Rock, pop, alternative ›

matzbyy: nirvana on kyllä ihan perseestä
jimi hendrix varsinkin. sehän on sitäpaits neekeri
 
(huomioikaa neekeri-sanan käyttö provosointimielessä)
 
Ja miehän provosoiduin! Maailma olisi niin paljon parempi paikka elää ilman syntistä mustaa mussiikkia, kun olisi vain Beethovenia, Mozartia ja kaikille kuuluvaa "tradia". Olisimme paljon onnellisempia ja älykkäämpiä! MadDonna for ever!

Testament:
 
Testament perustettiin vuonna '83 niin kuin monet muutkin yhtä mielikuvituksettomat ja epäomaperäiset Metallicaa matkivat bändit. Kitaristina oli tuolloin Eric Peterson rumpalina Louie Clemente, toisena kitaristina joku random tyyppi jonka nimeä en muista. Bändiin liittyi pian Greg Christian ja Steve "Zetro" Souza. Se kitaristi jonka nimeä en muista häipyi bändistä pian, mikä olikin ihan viisasta. Hänen tilalleen tuli Alex "tilulilulii" Skolnick joka osasi soittaa nopeasti mutta siihen se sitten jäikin. Bändin nimi oli tuolloin The Legacy eli Perintö. Siis mitä helvettiä, Eikö ne sitten paskempaa nimeä keksinyt. Tosin joku toinen bändi oli jo keksinyt saman nimen ja niimpä he vaihtoivat sen vähän samantyylisen paskaan nimeen eli Testamenttiin. Zetro tajusi onneksi että Testament ei koskaan tule onnistumaan hyvän musiikin tekemisessä, ja niinpä hän lähti Exodukseen. Hän myös suositteli tilalleen tyhmää ja hyväuskoista intiaanikaveriaan nimeltä Chuck Billy, joka tuli yhtyeeseen.
 
Pian julkaistiinkin jo The Legacy, jonka paskat sanoitukset kertovat mistälie paholaisen triangeleista ja muusta muka pahoista ja saatanallisista aiheista. Levyllä kuuluu hyvin Louie Clementen osaamattomuus. Jätkä soittaa varmaan about kolmea eri komppia koko levyn aikana. Kaikki biisit menivät harmonisesta mollista, koska se on muka hurjan kuuloista.
 
Seuraava levy oli nimeltään The New Order. Levy sisältää myös samanlaista paskaa kuin edellinen levy, mutta lisäksi levyllä on kaksi instrumentaalia, koska Metallicakin teki instumentaaleja. Myös Aerosmith coveri oli joutunut mukaan koska, koska kukaan ei jaksa kuunnella sellasta paskaa mitä tuo muu levy on, ja Peettersson ja Skolnikki eivät osanneet tehdä hyviä ja tarttuvia biisejä itse. Vaikka Nobody's Fault onkin levyn paras biisi, se on siitä huolimatta hirveä raiskaus.
 
Practicellä mentiin taas Metallicampaan suuntaan ja mukana oli balldikin, The Ballad. Siis eissssssaatana. Eikö ne oikeasti keksinyt yhtään mielikuvituksellisempaa nimeä ballaadille. Levyllä oli instrumentaalilkin, Confusion Fusion. Pitihän se tehdä, koska Metallicakin. Samaa linjaa jatkoi Souls of Black eli Neekerien Sielut.
 
The Ritual sitten meni kevyempään suuntaan, niin kuin Metallicakin noihin aikoihin.
 
Tässä vaiheessa Alex Skolnick (ihme kyllä) tajusi että hevi on paskaa ja pätti alkaa soittamaan jazzia. Tosin eihän hän osannut tehdä itse jazzbiisejä ja päätti soittaa heviklassikoista jazzversioita, eli hän toisinsanoen soitti ne biisit puhtaalla soundilla, vähän eri rytmissä ja lisäsi jotain muka jazzahtavia ylimääräisiä nuotteja.
Sellasta.
 
Testamentin pojat taas ettivät uuden kitaristin ja julkaisivat uuden albumin nimeltä Low, koska bändin taso todellakin oli aika matalalla tuohon aikaan. Seuraavana vuonna bädi taas julkaisi Live at the Fillmore-livealbumin joka sisälsi paljon unplugged-versioita Testamentin biiseistä. Se oli näet tuohon aikaan muotia.
 
Chuck Billy oli vuoteen '97 mennessä oppinut örisemään vähän paremmmin (hän kokeili sitä myös aiemmilla levyillä, mikä kuulosti lähinnä röyhtäisyiltä), ja seuraava studiolevy, Demonic yrittikin olla deathmetallia. The Gathering oli myös mukahurjaa hevimusiikkia.
 
Chuck ja Eerikki sitten päättivät tehdä uudelleen vanhoja "klassikoita" "paremmilla" soundeilla. Niin syntyi First Strike Still Deadly. Alex Skolnick palasi tällä levyllä Testamenttiin. Steve "Zetro" Souza lauloi levyn kaksi viimeistä biisiä, sillä ne olivat liian vaikeita Cock... ei kun siis Chuckille, josta oli tullut aikas lihava.
 
Jossain vaiheessa Chuck väitti että hänellä olisi jokin kivessyöpä sydämmen lähistöllä. Niin varmasti. Chuck vaan halusi tekosyyn lihavuudelleen ja syövän saaminen oli muotia metallipiireissä (esim. Chuckin kaima Chuck Schudimikälie).
 
Noihin aikoihin Testament julkaisi paljon kokoelmalevyjä, joihin oli kerätty vähiten hirveät biisit. Jotkut jopa uskaltautuivat ostamaan niitä + niillä sai rahaa.
 
Sitten. Tuli The Formation of Damnation, joka oli täyttä paskaa, mutta jotkut tosifanit tykkäävät, koska sillä soittaa melkein alkuperäiskokoonpano. Kyseinen levyhän yrittää olla jonkinlainen juurillepaluu, koska vanhalla suosikilla Metallicalla oli suunnitteilla Death Magnetic.
 

 

 
Kirjoitimpa pitkän.

JIRPPI: Testament:
 
Kirjoitimpa pitkän.
 
Näinpä teit, mikä osoittaa ettei kyseinen yhtiö ole todellakaan sinua varten!

JIRPPI: Testament hajosim plussam saitm

No siis Joy Division. Mä on siis hei niin masentunut etten jaksa edes haukkua sitä.

En tajua, miten kukaan voi tykätä Totosta. Sehän on ihan naurettava bändi. Ei sen huonoutta tarvitse edes mitenkään perustella, kun kaikki, joilla on vähänkään älyä päässä, tajuavat sen luonnostaan. Ei kukaan uskottava kriitikko ole ikinä kehunut Totoa. Itse asiassa, jos kriitikko ei hauku Totoa, niin kyseessä ei voi olla uskottava kriitikko!
 
Toto on nyt ilmeisesti viimeinkin lopettanut toimintansa. On tosin uhkana, että ne tekevät taas jonkin typerän paluukiertueen, kunhan rahat alkavat käydä vähiin. Onneksi meillä on kuitenkin paljon asiantuntevia kriitikoita, jotka kertovat ihmisille, ettei Totoa kannata kuunnella. Valistuksella saadaan toivon mukaan kansan musiikkimakua hilattua vähitellen parempaan suuntaan.

pollenprognoosi: Näinpä teit, mikä osoittaa ettei kyseinen yhtiö ole todellakaan sinua varten!
 
Jumalauta :DD Huutonaurua jostain syystä+
 
Mutjooo::
Jumalauta nää lakkapullo fägärit osaa ees soittaa saatana. Levyä tehdessä varmaan keskitytty meikkaamiseen enemmän kuin levyttämiseen ja sit on kelattu, et: "Juuuumm, pistetäämpä taas A, D ja G eri järjestyksis nii saaha vitusti biisei ja sooloihi floikkaa".

Commoni: Jumalauta :DD Huutonaurua jostain syystä+
 
Mutjooo::
Jumalauta nää lakkapullo fägärit osaa ees soittaa saatana. Levyä tehdessä varmaan keskitytty meikkaamiseen enemmän kuin levyttämiseen ja sit on kelattu, et: "Juuuumm, pistetäämpä taas A, D ja G eri järjestyksis nii saaha vitusti biisei ja sooloihi floikkaa".
 
Eli Reckless Lovesta kyse? :D

ColdRush01: Eli Reckless Lovesta kyse? :D
 
Näihä se oli. :D

CeeCeeÄr: Dave Lindholmin mukaan bändin Summertime Blues- versiossa on huonoin kitarasoolo ikinä....
 
No joo se o vähä..

"We built this city on rock'n'roll"! Niin falskia, että jopa Homer Simpson huomasi sen! Starshit forever !

AC/DC -bändi jonka nimikin on revitty leivänpaahtimen kyljestä.

Käsittämättömän yksinkertaisia rallatuksia, jotka kuka tahansa olisi voinut säveltää. Pojat eivät ilmeisesti ole oppineen kolmea sointua enempää. Ovat soittaneet samaa biisiä eri variaatioineen yli 30 vuotta ja vieläpä suurella kaupallisella menestyksellä.

Soolokitaristikaan ei ole ilmeisesti päässyt koulusta vielä koska hiippailee lavalla yhä, viisikymppisenä, koulupuvussa.

Laulajan "lauluääni" vaikuttaa olevan lähinnä vuosien viskinjuomisen ja tupakanpolton tulosta, kauheaa rääkymistä.

Tyypit ovat vieläpä niin lyhyitä, että eihän niitä edes konsertissa näe, muuten kuin isolta screeniltä.
 
Juuri näin!

Queens of the stone age, tällä bändillä ei olisi potentiaalia vaikka bändin keulamies Josh Homme popsisikin vähän vähemmän sieniä. Mieshän ei tunnu keskittyvän kunnolla mihinkään vaan tuhlaa aikaansa liian useisiin sivuprojekteihinsa, joiden tuotokset ovat enemmän tai vähemmän yhtä pahaa sontaa kuin QOTSA:n "musiikki". Herra ei tunnu myöskään kykenevän työskentelemään samojen ihmisten kanssa kovin pitkään vaan miehistö vaihtuu niin tiuhaan ettei ketään jaksa enää kiinnostaa kuka niitä soittimia siellä kiduttaa. Itse musiikin, ns. stoner rockin, ainoa idea on se että se on soitettu äärimmäisen alavireisesti ja ilmeisesti myös tylsästi. Hyvä pojat, virittäkää vielä vähän alemmas niin meidän ihmisten ei tarvitse teidän musiikkianne enää aistia.

Queens of the stone agehan syntyi Hommen aikaisemman bändin Kyussin raunioista enkä varmaan ole ainoa joka ihmettelee että miksi. Musiikki oli kuvottavan tylsää jo aikaisemmin, jota todisti muun muassa Kyussin täysi kuulijakunnan puuttuminen. Joku ihmeen syy kuitenkin pisti Hommen luulemaan, että joku jossain kaipaisi lisää hänen tekemäänsä musiikkia. Raivostuttavissa Kyuss-tunnelmissa pyörivän debyytti-albumin myötä Hommen tulevaisuus musiikin parissa oli kuitenkin valitettavasti sinetöity. Tämän jälkeen tuli "Rated R" joka yllättäen kuulosti siltä, että se olisi nauhoitettu ihan oikeassa studiossa eikä jonkun halvan usb-mikin ääressä, kuten kaikki missä Homme oli aikaisemmin mukana ollut. No soundin kliinisyyshän ei tunnetusti pelasta musiikista mitään vaan Levyn trippailevat 42 minuuttia tuntuvat kenestä tahansa vähintään kolmelta tunnilta.

"Rated R" ja sitä seuraava "Songs For The Deaf" laajensivat QOTSAN genre-alaa ja saivat kuuntelijan kuin kuuntelijan hämmentymään, jos kuuntelijoita nyt edes oli. Entinen vannoutunut stoner-mies ei enää tuntunut tietävän yhtään mistä tykkää vaan työnsi levyilleen kaikkea hissimusiikista HC-punkkiin, no pääasia lienee, että ihmiset ainakin tiesivät, etteivät tykkää QOTSA:sta. Seuraavat albumit "Lullabies to Paralyze" ja Era Vulgaris" olivat arvatenkin vähintään yhtä kamalaa, tylsää ja hengetöntä soopaa kuin bändin aikaisemmat tuotokset. No ainakin Levyistä aikaisempi oli nimetty osuvasti, tuli sen kuuntelemisen jälkeen nimittäin sen verran uninen ja lamaantunut olo.....

Jeffrey Scott Buckley, tuo Kalifornian auringon alle kusisella 60-luvulla syntynyt lahjakas kiljukaula-kitaristi, joka olisi mahdollisesti vanhoilla päivillään voinut ansioitua myös lauluharrastuksissaan, mikäli hitaan sorttinen äänenmurroksensa olisi ehtinyt edetä loppuun saakka esimerkiksi jo 50-vuotispäiviinsä mennessä.
 
Tarinan mukaan Jeff kuoli saappaat jalassa - niin tai näin, kaikkien meidän lauletun populaarimusiikin ystävien onneksi kuitenkin varsin nuorena ja oikeaan aikaan, sillä ensimmäiselle lauletulle albumille oli jo hyvää vauhtia valmistumassa jatkoa.
 
PS. Kuka vittu on Kauko Röyhkä?

fuzz: AC/DC -bändi jonka nimikin on revitty leivänpaahtimen kyljestä.
 
Käsittämättömän yksinkertaisia rallatuksia, jotka kuka tahansa olisi voinut säveltää. Pojat eivät ilmeisesti ole oppineen kolmea sointua enempää. Ovat soittaneet samaa biisiä eri variaatioineen yli 30 vuotta ja vieläpä suurella kaupallisella menestyksellä.
 
Soolokitaristikaan ei ole ilmeisesti päässyt koulusta vielä koska hiippailee lavalla yhä, viisikymppisenä, koulupuvussa.
 
Laulajan "lauluääni" vaikuttaa olevan lähinnä vuosien viskinjuomisen ja tupakanpolton tulosta, kauheaa rääkymistä.
 
Tyypit ovat vieläpä niin lyhyitä, että eihän niitä edes konsertissa näe, muuten kuin isolta screeniltä.
 
Joo, tämä on totta, AC/DC on niin mätö ettei mitään tolokkua! Ja ne tyypit ne vasta lyhyitä on! Ne on jumalauta niin lyhyitä että, vaikka niitä ei konserteissa edes näe, niin eivät ne näe lavalta itsekään ja sen vuoksi niillä on niiden lavamonitorien tilalla televisiot, jotta ne näkisivät itsensä (jos siis lyhyydeltään yltäisivät katsomaan) ja voivat tarkastaa että tukka on varmasti hyvin ja vaatteet näyttävät hyvältä.
 
Niiden vanhemmat muuttivat sen takia Euroopasta Australiaan ku ne arvelivat ettei se poikain pändi sieltä asti koskaan kulkeutuisi häiritsemään kunniallisten ihmisten työpäivää, kyllä jämpti on niin! Saatana!
 
On se surkia pändi!

Musta mies, alun kolmattakymmentä, got his mojo workin'. Kävi armeijassa hyppäämässä laskuvarjolla ja nyt pitäisi keksiä jotain henkensä pitimiksi. Kitaran kanssa räplännyt osan ajastaan, menee tanssibändiin hommiin. Siinä vaiheessa tulee sähkötekniikka apuun, Fenderin Twinistä lähtee metakka joka peittää kaikki muut soittajat ja laulajat iloisesti alleen.
 
Pöriseviä pommikoneita, viuhuvia luoteja, kitinää, pauketta. Räjähdyksiä. Yleisö pakenee paikalta ja jälleen hänellä on kengänkuva takapuolessaan. Nälkä. Laihtuminen, rotat. Chas Chandler pakkaa riutuneen mekastajan lentokoneeseen ja Lontoo kutsuu.
 
Englantilaisten korvissa soivat vielä Stukat ja V-ykköset. Musta kaveri löytää hengenheimolaisensa, melukoneita valmistavan Marshallin, ja yhdessä he alkavat valloittaa esiintymislavoja säälimättömällä kissankidutusmusiikillaan. Marshallin oppipoika Mitchell paukuttaa rumpujaan kuin heikkopäinen ja basistille nyt on sama onko sen piuha kiinni koneessa vai ei.
 
Kaoottinen dystopia. Liekkejä ja kuolemaa. Raivoava odysseia päättyy ennenaikaisen hautaan. Mustia pommittajia. Kuolemaa.
 
Riistetty, alistettu, hyväksikäytetty sekomusiikin tähtienvälinen lähettiläs retkottaa elottomana lontoolaisessa kylpyammeessa. Rumuus ennen kaikkea, niin elämässä kuin kuolemassa.

Beach Boys - Älyttömän paska yhtye

Jethro Tull
 
Joskus 1960-luvun lopulla eteläisessä Englannissa, Lutonin laitamilla, kierteli pubeissa soitteleva epämääräinen lauma hippejä. Yhtye oli niin surkea, ettei sillä ollut edes nimeä, ja niukka repertuaari koostui ainoastaan huonosti plagioiduista kolmen soinnun blueskipaleista, joita sivistynyt yleisö eli örisevät kaljaa kittaavat britit eivät alkuunkaan ymmärtäneet, jos kohta esittäjätkään. Bändin keulahahmona ja niin sanottuna laulajana oli muuan skotlantilainen kitupiikki, totaalisen vaikeana luonteena tunnettu puolihullu käppänä nimeltä Ian Anderson. Happo-Anderson oli niin kelvoton kitaristi, että päätti vaihtaa hyvän sään aikana nokkahuiluun, ennen kuin raivostunut yleisö mestaa tämän. Oppinsa uuteen instrumenttiin tämä Ylämaan kaheli päätti hakea Suomesta Vesku Loirilta, joka saikin kovalla työllä ja nyrkkejä sekä biljardikeppiä apuna käyttäen taottua Andersonin kovaan päähän peräti kaksi kappaletta, nimittäin länsinaapurimme suurimman musiikkituotoksen Abban Ring! Ring! kappaleen ohella, eli Ukko-Nooan sekä huilubluesin kestoklassikon "Mayall' oli Karitsa". Näihin kahteen kappaleeseen perustuukin väljästi koko Jethro Tulliksi nimetyn yhtyeen myöhempi, kieltämättä sekava tuotanto. Yhtyeen nimen luovuudestaan tunnettu Anderson keksi tutkiskellessaan Encylopedia Britannicaa t-kirjaimen kohdalta, Jethro Tull -niminen henkilö keksi puolestaan Englannissa joskus ammoisina aikoina mm. jonkinlaisen niittokoneen. Huilulla luritellessaan Andersonilla on muuten tunnetusti tapana seistä yhdellä jalalla. Syytä tähän outoon käytökseen ei aivan tarkasti tiedetä, mutta soittoon sillä ei ainakaan ole ollut parantavaa vaikutusta.
 
Vaikka Anderson oli ylikierroksilla käyvä sekopää, rahan päälle tämä sentään ymmärsi. Hölmöihin jenkkeihin tunnetusti nyt uppoaa kaikenlainen englantilainen erikoisempi soitanta ja laulanta ehkä Cliff Richardia lukuun ottamatta, joten ukkeli tekaisi pikaisesti yhtyeensä kanssa kolme tahi neljä korkeintaan keskinkertaista lättyä, joiden joukossa oli mm. täysin käsittämätön, pseudointellektuellien kilvan ylistämä "Thick As A Brick", josta kukaan ei käsittänyt yhtikäs mitään, mutta kaikki kriitikot olivat pitävinänsä, jotteivät vain vaikuttaisi ymmärtämättömiltä moukilta. Yleisöön tehosi myös Andersonin omituinen koikkelehtiminen lavalla, naaman vääntely ja kummalliset asusteet, musiikilla ei ollut niinkään väliä, kunhan kansa sai nähdä keltaisissa kalsareissa ja risaisessa aamutakissa lavalla melttoavan sirkuspellensä. Mutta mikä tärkeintä, levyjähän meni kaupaksi, Atlantin molemmin puolin. Kultaisella 70-luvulla Andersonilla oli myös vireillä muutamakin elokuvaprojekti, joista ei kuitenkaan syntynyt mitään. Voi vain hämärästi aavistella, mistä länsimainen elokuvataide jäikään paitsi. Bändissä väki vaihtui kuitenkin huippuvuosina tiuhaan, sillä kukaan vähääkään normaali ei kestänyt kauaa kajahtanutta nokkamiestä. Pisimpään yhtyeessä on viihtynyt surkeahko kitaristi Martin Barre, jolle nimestään huolimatta barre-soinnut tuottavat yhä huomattavia vaikeuksia. Mutta uusia levyjä tehtailtiin silti ahkerasti. 1970-luvun puolivälin kieppeillä Anderson muutti maaseudulle, ja sieltä käsin musiikkiin alkoi tulla uutta, syvällisempää sanomaa. Laulujen aiheiksi kävivät agraarihenkisesti mm. kissat, koirat, lehmät, lampaat, navetat, lannanluonti sekä tontut ja keijukaiset ynnä muut maahiset.
 
1980-luvulla Anderson keskittyi pääasiassa rahojensa laskemiseen ja lohien kasvattamiseen, mutta palasi sittemmin tien päälle, koska mekaanisten kellojen ja Leica-kameroiden keräilyharrastus nielivät liikaa puntia. Aivan menneiden vuosien tasoisia yleisömenestyksiä eivät kuitenkaan viimeaikaiset konsertit ole olleet. Siinä missä yhtye on esiintynyt muutamalle sadalle tuhannelle Wight-saaren suuressa hippikarnevaalissa, saa porukka nykykunnossaan olla tyytyväinen, mikäli saa Kälviän yläasteen voimistelusalin täyteen. Tälle vuosituhannelle tultaessa Jethro Tull on myös julkaissut "epäkaupalliseksi" mainitun joululevyn. Levyn epäkaupallisuus ei ole ainakaan itselleni täysin selvinnyt, sillä ihan oikeasta kaupasta oman kappaleeni ostin. Saarivaltion kuningatar myönsi jalomielisesti Ian Andersonille MBE-kunniamerkin joitakin vuosia sitten, virallisesti ilmeisesti tämän musiikillisista ansioista, mutta todellisuudessa kyseessä oli hienovarainen vihje, jolla Andersonin käskettiin lopettaa musiikin tekeminen ja vähän äkkiä. Tuo Beatlesillekin aikanaan myönnetty MBE-prenikkahan on varsin korkealle arvostettu merkki, sen saajiin kuuluu kolmannen luokan muusikoiden lisäksi mm. eläkkeelle jääviä alemman luokan virkamiehiä, jokunen entinen potkupalloilija, oppikoulujen rehtoreita ym. merkkihenkilöitä.

WarMachine: Beach Boys - Älyttömän paska yhtye
 
Tää oli hyvä :DDD Sopi hyvin otsikon alle. Beach Boys muuten soittaa Yyterissä tänä kesänä! Tai ainakin "Beach Boys"