfonia- tai messumuodon mestariksi Schubertia ei kannata nimittää, sen sijaan laulu- ja soitinkamarisäveltämisen suvereeniksi taituriksi any day!
 
Konserttoja Schubertilla ei ole yhtäkään. Olen kai siis sitä mieltä, että kuten Beethovenkaan, Schubert ei ollut mestari joka lajissa.

JET: En usko, että jazzissa on yhtään Schubertin veroista melodikkoa.
 
Jos mittatikkuna pidetään melodiaan sisältyvien mahdollisuuksien määrää niin että melodia säilyttää itsenäisyytensä ja jäntevyytensä, ja toissijaisesti vielä sitä miten säveltäjä itse melodian mahdollisuudet hyödyntää, sanottakoon kehittelyksi, niin esimerkiksi tuo jazzmiehenkin omassa säveltäjälistassaan mainitsema Wayne Shorter on loistelias melodikko.
 
Melodiaan sisältyy aina joukko mahdollisuuksia, jotka nähdäkseni pitäisi hyödyntää emotionaalisesti maksimaalisen totuudenmukaisella tavalla. Jaarittelijat ja perverssit eivät voi olla kovin kummoisia säveltäjiä vaikka keksisivät mimmoisia melodioita. Shorter ei ole jaarittelija eikä perverssi vaan erittäin mielenkiintoista ja elävän eheää musiikkia säveltänyt mies.

jazzmies: Nimittäin hänhän oli ihan toivottoman surkea melodikko. Joksenkin tuntui siltä, että hänellä oli kova halu säveltää, mutta hän ei ollut musikaalinen.
Harvoin törmää säveltäjään, jolla on yhtä vähän vahvuuksia kuin Franz Shubertilla. Kehnon melodiikan lisäksi hänen harmonian käsittelyä vaivaa epäjohdonmukaisuus. Ikään kuin hän väkisin yrittäisi pilata muuten luontaisen yksinkertaiset harmoniat joka kerta vesittäen orastavan kadenssin tai muun harmonisen idean.
 
Suurin osa klassisen musiikin tuntijoista aina rautaisista ammattilaisista intohimoisiin kuulijoihin tietää, että Schubert oli yksi musiikin historian loistavimpia melodikkoja, mikä tulee ilmi esimerkiksi laulusarjojen Kaunis myllärintytär ja Talvinen matka useista liedeistä, mutta myös kamarimusiikkisävellyksissä, kuten pianokvintetossa a-duuri ja jousikvartetossa nro 13 a-molli sekä pianotrioissa. Schubertin kyky luoda omaperäistä ja tunneskaalaltaan vivahteikasta melodiaa tulee esiin myös oopperassa Alfonso ja Estrella (esim. 1. näytöksen baritoni- ja tenoriaariat). Tajunnan räjäyttävät yhtyekohtaukset oopperan kolmannessa näytöksessä ovat puolestaan näyte säveltäjän harmonisesta ajattelusta myöhäisen klassisen ajan kehyksessä. Schubertin luontaisesta musikaalisuudesta kielivät hänen nuoruuden mestariteokset, jotka hän käytännössä itseoppineesti sävelsi teini-ikäisenä. Schubert on monien muiden säveltäjämestareiden tunnustama nero ja hänet on laskettu usein historian kymmenen - jopa viiden - etevimmän säveltäjän joukkoon. Schubertin suurin vahvuus on tunteen välittämisessä musiikin keinoin. Hänet luetaan syvällisimpiin ja herkimpiin musiikkisieluihin, jonka musiikki elää ihmisten sydämissä vielä silloinkin, kun jazzin sisällötön rytminen kikkailu on painunut unhoon.

Moz-Art: Schubert on monien muiden säveltäjämestareiden tunnustama nero ja hänet on laskettu usein historian kymmenen - jopa viiden - etevimmän säveltäjän joukkoon.
 
Pikemminkin kolmen.
 
Lapsellisen jazz-dissin jätän sen sijaan omaan arvoonsa, kielinee ainoastaan tietämättömyydestä.
 
Velipesoselle ja Jazz-miehelle: olen havainnut, että jazzissa on suuria melodikkoja, mutta olettaakseni ei kuitenkaan Schubertin veroista. Mutta huippuna mainitsemanne Wayne Shorter on verrattain tuntematon minulle, joten saatan olettaa väärin!
 
Olisin kiitollinen suosituslistasta Shorterin parhaita kappaleita/teoksia. En lähde tokikaan Schubertiin verraten tutustumaan, ennakkoasenteilla ja tendensseillä - ihan nyt vain heräsi kiinnostus, kun en tunne Shorteria.

JET: Oletko todella sitä mieltä, että Schubertin tyylinen laulutaide edustaa jotain hyvin alkeellista musiikkia, kun siinä ei ole orkesteria, vaan vain "laulaja ja säestäjä"?(!!)
 
Ehkä olen ilmaissut itseäni heikosti, jos kirjoituksestani saa tämän kuvan. Sanotaanpa se sitten näin: Schubertin orkesterimusiikki on alkeellista, koska sen aineksista saa nipin napin kasaan vain laulu-piano-duolle riittävää substanssia. Eli hänen orkesterimusiikkinsa kuulostaa orkestroidulta pianosäestykseltä, mistä puuttuu se runo. Ilman runoa hän oli lirissä. Hänen oma melodian sepitystaitonsa ei vain riittänyt hyvän melodian laatimiseen.
 
Mitä pidät Serenadina tunnetusta liedistä, jos Ave Maria (joka on minusta moneen Schubert-liediin verrattuna kevyt kappale) kerta kolahtaa?
 
Kyllä minä ostan 'Serenatan' meldodian, mikä tosin kuulostaa pahasti Unkarista pollityltä romanimusiikilta.
 
Moz-Art: Suurin osa klassisen musiikin tuntijoista aina rautaisista ammattilaisista intohimoisiin kuulijoihin tietää, että Schubert oli yksi musiikin historian loistavimpia melodikkoja
---
Schubertin kyky luoda omaperäistä ja tunneskaalaltaan vivahteikasta melodiaa tulee esiin...
---
Hänet luetaan syvällisimpiin ja herkimpiin musiikkisieluihin, jonka musiikki elää ihmisten sydämissä vielä silloinkin, kun jazzin sisällötön rytminen kikkailu on painunut unhoon.
 
"Klassisen musiikin tuntijat" eivät vain uskalla uudelleen arvioida tyylilajien harmaalla alueella (klassismi...romantiikka) haparoineesta Schubertista, joka melodinen ja kypsyminen kokonaisena jäi pahasti vaiheeseen. Ja muutenkin olisi aiheellista yleisesti turvautua musiikintuntijoihin eikä esteettisfilosofisesti itsensä nurkkaan ajaneisiin yhden lajin musiikkirasisteihin.
 
Schubertin kyky luoda omaperäistä ja tunneskaalaltaan vivahteikasta melodiaa tarvitsi aina väkevän runon tai toisen laatiman tekstin. Esimerkiksi Alfonson ja Estrellan alkusoiton melodinen aines on kuultavissa tällä kertaa harvinaisen selvänä hänen orkesterimusiikikseen. Mutta mitä jää meldiansta mieleen: pömpöösi riehuminen kehnojen melodisten ideoiden ja musiikinteoreettisten hajasävelilmiöiden ympärillä.
 
On varsin heikkoa argumentointia yrittää spekuloida suosikkimusiikkini arvon kestävyyttä tulevaisuudessa. Mitä tulee melodiaan jazzissa, viittaan myös JETin kirjoitukseen, niin jazzmuusikkona kuulen jatkuvasti rumputuolillani mitä mahtavinta melodian säveltämistä hetkessä. Jatkuvasti tupataan menemään ansaan siinä, että jazzmelodian luullaan olevan yhtäsuuri nuottikustanteen kanssa. Kustannettu jazzmelodia antaa vain lähtökohdan itse jazztekemiselle. Improvisointi on se varsinainen jazzin säveltaide, missä rytmi esittää erityisen suurta roolia itse linjan jäädessä rytmin painoarvosta vain piirun verran. Tällaisesta rytmikylläisyydestä klassisen musiikin agogiikka voi vain uneksia yhä tänä päivänä. Jazzmelodia laajassa perspektiivissä on jonkinlainen sekoitus Beethovenin motiivin käsittelytaitoa, Deliuksen spontanin ainutlaatuista mutta kromaattista vuodatusta ja Debussyn arvaamattomuutta plus "se" rytmi. Jazz ei ole ottanut mitää Schubertista, koska jazz sulattaa itseensä kaikkea merkittävää, mutta tässä tapauksessa Schubertin kohdalla on viiva.
 
Näin ollen kokonaisuutena Schubert kuulostaa muinaisjäänteeltä, joka on omituisesti säilynyt repertuaarissa, vaikka orkesterit voisivat soittaa jotakin kunnon tavaraa sen sijasta. Mielestäni Schuberin musiikissa kokonaisuutena tulee esiin saksalaisen musiikkikoulukunnan ongelmat: tunteet eivät välity kuin sisäpiirille, koska sisäpiirille on sanottu ne tunteet, joilla on arvoa. Muut arvot joutavat tässä koulukunnassa romukoppaan.

joo, säveltäjä X on paska, koska en pidä siitä. ja kaikkia tietysti kiinnosti.

jazzmies: " joka melodinen ja kypsyminen kokonaisena jäi pahasti vaiheeseen."
 
Mitä tarkoitat? "Melodinen ja kypsyminen"? "Uskalla uudelleen arvioida haparoineesta Schubertista"? En saa selvää tekstistäsi.
 
jazzmies: Schubertin kyky luoda omaperäistä ja tunneskaalaltaan vivahteikasta melodiaa tarvitsi aina väkevän runon tai toisen laatiman tekstin.
 
Päinvastoin. Schubertin melodiat herättivät henkiin monia sinänsä vähäpätöisiä tekstejä. Tekstejen heikkous esimerkiksi ajoi alas Schubertin oopperat, ei musiikin laatu.
 
jazzmies: Tällaisesta rytmikylläisyydestä klassisen musiikin agogiikka voi vain uneksia yhä tänä päivänä. Jazzmelodia laajassa perspektiivissä on jonkinlainen sekoitus Beethovenin motiivin käsittelytaitoa, Deliuksen spontanin ainutlaatuista mutta kromaattista vuodatusta ja Debussyn arvaamattomuutta plus "se" rytmi.
 
Kerro minulle yksikin jazzmelodia, jossa tuollainen sekoitus tulee ilmi. En ole kuullut yhtäkään, joka ammentaisi mainitsemiasi mestareita.
 
jazzmies: Mielestäni Schuberin musiikissa kokonaisuutena tulee esiin saksalaisen musiikkikoulukunnan ongelmat: tunteet eivät välity kuin sisäpiirille, koska sisäpiirille on sanottu ne tunteet, joilla on arvoa. Muut arvot joutavat tässä koulukunnassa romukoppaan.
 
Ei kyllä ne tunteet välittyy ihan kaikille, jotka asian oivaltavat. Itse en esimerkiksi kuulu mihinkään sisäpiiriin ja olen avoin muullekin kuin "saksalaiselle" vakavasti otettavalle musiikille.
 
Anna kiitos esimerkkejä varteenotettavasta jazzista.

Moz-Art: Päinvastoin. Schubertin melodiat herättivät henkiin monia sinänsä vähäpätöisiä tekstejä. Tekstejen heikkous esimerkiksi ajoi alas Schubertin oopperat, ei musiikin laatu.
 
Allmusic Guidessa selitettiin, että Schubert ei koskaan nähnyt oopperoitaan esitettävän. Suuret oopperasäveltäjät oppivat siitä, että he näkivät epäonnistuneet teoksensa lavalla ja oppivat sitten virheistään. Ja epäonnistuminen viittaa tässä siihen, ettei oopperan sävellys ole vain hyvän aarian sävellystä, vaan pitää olla myös osata muodostaa siitä sellainen sopivasti etenevä kokonaisuus, jossa on sopivasti ja oikealla tavalla dramatiikkaa ja muita elementtejä mukana (tietty tarpeeksi huonosta libretosta on ehkä hankala saada kovin hyvää teosta aikaiseksi)
 
Anna kiitos esimerkkejä varteenotettavasta jazzista.
 
Ööh... eikös Ellington ole genren arvostetuin säveltäjä

Moz-Art: Anna kiitos esimerkkejä varteenotettavasta jazzista.
 
Jos tällä asenteella ollaan liikkeellä, niin en missään tapauksessa anna!

Moz-Art: Jazz jos jokin on vanhakantaista ja muinaisjäänne.
 
Jazz, sikäli kuin on aidosti taantumuksellista, on tietenkin kaikessa edellä modernia tieteellistettyä musiikkia, jota pitää kutsua roskaksi. Musiikin täytyy paljon enemmän kuin uudistua, säilyttää aito kosketus todellisuuteen, joka on yhtä kuin inhimillinen perimä.

velipesonen: Jazz, sikäli kuin on aidosti taantumuksellista, on tietenkin kaikessa edellä modernia tieteellistettyä musiikkia, jota pitää kutsua roskaksi. Musiikin täytyy paljon enemmän kuin uudistua, säilyttää aito kosketus todellisuuteen, joka on yhtä kuin inhimillinen perimä.
 
Eikös nykymaailmassa ole tarkoitus irtautua todellisuudesta, jota pidetään tylsänä? Todellisuudesta voi irtautua vieläpä niin, että säilyttää mukanaan kaiken vanhan ja turvallisen, johon voi taas halutessaan palata. Minusta 1900-2000-luvun musiikin pitää kuulostaakin 1900-2000 musiikilta ja 1800-luvun musiikki saa huoletta kuulostaa aikansa tuotteelta. Mutta on kyseenalaista, jos 1900-luvun musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi sävelletty moneen kertaan.

Moz-Art: Eikös nykymaailmassa ole tarkoitus irtautua todellisuudesta, jota pidetään tylsänä? Todellisuudesta voi irtautua vieläpä niin, että säilyttää mukanaan kaiken vanhan ja turvallisen, johon voi taas halutessaan palata. Minusta 1900-2000-luvun musiikin pitää kuulostaakin 1900-2000 musiikilta ja 1800-luvun musiikki saa huoletta kuulostaa aikansa tuotteelta. Mutta on kyseenalaista, jos 1900-luvun musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi sävelletty moneen kertaan.
 
Tässä kohtaa lienee tarpeen sanoa, minkä moni on varmaan jo huomannutkin, että minun mielipiteitteni kova ydin on piinkova taantumuksellinen konservatismi. Jos tiedätte mitä tarkoitan, ei allaolevaa tarvinne edes lukea.
 
Koko eurooppalainen kulttuuri irtautui todellisuudesta suunnilleen niihin aikoihin kun Napoleon ja Beethoven tallasivat mantuja. Viimeiset parisataa vuotta ovat olleet kiihtyvä kiusallinen häiriötila. Se ei sano etteikö sinäkin aikana olisi voitu säveltää hyvää musiikkia, mutta sen abstraktion, jonka kuollut eurooppalainen kulttuuri, tyhjänpäiväinen museaalinen sivilisaatio on ottanut johtotähdekseen, perusteella ja mukaan sävelletty musiikki ei voi olla kuin haitallista ja sellaisena hylättävä.
 
Säveltäjät jotka tällaisena viheliäisenä aikana saavat jotain kunnollista aikaan ovat yleensä monella tavoin poikkeavia kuten Mussorgski, Webern ja Nielsen. (Kyllä, modernistit ottivat Webernin kerran esikuvakseen mutta se ei ole hänen vikansa, luoja paratkoon!) Moderni maailma, etäydyttyään todellisuudesta ei oman uskomuksensa vastaisesti voi halutessaan palata todellisuuden luo, koska on luonut todellisuudesta itselleen pinnallisen kuvan, ikonin, naamion. Sielultaan rehellisen hengen on mahdollista edelleenkin läpäistä tämän naamion muodostava kalvo, mutta hän on modernisaatio-nimisen häiriötilan alati syvetessä aina vain kykenemättömämpi kommunikoimaan yhteiskunnan kanssa.
 
Postmoderni on sitten kanssa samaa tuubaa kuin moderni, muistakaa se! Postmoderni on modernistin masturbaatiota teknokraattisesti sisäistetyllä kuolleella muodolla, pelkkää roskaa. Ainoa todellinen ja rakentava mahdollisuus valmistaa uutta musiikkia, joka myös hengittää todellista kulttuuria, on luoda uusi kulttuuri. Helpommin sanottu kuin tehty mutta ehdottomasti kannattaa. Silloin kannattaa luoda silmäys oman - kuolleen - kulttuurimme alkulähteisiin ja etsiä vaihtoehtoisia väyliä uuden toteuttamiseen. Silloin kohtalaisen primitiivinenkin on pätevää, kun on elossa.
 
P.S. Jos musiikissa on joku, jota erityisesti inhoan, hän on Igor Stravinski. Siksi olenkin lukenut hänestä kirjoitettuja kirjoja ja siteeraankin mielelläni tätä viisasta miestä. Ei se Josif Stalinkaan mikään pölvästi ollut!

sub zero: joo, säveltäjä X on paska, koska en pidä siitä. ja kaikkia tietysti kiinnosti.
 
tämä keskustelu muistuttaa mielestäni kristittyjen kanssa käymiä väittelyitäni.
 
uskovainen: jumala on olemassa
minä: mistä tiiät?
uskovainen: no koska se on totta
minä: ...

jazzmies: Deliuksen spontanin ainutlaatuista mutta kromaattista vuodatusta
Kyllä!
 
Debussyn arvaamattomuutta
Kyllä!
 
jazz sulattaa itseensä kaikkea merkittävää
Mitä enemmän kuulen jazzia, sitä enemmän siltä vaikuttaa.
 
velipesonen: säilyttää aito kosketus todellisuuteen, joka on yhtä kuin inhimillinen perimä
Taas tulevat mieleen Glinka, Musorgski ja kumppanit.
 
EDIT:
velipesonen: Säveltäjät jotka tällaisena viheliäisenä aikana saavat jotain kunnollista aikaan ovat yleensä monella tavoin poikkeavia kuten Mussorgski,...
No niin! :D
 
velipesonen: Jos musiikissa on joku, jota erityisesti inhoan, hän on Igor Stravinski.
Joo, hänellä tuntuu olleen monenlaisia 'kausia'. Suhtaudun häneen ristiriitaisesti. Tulilintua pidän poikkeuksellisen nautinnollisena ohjelmamusiikkina ja balettina, mutta siitä eteenpäin kehitys on kohti epämiellyttävää. Tulilinnussa on paljon pintakiiltoa, jollaiseen en osaa kyllästyä, mutta kyllä se ohjelmallisuus toimii muutenkin.
 
Luulen että Crusell todella nautti klarinetilla soitosta. Ja luulen että siitä välittyi jotain vilpitöntä ja arvokasta Glinkaan. En tiedä. Ehkä oli W. A. Mozartin kohtalo pitää jouset sahaamassa, olihan hän Leopold Mozartin, tuon maineikkaan viulistin ja viulunsoiton teoriakirjan kirjoittajan, poika.
 
W. A. Mozart syntyi 24 vuotta myöhemmin kuin Haydn. Nuoren ja poikkeuksellisen tuotteliaan Mozartin sinfoniat noudattivat Haydnin tyyliä eikä hän oleellisesti kehittänyt sinfoniamuotoa eteenpäin. Sen teki ennen muita Beethoven, alkaen 3. sinfoniasta. Näin on opetettu Schola Cantorumissa 1800-luvun lopussa.
 
En pidä abstraktia sinfoniaa mielekkäänä musiikkilajina. Esimerkiksi sonaattimuoto johtaa liian helposti tunneälyllisesti ristiriitaiseen ja fragmentoituneeseen lopputulokseen. Se on outo tie kohti musiikkia vailla semantiikkaa. Samaan aikaan jotkut pyrkivät musiikillaan viestimään inhimillisiä kokemuksiaan, mikä on itse asiassa eräs kulttuurin määritelmä.

velipesonen: Tässä kohtaa lienee tarpeen sanoa, minkä moni on varmaan jo huomannutkin, että minun mielipiteitteni kova ydin on piinkova taantumuksellinen konservatismi. Jos tiedätte mitä tarkoitan, ei allaolevaa tarvinne edes lukea.
 
jätkä ajaa vittu autoa ja käyttää kännykkää...
 
Koko eurooppalainen kulttuuri irtautui todellisuudesta suunnilleen niihin aikoihin kun Napoleon ja Beethoven tallasivat mantuja. Viimeiset parisataa vuotta ovat olleet kiihtyvä kiusallinen häiriötila. Se ei sano etteikö sinäkin aikana olisi voitu säveltää hyvää musiikkia, mutta sen abstraktion, jonka kuollut eurooppalainen kulttuuri, tyhjänpäiväinen museaalinen sivilisaatio on ottanut johtotähdekseen, perusteella ja mukaan sävelletty musiikki ei voi olla kuin haitallista ja sellaisena hylättävä.
 
:(
 
Säveltäjät jotka tällaisena viheliäisenä aikana saavat jotain kunnollista aikaan ovat yleensä monella tavoin poikkeavia kuten Mussorgski, Webern ja Nielsen. (Kyllä, modernistit ottivat Webernin kerran esikuvakseen mutta se ei ole hänen vikansa, luoja paratkoon!) Moderni maailma, etäydyttyään todellisuudesta ei oman uskomuksensa vastaisesti voi halutessaan palata todellisuuden luo, koska on luonut todellisuudesta itselleen pinnallisen kuvan, ikonin, naamion. Sielultaan rehellisen hengen on mahdollista edelleenkin läpäistä tämän naamion muodostava kalvo, mutta hän on modernisaatio-nimisen häiriötilan alati syvetessä aina vain kykenemättömämpi kommunikoimaan yhteiskunnan kanssa.
 
:( x 2
 
Postmoderni on sitten kanssa samaa tuubaa kuin moderni, muistakaa se! Postmoderni on modernistin masturbaatiota teknokraattisesti sisäistetyllä kuolleella muodolla, pelkkää roskaa. Ainoa todellinen ja rakentava mahdollisuus valmistaa uutta musiikkia, joka myös hengittää todellista kulttuuria, on luoda uusi kulttuuri. Helpommin sanottu kuin tehty mutta ehdottomasti kannattaa. Silloin kannattaa luoda silmäys oman - kuolleen - kulttuurimme alkulähteisiin ja etsiä vaihtoehtoisia väyliä uuden toteuttamiseen. Silloin kohtalaisen primitiivinenkin on pätevää, kun on elossa.
 
LOLZ
 
P.S. Jos musiikissa on joku, jota erityisesti inhoan, hän on Igor Stravinski. Siksi olenkin lukenut hänestä kirjoitettuja kirjoja ja siteeraankin mielelläni tätä viisasta miestä. Ei se Josif Stalinkaan mikään pölvästi ollut!
 
8)
 
*hörppää olutta*
minä lähden tästä nyt naisiin, hyvää illanjatkoa jäbät!

enpäs lähdekään vielä, hahaa.
 
paska musiikki on parasta!
muuten tällanen tuli vielä tästä keskustelusta mieleen:
http://www.youtube.com/watch?v=nUyFg9xoPKk