Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Jooh, korjaillaan nyt sitä mielipidettä sitten ja kopsataan tännekin:
 
Kymmenisen kertaa levy on nyt lautasella pyöritelty, tälläkin hetkellä kuuntelussa. Aivan lopullista mielipidettä en vieläkään suostu muodostamaan, mutta hyvää osviittaa tämänhetkinen arvio antaa. Oon kuunnellut levyä putkeen, biisejä sieltä täältä ja kaikkea siltä väliltä. Täytyy myöntää, että varsinkin kuuntelusta numero uno ovat mielipiteet jonkin verran muuttuneet.
 
Intro itsessään on turhan ylipitkä levyltä kuunneltavaksi, livenä varmaan toimii tunnelmannostattajana. The Final Frontier-osuus on ihan menevä, vaikkei tarjookaan kummempia elämyksiä. Peruspätevä, sano. El Dorado toimii edelleenkin, tosin hippasen kun olis nopeampi tempo niin kuulostaisi vielä mehukkaammalta, samaan tapaan kuin livenä. Ei mitenkään erityisen ylipitkä, vaan toimiva rockeri. Mother of Mercy on pysynyt levyn parhaana biisinä ykköskuuntelusta asti ja ellei joku loppupään biisi aivan erityisesti aukea, sellaisena se pysyykin. Kertsi tosin kuulostaa kerta kerralta enemmän Brucen viimeisiltä hengenvedoilta, mutta ehdottoman erilainen ja tuore Maiden-biisi, still. Coming Home.. noh, on se nostanut osakkeitaan muutaman ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Nyt ohittaa jo veriveljensä Out of the Shadowsin. Silti kappale kuulostaa ihan liikaa tusinaballadilta, varsinkin kun sävellaji on se perus-Maiden. Children of the Damnediakin olin kuulevinani siellä täällä, lähinnä siinä valossa, että Coming Home on kuultu jo pelkästään Maidenin ja Brucen tekemänä ihan liian monta kertaa. Ei sillä, biisillä on kyllä hyvätkin puolensa, esimerkiksi kohdasta "Over borders that divide.." aina kertsin loppuun asti. Verset kuulostavat tylsiltä, siitä ei pääse mihinkään. Myös intro/outro-riffi vaikuttaa irralliselta. Se hyvä puoli pitää vielä mainita, että levyn paras soolo löytyy juuri kyseisestä biisistä. Kokonaisuutena Coming Home menee kategoriaan "ihan jees", mikä ei siis Maidenin mittapuulla ole kummoinen.
 
Jos Coming Home parantaa kuuntelu kuuntelulta, The Alchemist taas vajoaa syvemmälle paskaan. Harmoniariffit, laulumelodiat ja Bruce ylipäänsä kuulostavat semisti tuubalta. Vielä kun siihen lisätään täydellinen epäsopivuus levyn kappalemateriaaliin yleensä, saadaan albumin huonoin kappale. By far. Isle of Avalon sen sijaan parantaa huimasti kahden edellisen biisin jäljiltä. Ylipitkäksi monen mainostama intro toimii hämyisyytensä takia meikäläiseen todella hyvin. Versekin kuulostaa jo melko hyvältä. Ainoa kohta, jota vieroksun on "I can hear you, can you hear me? I can feel you, can't you feel me?" joka ei vain toimi, syytä tähän en osaa sanoa. Livenä en osaa kuvitella kappaleen toimivan kovinkaan hyvin. Starblind kuuluu edelleen levyltä siihen kategoriaan, jotka eivät aukea edes sorkkaraudalla. Introitus on älytön kymmenen pennin väkerrys ja sitä seuraava riffikään ei lyö palleja kurkkuun ainakaan allekirjoittaneella. Myös verseä seuraava kertsi, siis osuus "Starblind with sun - Of the sun tonight" kuulostaa turhan tasaiselta ilman mitään kunnon hyppäystä kertsiin. Sitä seuraava "The preacher loses face - Or one thats left to lose" taas menee pilalle Infinite Dreams-pastissina. Selvennykseksi vielä, Infinite Dreams on meikäläisen suosikkibiisi Maidenilta, mutta tässä yhteydessä se ei vain toimi, ei mulle. Siinä viiden minuutin korvilla tuleva melodinen pätkä kuulostaa todella hyvältä, mutta oikeastaan se onkin itselleni ainoa biisin hyvä kohta. Kappale ei jaksa kunnolla kantaa sitä vajaata kahdeksaa minuuttia, mikä sille on määrätty. En vain kuule tässä sitä hittipotentiaalia mitä moni muu.
 
Loppukolmikosta täytyy ensiksi sanoa se, että jo ekakuuntelulla hyväksi havaittua The Talismania lukuunottamatta kaikki ovat parantaneet asemiaan. Talismanin intro on ehkäpä se ainoa Akilleen kantapää, lähinnä Brucen laulun takia. Edelleen Legacya jumaloivana täytyy ylistää Gersin värssynväkerrystaitoja. Introa seuraava riffi taitaa olla koko levyn munakkain tulitus, joka iskee lievästi puun takaa ja toimii mahtavasti. Verse menee Brucen osalta aavistuksen turhan korkealta, mutta ilman kuuntelukokemuksen häiriintymistä. Muutaman kerran versejen väliin puskeva melodiapätkä kuulostaa hyvältä. "Spirits, sails, they drive us on"-kohta kuulostaa vähän laiskalta, olkoon nyt prekertsi tai mikälie. "Westward the tide" saa kunnolla kappaleeseen vipinää, lieneekö toi kertosäe. Taas mennään pikkasen turhan korkealta, mutta kuulostaa silti paljon luonnollisemmalta kuin t.ex. Mother of Mercyn vastaava. Bongasin mielestäni biisistä Mother of Mercya ja Coming Homea ja joku ihan mehevä Zepukka-tyylinen riffikin kuulosti olevan jossakin kappaleen keskellä. Kaikenkaikkiaan levyn ehdotonta kärkikastia, hyvää lopetusta myöten. Aina ei tarvita intron kertausta. The Man Who Would Be King on edelleen se biisi, jossa tietyt kohdat kuulostavat aivan mahtavalta, mutta tunnelma latistetaan heti seuraavaan osaan mentäessä. Alku, koko matka versen alkuun asti kuulostaa ihan hyvältä, ei mitään maata merelle vievää, mutta suht toimivaa. Verse on kuin vetäisty täysin eri biisistä ja on edelleenkin täysin epäsopiva muun kappaleen kanssa. Versen jälkeen päästä taas asiaan, prechorus & chorus-yhdistelmä toimii kuin junanvessa, ehdottomasti yksi koko levyn parhaita kohtia ja koko levyn paras kertsi, selkeästi. Keskiosa, varsinkin viiden minuutin kohdalla alkava lyhyt melodiakatkelma kuulostaa rauhoittavalta ja kauniilta, mm. Tunnelma pilataan tosin jo perään iskeytyvällä versellä, joka ei edelleenkään puolusta paikkaansa mitenkään. Verseä ja pieniä ongelmia lukuunottamatta levyn parhaimmistoa, versen kanssa jää jonnin verran jalkoihin. Muutenkin kappaletta leimaa liikaa osien yhteensopimattomuus ja töksähtelevyys. Kyllä Murray osaa vieläkin biisejä tehdä, saisi vaan osallistua vähän ahkerammin kirjoitusprosessiin.
 
Muistan lähestulkoon tyrmänneeni When the Wild Wind Blowsin ensimmäisen kuuntelun jälkeen. Kappale, joka oli lähes joka mussukan mielestä instant-klassikko Maideninkin mittapuulla, hah. Kuuntelumäärän kasvaessa huomaan kuitenkin hyräileväni kappaleen perusmelodiaa lähes koko ajan ja innostuvani kappaleesta yllättävänkin paljon, jos vertaan fiilistä ensikuunteluun. Biisi tuntuu kasvavan kuuntelu kuuntelulta mahtipontisempiin mittasuhteisiin. Siltikään tässä ei uhata Maidenin klassikkoriviä, ei ylipäänsä, eikä edes 2000-luvun viiden parhaan joukkoon taida olla asiaa. Kympin sakkiin kylläkin. Intron, sitä seuraavan jyrähdyksen ja noin puoliväliin saakka kappale jaksaa kantaa erittäin hyvin, mutta sen jälkeen tylsyys alkaa lievästi hiipiä huiviin. Keskiosaa olisi voinut leikata puoleen, ja ennen outroa olisi pitänyt tulla "Have you heard what they said on the news today"-tyylinen kohta sävelaskeleella korotettuna, jotta kiinnostus olisi säilytetty ihan loppuun asti. Tällä kertaa viimeiset viisi-kuusi minuuttia lönkötellään hitaasti ja sekunti sekunnilta tylsistyttäen kuuntelijaa ilman mitään kappaleen todellista kliimaksia. Eli kyllä, kappale on edelleen jonkin verran pettymys ja tulee sitä todennäköisesti aina olemaan, mutta sen melodinen ilotulitus ja Bruce nostavat When the Wild Wind Blowsin ihan hyviin sfääreihin. Jos biisiä olisi leikelty, loppuun olisi isketty kunnon kliimaksi ja melodia olisi ollut hieman kaihoisampi, lopputulos olisi voinut hyvinkin olla se instant-klassikko, jollaiseksi sitä tituleerataan varsinkin IMOCissa. Tällaisenaan se ajaa asiansa hyvin, muttei niin hyvin, mihin sillä oli potentiaalia.
 
Levystä yleensä, sen soundit ovat reunionin jälkeisten levyjen parhaat. Dynamiikkaa tosin löytyy biiseistä turhan vähän, mutta soundipuoli itsessään on ihan kuosissa. Nickon rummut ja aivottomat soolot laimentavat biisejä yllättävän paljon, varsinkin rummutus joka saa kaikki biisit kuulostamaan samasta puusta veistetyiltä. Soolot eivät ole mikään suuri ongelma, sillä samanlaista liruttelua se on ollut jo värisuoran jälkeen. En voi kuvitella kiinnostuvani opettelemaan levyltä ainuttakaan sooloa, verrattuna kasaribiiseihin, joissa soolot olivat monesti kiinteä osa kokonaisuutta. Monen hehkuttamat lyriikat eivät uppoa meikäläiselle juurikaan, vaan jäävät tylsän toteaviksi. Ei sillä, mielestäni lyriikat eivät koskaan ole olleet Maidenin paras puoli, satunnaisia helmiä lukuunottamatta.
 
Olisikohan siinä pikkuhiljaa kaikki.. niin, tällä hetkellä levy sijoittuu reunionin jälkeisessä hierarkiassa kolmanneksi, AMOLADin ja BNW:n jälkeen. Toivoisin Final Frontierille toista kohtaloa kuin Dance of Deathille, joka viihtyy soittimessa äärettömän harvoin, lähinnä epätasaisen materiaalin takia. TFF:ltä löytyy kyllä omat hienot hetkensä, mutta progepuoli ei ole Maidenille sitä ominta ja se näkyy tällä levyllä selkeästi, paljon selkeämmin kuin AMOLADilla. Toisaalta taas levyn ainoat täysveriset, lyhyet rockerit (TFF ja Alchemist) eivät briljeeranneet. Jos viimeisen viiden biisin pituuksia olisi karsittu muutamalla minuutilla ja sovitusratkaisuja mietitty vielä enemmän loppuun asti, olisi tässä ollut ainesta jopa Maidenin all-time top kolmoseen. Nyt se jää auttamatta keskikastiin, sinne jonnekin FOTDin ja Iron Maidenin seuraksi. Kyllä täältä varmasti hyviä livebiisejä irtoaa, mutta levyllä kappaleet jäävät turhan steriileiksi ja hiomattomiksi. Murraylle ja Gersille saisi jakaa lisää vetovastuuta ja Harrisille ei enää yhtään yksin sävellettävää biisiä, ei enää yhtään.
 
Toivottavasti tämä ei jää Maidenin viimeiseksi teokseksi, sillä tuntuu siltä, että äijien energiavarastossa olisi vielä annettavaa. Progemmaksi ei enää suvaitse mennä, vaan joku enemmän back to the roots-tyylinen levy a la neljän, viiden minuutin rockerit plus korkeintaan kaksi eeposta niin avot. Myös kitaraharmonioita kaipaan lisää kovasti. Tämä tie on viimeistään nyt loppuun kuljettu.