Aloittelijat ›

baron: Ai: Kitaralla kun vaihdat sävellajia niin siirrät kättä vain vähän ylös tai alaspäin.
Pianolla kun transponoit puoli sävelaskelta ylös tai alas niin kaikki sormitukset menee uusiksi.
 
Kitaralla käytät kahta kättä vain yhden sävelen/sävellajiryhmän soittoon.
Pianolla vas ja oikea käsi tekee täysin itsenäisesti duunia.
 
Baron on oikeassa.

Peku911: Tosta soittimen helppous-asiassa ajattelinkin lähinnä niitä soittimia sillai teknillisesti. Pianossa on esim. paljon helpompi erottaa sävelet. Niitä ei tarvitse edes juurikaan opetella, mutta kitaralla esimerkiksi joutuu kaikki opettelemaan ulkoa, koska ei ole mitenkään visuaalisesti havaittavissa.
 
Monet pianoa soittaneet tosiaan tuntuvat kuvittelevan että koskettimistolta näkee soinnut ja sävelet tuosta vaan. Itse löydän C-sävelen, mutta muut on laskettava siitä eteen- tai taaksepäin kosketin kerrallaan. Sointujen transponointi on aivan käsittämätöntä puuhaa toisin kuin kitaralla. Baronhan tuon jo sanoikin.
 
Kitaraan tottuneelle sävelten paikat ovat vallan mukavasti visuaalisesti hahmotettavissa.

Vieläkö te kiistelette että onko vaikeampaa soittaa pianoa vai kitaraa? Mitä logiikkaa siinä on? Vai onko tämä samalla joku "egojen taisto"
 
Kaikki ne soittimet on just niin vaikeita kun niistä ite haluaa tehä..

antnis: Ai mitenniin transponoit, nuoteistahan pianoa soitetaan.
 
puuh...
olet vissiin jopa ihan tosissasi?

baron: Ai: Kitaralla kun vaihdat sävellajia niin siirrät kättä vain vähän ylös tai alaspäin.
Pianolla kun transponoit puoli sävelaskelta ylös tai alas niin kaikki sormitukset menee uusiksi.
 
Kyllä ja ei. Kitaralla sävellajivaihdossa ei aina voi siirtyä vain korkeammalle tai matalammalle, vaan on "soundin säilymiseksi" soitettava nimenomaan samasta asemasta jolloin sormitus menee totaalisesti uusiksi! Esim. kvintti ylös G:stä voi olla aivan liikaa (3fr-10fr).
 
Olisko rikastuttavaa ja parempikin vertailla välillä (vaikka) Tuubaa (mono) ja Selloa ?

Oma mielipide on kyllä tämä: Jos oma soittimesi on piano, kitara on perkuleen vaikea vehje, sormiinkinhan se sattuu. Jos taas olet kitaristi, niin voi mama, miten monta nappulaa pianosta löytyykään! Ja kappas vaan, vähän reeniä, ja "no kyllä se on se tuuba kun on paljon vaikeampi kun kitara ja piano yhteensä!" ;) Eli tästä ei kannata kyllä kiistellä.

Piano: Melko kookas ja vaikea "ottaa haltuun" svengaavasti, lähinnä muodon ja painon takia. Sointi oli maukas ja täyteläinen, iskunappulat oli tyylikkäästi jaettu isompiin valkoisiin ja vähän pienempiin mustiin, sekä pakattu tiiviisti riviin peräkkäin (harvinaisemmat mustat ylärivissä). Lattialle vakaasti asetettuna soittoasento parani huomattavasti ja sain ihania ääniä aikaiseksi. Huom. tässä kaikki nappulat soivat yhtä aikaa joten soivasta äänestä voi helposti mennä sekaisin!
Purin soitinta sen verran että selvisi mikä äänen tuottaa: Sisältä löytyi kiristettynä älyttömästi eripaksuista rautalankaa ja soittonappuloihin jotenkin kiinnitettyjä puuiskareita.
Huomasin soittimen etualhaalla metalliset polkimet joita painelemalla saa kahdenlaista rytmistä runksutusta aikaiseksi, kiva lisä soittimen muuten tylsään laatikkomaiseen ulkonäköön ja äänirepertuaariin.
 
Kitara: Sain kaksi erilaista kokeiluun. Toinen on kevyt ja ilmava, tosin osin ongensiimoilla varustettu. Toinen on jotenkin sähköllä toimiva, umpipuinen ja ikävän terävillä rautalangoilla kiinteästi varustettu. Netistä löysin näihin heti erilaisia soittoasentovikkejä: Toista kättä pidetään (siirrellään soittaessa edestakaisin mahdollisimman nopeasti) pitkällä tankomaisella osalla ja toisella räpytetään kieliä niin nooopeasti kuin pystyy. Tässä (kuulemani mukaan) kehittyy nopeasti ja hallitsee pian räpytyksen täydellisesti, kunhan jaksaa vain jatkaa. Huom. Hevitilutukseksi soitto muuttuu kun keskittymisensä ja molemmat kädet laittaa yhdelle metallilangalle.
Äänet kitaroissa olivat aluksi varsin kauniit, mutta muuttuivat sitten ikävällä tavalla korvaan särähtäviksi. Sähköversiossa oli nastavarsi jota värikkäästi vemputtamalla sain aikaiseksi upeaa elokuvamaista (pink floyd) avaruusmusiikkia.
Kitaransoittamisesta sen verran että; kannattaa käyttää hyviä hansikkaita jos ei halua verisiä sormenpäitä ja irronneita kynsiä (ainakin aluksi, näin syksyllä tulehdusvaarakin on ilmeinen).
 
Nutshell: Hienoja soittimia kaikki, kun vain jaksaa perehtyä ja innostusta riittää. Pianosta saa paremman "musikaalisen otteen" ja kitaraan läheisemmän "fyysisen kosketuksen". Ääntä molemmista saa aloittelijakin. Piano kuullostaa jonkin verran paremmalta, mutta sen virittely jäi hämärän peittoon. Kitaroita (paitsi sähköisiä) voi modata vapaasti terävän pään vääntimistä joita on yksi jokaiselle äänilangalle.
 
Soittimena rummut ovat minulle läheisemmät; Voluumi on mahtavampi ja ennen lyömistä tietää mitä on tulossa !

Maailman tyhmintähän tää keskustelu soittimien helppoudesta/vaikeudesta on.
Itse vain reagoin siihen että joku sanoi että kaikkihan pianoa osaa soittaa ja olenko minä sitten se ainoa lahjaton joka joutuu hampaat irvessä sitä treenaamaan?

Vähänkin vakavampi musiikkiharrastus vaatii suunnitelmallista treenaamista. Oman kehon ja soittimen täydellisempi hallinta lähes jokapäiväistä harjoittelua. Oppiminen on ensimmäinen vaihe (joka jatkuu läpi elämän), sitten tulee osaamisen ylläpito ja mahdolliset muutokset.
 
Sitten kun vielä pitää yllä ohjelmistoa jossa on paljon rytmien- ja dynamiikanvaihtelua :-) Sitten ne esiintymiskeikat. Tämä mitään nine2five(w/o head)-meininkiä olekaan!

Juu, voidaanhan vielä jatkaa keskustelemalla onko plektraa vaikeampi pitää varpaan välissä kuin viulun strokaa suussa tai mikä on helpoin roudata keikalle potkulaudalla: melodika, nokkahuilu vai triangeli.. :-)
 
Soitoniloa itse kullekin!

medsta: Juu, voidaanhan vielä jatkaa keskustelemalla onko plektraa vaikeampi pitää varpaan välissä kuin viulun strokaa suussa tai mikä on helpoin roudata keikalle potkulaudalla: melodika, nokkahuilu vai triangeli.. :-)
 
Soitoniloa itse kullekin!
 
stroka ja triangeli imo