Tämä on raskain koskaan kirjoittamani teksti, joka on ennemminkin päiväkirjanomainen merkintä kuin sanoitus. Aluksi tarkoitukseni ei ollut edes säveltää tätä, mutta kitaraa soitellessa se vain muuttui lauluksi.
Olin aika ahdistunut siitä, kuinka suoraa tekstiä olin kirjoittanut.
Myöhemmin illalla luin Aale Tynnin runokokoelmaa josta silmiini pisti runo Talvinen tunnelma*. Siinä oli kaksi säettä, joiden totesin sopivan aiemmin tekemääni lauluun. Vaikka nuokaan Tynnin säkeistöt eivät millään tavoin ole kovin keveitä, sain silti niiden avulla laulustani tehtyä sellaisen, että uskallan soittaa sitä. Itselleni siedettävämmän.
SURUSTA
Niin, olen alkanut vihata sinua
sinua, jota rakastan
jota rakastin ainakin
Ja sitä kuinka oikeutettua
vihani onkaan
ja kuinka turhaksi sen toivoisin
Niin, kirjoitin lauluni onnesta
kaikkein surullisimmatkin
Niin, nyt kirjoitan surusta
löytääkseni onneni
*Jonakin aamuna luet kuolinsanoman
ja sydäntäsi kylmää
kuin aukeaisi ovi takanasi
sen tiivistimme talveksi huopaliuskalla
ja silti veti aina
Sinipuseroinen tyttö
häikäistynyt, arka
iässä jolloin ensimmäinen rakkaus
hajoaa vedeksi
poskipäille kuin hiutale lunta
Ääntä kuuluu täältä:
http://www.harhakuva.org/show/2113
oo-p
