Kitarat: soittaminen ›

ALUSTUS
 
Toisessa ketjussa ( http://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=38&t=180733&o=0 ) juttu lähti pahasti sivuraiteille, möläytin jotain sointuhajotuksista ja lupauduin pikaviestissä selvittämään asian loppuun. En yritäkään kirjoittaa mitään kaiken kattavaa alkeista lähtevää eeposta (tai voin kyllä, jos joku maksaa kirjan kirjoittamisesta..), joten seuraava kirjoitus edellyttää hieman teorian tuntemusta - miten sointuja rakennetaan, mitä ovat nelisoinnut, mikä on sointukäännös ym. Jos näistä ei ole hajuakaan, voit lopettaa lukemisen tähän koska juttu menee 110% varmuudella yli hilseen. Äsken mainitsemassani ketjussa sanoin mm. näin:
 
Jos kolmisoinnut on hyvin handussa, niin tässä on tällainen metodi, joka on mun mielestäni tosi käytännöllinen ja looginen:
 
1) Opettele käyttämään kolmisointuja nelisointuina. Eli kun basisti soittaa C:n, niin soitat siihen päälle Em -soinnun ja soiva sointu on Cmaj7.
2) Opettele nelisoinnut kolmen kielen 1-3-7 ja 1-7-3 -hajotuksilla. Kun soitat näitä E-G -kielillä, niin opettele laajentamaan sointuja niillä äänillä, mitä B ja e -kieliltä löytyy.
3) Drop2 -hajotukset kaikista nelisoinnuista kieliryhmillä 1-4 ja 2-5.
4) Drop2 -hajotuksille sama homma kuin kolmisoinnuille, eli kun basisti soittaa C:n, niin kun soitat sen päälle Em7:n, niin saat Cmaj9:n. Tai vaikkapa Gm7b5 A:n päälle, niin saat A7#5b9 -soinnun. Kaikki edistyneemmät jazz-kitaristit on kolanneet soinnut tällä metodilla, esimerkiksi Wes Montgomeryn sointusoitto perustuu 90% ajasta nelisointujen drop2 -hajotuksiin ja niiden soveltamiseen tällä esittämälläni tavalla.
 
Kaikki noi kohdat pitäisi siis treenata monella biisillä monesta eri sävellajista, ja vaikka niin että ottaa aina kerrallaan yhden sävellajin projektiksi. Muitakin hajotuksia sitten on, esim. drop3, drop 2&4 jne, mutta noi neljä hajotustapaa kun opettelet oikeasti kunnolla niin pärjäät ihan missä vaan mukaanlukien kieroimmat fuusiorallit, eikä pahimmatkaan jazz-puritanistit tule vineemään, että sulla olisi mukamas liian suppea sointuvarasto. Mä käytän kolmisointujen lisäksi noita neljää mainitsemaani tapaa 95% ajasta, ja niiden lisäksi on sitten nippu käytännössä kehkeytyneitä satunnaisia hauskoja hajotuksia. Kaikki loppu ton jälkeen on ekstraa ja omaa kivaa, jota voi tsekkailla jos haluaa.
 
Tästä heräsi nimim. Tonskille kysymys, että..
 
MITÄ DROP -HAJOTUKSET OVAT JA MITEN NIITÄ VOIDAAN SOVELTAA?
 
Drop-hajotus muodostetaan tiputtamalla jokin perusmuotoisen nelisoinnun äänistä oktaavin alemmas. Käytännössä homma toimii seuraavasti:
 

Cmaj7 (perusmuoto) = C, E, G, B ->
 
7  (B)
8  (G)
9  (E)
10 (C)
x
x

 
Drop2 -hajotus muodostetaan niin, että tiputetaan _korkeimmasta_ äänestä laskettuna toinen ääni oktaavin alemmas. Saadaan seuraava sointu:
 

Cmaj7 = C, E, B, G
 
7  (B)
x
9  (E)
10 (C)
10 (G)
x

 
Kyseinen sormitus on todella epäkäytännöllinen, siispä siirretään A-kielen 10-nauhalla oleva G D-kielen 5-nauhalle, D-kielen 10-nauhalla oleva C G-kielen 5-nauhalle ja G-kielen 9-nauhalla oleva E B-kielen 5-nauhalle. Sointu pysyy samana, mutta saadaan seuraavanlainen sormitus:
 

7 (B)
5 (E)
5 (C)
5 (G)
x
x

 
Kuten huomataan, sointu ei ole enää perusmuodossa. Jos et ole aiemmin soittanut paljoa sointujen käännöksiä, saattaa kyseinen hajotus kuulostaa aluksi erikoiselta. Bändisoitossa kitaristin ei useinkaan tarvitse huolehtia bassoäänistä, sitä varten on meillä basisti. Vaikka kitaristi soittaisi minkä tahansa neljästä eri sointukäännöksestä, kuulostaa sointu kuitenkin perusmuotoiselta, edellyttäen tietenkin että basisti soittaa sen perusäänen (joka soi alempana kuin mikään kitaristin soittamista äänistä). Äskeisestä hajotuksesta voidaan johtaa kolme muuta drop2 -muotoista käännöstä soinnulle siirtämällä aina yksi äänistä seuraavaan soinnun ääneen samalla kielellä:
 

7 (B) -> 3 (G) septimi laskee kvinttiin
5 (E) -> 1 (C) terssi laskee perusääneen
5 (C) -> 4 (B) perusääni laskee septimiin
5 (G) -> 2 (E) kvintti laskee terssiin
x
x

 
Näin saatiin terssikäännös Cmaj7 -soinnusta. Muistutan edelleen, että bändissä on todennäköisesti basisti joka soittaa suurimman osan ajasta alimmaksi ääneksi perusäänen, jolloin kitaristin soittama "terssikäännös" onkin vain ylärakenne, jossa sattuu olemaan äänet tuossa järjestyksessä, ja kokonais kuulokuva on perusmuotoinen sointu. Tässä kaikki neljä drop2 -metodilla saatavaa hajotusta Cmaj7 -soinnulle:
 

3  7  8  12
1  5  8  12
4  5  9  12
2  5  9  10
x  x  x  x
x  x  x  x

 
Kun kokeilit hajotukset läpi, huomasit varmaankin, että kolmas niistä ei kuulostanut yhtä hyvältä kuin muut. Ongelmana on suuri septimi -intervalli, josta tulee käännettynä pieni nooni. Pieni nooni on intervalli jota kannattaa pääsääntöisesti välttää, koska se kuulostaa useimmissa tilanteissa väärällä tavalla riitasointuiselta. Kokeile soittaa ko. hajotuksesta B:tä ja C:tä, tulet todennäköisesti tähän samaan tulokseen kuin suurin osa. Ongelma voidaan kiertää kahdella tavalla:
 
1) Käännetään intervalli takaisin suureksi septimiksi, eli D-kielen B muutetaan C:ksi ja E-kielen C muutetaan B:ksi. Sointu on perusmuodossaan eikä pienen noonin tuottamaa ongelmaa enää ole. Nyt hajotus ei tietenkään ole enää drop2, mutta hei, en väittänytkään että metodi on täydellinen. Sen sijaan meillä on käyttökelpoinen hajotus huonolta soundaavan drop2 -hajotuksen sijaan.
 
2) Muutetaan soinnun ylin ääni D:ksi, joka olisi C:lle suuri nooni, tuttavallisemmin "ysi". Jos basisti soittaa perusäänen bassoon, niin saatava sointu on nyt Cmaj9, joka on useimmissa tilanteissa niin lähellä Cmaj7:n soundia, että niitä voi vallan hyvin käyttää korvikkeina toisilleen.
 
DROP 2 -HAJOTUSTEN SOVELLUS SOINTUKIERTOIHIN
 
Mitä iloa näistä sointukäännöksistä sitten on? Monet kitaristit osaavat sointuja, mutta aivan liian monet jättävät todella pienelle huomiolle äänenkuljetuksen, asian, joka on esimerkiksi pianisteille aivan itsestään selvyys. Seuraava on esimerkki siitä, miten aloittelevat kitaristit monesti soittaisivat Cmaj7 - Am7 - Dm7 - G7 -sointukulun, todennäköisesti syystä että nämä ovat ne hajotukset, jotka melkein kaikissa miljoona sointua sisältävissä sointuoppaissa ensimmäisenä näille soinnuille lukee:
 

Cmaj7 Am7   Dm7   G7
 
3     0     1     3
5     1     1     3
4     0     2     4
5     2     0     3
3     0     x     5
x     x     x     3

 
Kukaan ei kiellä soittamasta sointukiertoa em. tavalla, eikä esimerkki tietenkään kuulosta mitenkään kelvottomalta tai pahalta, mutta on myös muita tapoja soittaa sointukierto. Seuraavassa olen käyttänyt pelkästään drop2 -hajotuksia, ja yritän antaa esimerkin kuinka tehokas työkalu tämä metodi on, vaikka sen sujuva käyttö vaatiikin aika paljon treeniä. Lähden aivan 12-nauhan yläpuolelta, ja soitan koko ajan samaa Cmaj7 - Am7 - Dm7 - G7 -sointukiertoa niin, että hajotukset laskevat toinen toisensa jälkeen.
 

Cmaj7 Am7   Dm7   G7
 
15    15    13    13
13    13    13    12
16    14    14    12
14    14    12    12
x     x     x     x
x     x     x     x
 
Cmaj7 Am7   Dm7   G7
 
12    12    10    10
12    10    10    8
12    12    10    10
10    10    10    9
x     x     x     x
x     x     x     x
 
Cmaj9 Am7   Dm7   G7
 
10    8     8     7
8     8     6     6
9     9     7     7
9     7     7     5
x     x     x     x
x     x     x     x
 
Cmaj7 Am7   Dm7   G7
 
7     5     5     3
5     5     3     3
5     5     5     4
5     5     3     3
x     x     x     x
x     x     x     x
 
Cmaj7 Am7   Dm7   G7
 
3     3     1     1
1     1     1     0
4     2     2     0
2     2     0     0
x     x     x     x
x     x     x     x
 
Cmaj7 Am7   Dm7   G7
 
x     x     x     x
5     5     3     3
4     2     2     0
5     5     3     3
3     3     3     2
x     x     x     x

 
Näin saatiin koko otelaudan matkalta ja tavan sointukomppauksessa koko kitaran käyttökelpoiselta skaalalta hyvän kuuloiset ja toimivat hajotukset. Alemmaskin voitaisiin vielä jatkaa, mutta hajotukset ovat jo niin alhaalla, etteivät nelisoinnut soi kitaralla sieltä enää kovin hyvin. Joillekin tulee varmasti mieleen, että mihin ihmeeseen tarvitaan näin monta tapaa, eikö yksi hyvä riitä? No, riittäähän se, jos soitetaan vain yhtä biisiä ja muu bändi sovitetaan sen mukaan, mitä kitaristi nyt sattuu osaamaan.
 
Yksi todella iso syy opetella monia hajotuksia soinnuille on sovitus. Jos esimerkiksi pianisti soittaa sointuja alempaa, ja ainoat hajotukset edellä käsitellylle sointukierrolle on ensimmäisen amatööri-esimerkkini hajotukset, niin piano ja kitara soivat samalla rekisterillä. Joskus sellainen toimii ja joskus ei, mutta nyt kitaristi voikin päättää kompata vähän ylempää, jolloin molemmat soittimet ovat omalla reviirillään ja yhteen soitettuna komppi soundaa paljon laajemmalta. Jollekin tällaiset jutut saattavat ehkä vaikuttaa vain pieneltä näpräämiseltä, mutta nimenomaan nämä ovat niitä "pikkujuttuja", joiden takia moni pro-bändi kuulostaa juuri siltä.
 
Hyvä lähtökohta drop2 -hajotusten treenaamiselle on opetella vaikkapa Dm7- ja G7 -soinnuille kaikki neljä drop2 -käännöstä, ja opetella vaihtamaan niitä. Kun se sujuu niin opetellaan käännökset Cmaj7 -soinnulle, ja sama projekti G7 - Cmaj7 -vaihdoksella. Haluaisin myös painottaa, että kannattaa käyttää aikaa kitaran otelaudan opetteluun ja siihen, että ymmärtää näiden hajotusten logiikan ja osaa tarvittaessa johtaa niitä. Sointujen sujuva käyttö tietenkin edellyttää että otteet opetellaan ulkoa ja ajetaan lihasmuistiin, mutta niiden muistaminen on paljon, paljon helpompaa kun funtsii otteita treenatessaan että mistä ne oikein tulevat, mikä intervalli mikäkin ääni on kyseiselle soinnulle ja millä sormella intervalli on jne.
 
Tässä kirjotuksessa oli vain ja ainoastaan drop -hajotusten perusteiden perusteet. Erilaisia tapoja soveltaa näitä hajotuksia on vaikka miten, tässä yksi esimerkki:
 
Kitarassa on kuusi kieltä ja kitaristilla neljä sormea (siis otelautakädessä käytettävissä, muuten toivottavasti enemmän). Jos pitää soittaa laajoja sointuja (Cmaj9, A7#5b9, Dm11b5 jne), pitää kitaristin jättää usein jotain ääniä pois. Se ei useinkaan ole huono juttu, jonka takia sointu kuulostaisi jotenkin vajaalta. Päinvastoin, pitää osata poimia soinnusta vain olennainen, ja olennainen asia myös tulee esille. Yksi erittäin hyvä ja käytännöllinen metodi soittaa laajempia sointuja, on ajatella drop2 -muotoinen ylärakenne soinnulle. Oletetaan, että lapussa lukee Cmaj9. Kitaristin on aivan toivotonta yrittää soittaa sointuun kaikkia viittä soinnun ääntä. Käyttökelpoisia kaikki viisi ääntä sisältäviä sointuhajotuksia on vain pari kappaletta, otteet ovat todellä kömpelöitä, soinnut soundaavat isoilta "klönteiltä" eivätkä hyvin todennäköisesti istu hyvään äänenkuljetukseen. Olettaen että bändissä on basisti, on esimerkiksi perusääni soinnun soundin kannalta epäolennainen, jolloin sen voi aivan hyvin jättää pois. Basisti soittaa C:n, ja kitaristi soittaa Em7-soinnun:
 

Em7
3     7     10    12
3     5     8     12
4     7     9     12
2     5     9     12
x     x     x     x
x     x     x     x

 
Kun mikä tahansa noista neljästä sointuhajotuksesta soitetaan C -bassoäänen yli, on kuulokuva Cmaj9. Näin siis saatiin neljä hyvää ja käyttökelpoista hajotusta Cmaj9 -soinnulle. Tässä toinen: Gm7b5 -sointu A -bassoäänen päälle -> saadaan A7#5b9. Tästä viimeisenä esittelemästäni tavasta soveltaa drop2 -hajotuksia tulisi vähintään tuplasti enemmän asiaa kuin mitä tässä kirjoituksessa on nyt jo, joten jätän niistä kertomisen myöemmäksi. Jos porukalla on mielenkiintoa, voin jossain käänteessä kirjoitella lisää.
 
Jyväskylä kuittaa, over and out.
 
PS. Jos huomaat kirjoituksessa virheen, niin mainitse ihmeessä siitä, kello oli aika paljon kun tätä kirjoitin.