Kitarat: kitarakamat ›

"Ihmisarvo ei muodostu pelkästä älykkyyosamäärästä, poikkeuksellisesta lahjakkuudesta tieteessä tai taiteessa tai yleensäkään mistään ulkopuolisesta arvostuksesta/arvotuksesta. Päinvastoin, se on jotain mikä jokaisella ihmisellä on automaagisesti, yksinkertaisesti koska olemme ihmisiä."
 
Nimenomaan näin. Tätähän ei vain yleensä ymmärretä, koska jos ymmärrettäisiin, miksi ihmiset ovat niin tolkuttoman ahdasmielisiä, tasapäistäviä ja kateellisia toisilleen? Siksi, koska he eivät todellisuudessa - vaikka niin usein väittävätkin - arvosta ihmisyyttä kokonaisuutena ja monimuotoisuutena, vaan mm. lahjakkuus ja ihmisyys yritetään erottaa toisistaan ja liittää ensinmainittu onneen ja elämän mielekkyyteen. Tasapäistämisen idea ja tarkoitus on myös yhteiskunnassa aiheeton elitismin pelko, koska meille on opetettu, että ihmisen kyvyt ja ihmisarvo ovat sidonnaisia keskenään. (Tämähän tiivistyy hyvin mm. työ-elämässä: Tee kyvyilläsi tulos - tai sitten ulos, olet hyödytön - miltei arvoton - ilman kapitalismin palvontaa. Ei siinä kysellä ihmisyydestä juuri mitään.) Ja tähän enemmän tai vähemmän alitajuisesti uskotaan. Nimenomaan tästä syystä onkin kirjoitettu, että nerojen täytyy olla kuolleita, elävinä he loukkaavat aikalaistensa ihmisarvoa. Jos eivät loukkaa, niin miksi ihmeessä käsite "nerous" on eräänlainen tabu kaikkialla? Ja miksi muka JOKAINEN todella - ja jopa vähemmänkin - merkittävä ammattilainen joutuu usein kadehdituksi? Koska kadehtivat kokevat, että tuo on onnellisempi kuin minä ja omistaa jotain, minä itse haluaisi - toisin sanoen; He eivät nauti ihmisyydestään. He ovat "sitten kun" ihmisiä; Sitten kun mulla on uusi auto ja talo ja kitara ja vahvistin ja noi ja noi lahjat ja levytyssopimus jne. olen onnellinen. Kumma kyllä, eivät muuten tuppaa olemaan. Miseivät? koska kateus on ahneutta, ja ahneus vaihtaa sitten kohdetta aina kun joku saavutus on tavoitettu.
No. Ja eipä se Salierikaan Amadeuksesta oikein pitänyt, miksiköhän? Historia on tupaten täynnä em. laisia tapauksia. Mitä tällaisille pitää tehdä? Arvostaa vai? Nehän on vain tiellä. Ovat aina olleet.
 
Ja juuri se irtautuminen on avaintekijä! Osin edellämainitusta syystä, mutta myös tästä: Mm. kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa yms. taidelajeissa nimenomaan ei saa mukautua maailmaan. Maailma on mukautettava itseensä. Tätä voisi kai kutsua taidehistorialliseksi totuudeksi. Ihmisillä yleensä on uskomattoman vähän tietoa siitä, mitä ja miten tolkuttoman paljon luova työ vaatii ja miten laajamittaisesti; Varsin tunnettu tieteellinen fakta on, että olennaista lahjojen ja älykkyyden lisäksi on rakastaa toimenkuvaansa siten, että se ei ole työtä, vaan puhdasta huvittelua, sen lisäksi vielä kyky olla riippumaton, nähdä ja kokea asiat toisin kuin muut ja järjestää saadut kokemukset, olla ehdottoman alistumaton muiden painostukselle, luoda omat säännöt ja järjestelmät, kykyä olla pitkäjänteinen, taipumaton, tinkimätön, päämäärätietoinen sekä on kyettävä järjestämään käytännössä olosuhteet, jossa omaa lahjakkuuttaan saa rauhassa kehittää niin paljon kuin ikinä haluaa. Mielellään vielä niin, että mikään muu asia ei hommaa häiritse. Kun jaksaa kammiossaan vääntää todella rutosti sen 15-50 vuotta alalla kuin alalla, niin eiköhän homma luonnistu? Yleisöön sulautuminen ja sen vaatimuksiin taipuminen ei oikeastaan koskaan ole tuonut mitään hyvää tässä(kään) suhteessa. Eikä oikein missään muussakaan. Siinä ei ole mitään arvokasta tai tavoiteltavaa tai hienoa. Päinvastoin he itse usein kärsivät valinnastaan. Toisia EI tarvitse miellyttää hyväksymismielessä, jos haluaa voimansa itsensä kehittämiseen täysin laittaa, niin vassokuu..
 
Mutta ei nyt tästä tämän enempää. Jatkakaa nyt tosta alkup. aiheesta vain.