Etno, proge, latin ›

Jokapaikanapina: Ei missään nimessä
 
EDIT: Ei mut ihan hyvä se oli, varsinkin se yllätys et ne sitä soitti lämmitti mieltä. Ja Axlin matala lauluääni sopi hyvin siihen
 
Jooh, jotenki en haluais nähdä tuota, mutta ei sillä, saattohan se tosiaan ihan siedettävääkin olla.
 
Mutta jooh, onhan meddlel vaikkasen mitä, ainaki tuo one of these days, joka pompeilla on ihan parhautta, älytön meininki siinä keskivaiheilla ku Mason lähtee paukuttaan. Ole kyllä vuosiin tullut kuunneltua mutta ei kai ne nyt niin täytteiksi ne pari siitä keskeltäkään jää. Division bell on kans kova tietenki high hopes ja coming back to life parhaiten jääny itelle mieleen, sitäkään kyllä ole vuosiin tullu kuunneltua. Pitäs kyl taasen, on vaan aina tuhat ihan täysin kuuntelematontaki levyä jonos, varsinki nyt ku on spotify, ei kerkeä.

Jokapaikanapina: Ja mitä mieltä ootte muuten Meddlestä? Ilman Echoesia se olis musta melko kökkö. Seittemän biisin albumi, jossa on melkeinpä kuus täytebiisii
 
Itse pidän Meddlestä kohtuullisen paljon, ei mitään huikaisevaa kokonaisuutena, mutta ihan hyvä. Echoesin lisäksi levyltä täytyy nostaa esiin A Pillow of Winds, ehdottomasti yksi meikän top 10 Floyd-biiseistä. Herkkä kappale.

Minusta Meddle on sydinjälkeisen Floydin paras albumi, todella hyvä.

velipesonen: Minusta Meddle on sydinjälkeisen Floydin paras albumi, todella hyvä.
 
Viisaita sanoja. Häviää mun kirjoissani Ummagummalle ja ehkä AHM:llekin mutta ei se huono lätyskä ole. Sanoisin, että Meddle on ennen kaikkea ajelehtivan Floydin musiikillinen huipentuma, todellista aaltoilevaa musiikkia alusta loppuun (vaikka San Tropez onkin kyllä aika svengaava)

Jokapaikanapina: Gunnarit veti Another Brick In The Wallia lauantaina keikallaan :D
 
Tätähän coveroi kaikki. :P
Joskus nuorempana näin Kornin Helsingissä ja bändi veti kaikki kolme osaa Another Brickistä. En oikein tiennyt mitä ajatella.

Kuuntelin eilen ton Meddlen ja seison edelleen sanojeni takana. One Of These Days on oikeestaan aivan kauhea/naurettava. Toisaalta se jostain syystä toimii ihan ookoosti Pompeiin livellä. Ne neljä muuta biisiä sitten ennen Echoesia on niin sen kuulosia että ne on sävelletty ja äänitetty kaikki saman päivän aikana. Echoes taas on tosi hyvä, mutta oon niin paljon kuunnellu Pompeiin versioo, että se kuulosti tosi kummalliselta studioversiona.
 
Jos joku tuon Meddlen haluu ostaa, niin saa vitosella. Kahdesti oon kuunnellu eli hyvässä kunnossa on

Jokapaikanapina: Kuuntelin eilen ton Meddlen ja seison edelleen sanojeni takana. One Of These Days on oikeestaan aivan kauhea/naurettava. Toisaalta se jostain syystä toimii ihan ookoosti Pompeiin livellä. Ne neljä muuta biisiä sitten ennen Echoesia on niin sen kuulosia että ne on sävelletty ja äänitetty kaikki saman päivän aikana. Echoes taas on tosi hyvä, mutta oon niin paljon kuunnellu Pompeiin versioo, että se kuulosti tosi kummalliselta studioversiona.
 
Jos joku tuon Meddlen haluu ostaa, niin saa vitosella. Kahdesti oon kuunnellu eli hyvässä kunnossa on
 
Maksatko postimaksut?

velipesonen: Älä myy, kadut kuitenkin myöhemmin. Tai pistä nyt ainakin postikuluiksi 15 euroa.
 
Kannatan tätä ideaa, jos mitään.

Älä nyt helvetissä helmeä pois heitä! Omasta mielestä selvästi PF parhaita, vaikka kaikkihan ne on kyllä saatanan hyviä... Fearless yksi aliarvostetuimmista kappaleista ja San Tropez on varsin iloinen ja lämminhenkinen kipale! Okei Seamuksen olis voinu jättää pois... Itse dikkaan Wots uh the dealia ehkä hienoimpana floydin biisinä, kuunnelkaapa sanojen kanssa ja avot!
Siinä ois mahtava veto Gdanskista: http://www.youtube.com/watch?v=itxVfQ1MZOo

Meddlehän on sikahyvä levy.

Jokapaikanapina: Jos joku tuon Meddlen haluu ostaa, niin saa vitosella. Kahdesti oon kuunnellu eli hyvässä kunnossa on
 
Onko cd? Meikäläinen vois ostaa.

Stiff: Itse dikkaan Wots uh the dealia ehkä hienoimpana floydin biisinä, kuunnelkaapa sanojen kanssa ja avot!
Siinä ois mahtava veto Gdanskista: http://www.youtube.com/watch?v=itxVfQ1MZOo
 
Todellakin ihan 70-luvun Floydin parhaita biisejä. Obscured by Clouds sivutetaan harmittavan usein pelkkänä soundtrackina, sehän on todellisuudessa pullollaan ihan mielettömiä Dark Side -tason kappaleita kuten aika Time-henkinen Childhood's End, Watersin lupsakampi sotatilitys Free Four ja nimikkoinstrumentaali.

Obscuredilla kiteytyy kaikkein parhaiten se harvinaislaatuinen Floyd-ominaisuus, että sisällöltään vähäpätöisiinkin kappaleisiin saadaan vetävän suggeroivaa tuntua. Gilmourin kitaratyyli on siinä jo varsin kehittynyt. Se pystyy leijailemaan sen kitaransa kanssa paremmin kuin muut.

velipesonen: Gilmourin kitaratyyli on siinä jo varsin kehittynyt. Se pystyy leijailemaan sen kitaransa kanssa paremmin kuin muut.
 
Kyllä maar. Etenkin tuo levyn alku - kaksi ihan järkyttävän tunnelmallista Gilmourin kitaran vetämää instrumentaalia - on ihan parhaita alkuja Pink Floyd -levylle ikinä.
 
Ylipäätään Obscured By Clouds on jännittävä levy: vaikka se on toisaalta ihan selvästi Floyd-lätty, niin tuotantojälki ja sävellysratkaisut on paikoin ihan erilaisia kuin millään muulla yhtyeen levyllä. Tunnelmakin on jotenkin sopivasti vinksahtanut keveimmissäkin kohdissa.

Mitä mielipuolta ihmiset on, The Piper At The Gates Of Dawn, mono vai stereo?

Tereo. Monoversion tekivät Smith ja Floydit yhdessä, stereoversion lähinnä Smith yksin. Stereossa on parempi fjonga vaikka monossa aavistus enempi habaa.

Mitäs mieltä porukka on More-soundtrackista? Ite en oikeastaan kovinkaan paljon, nimikappale, The Nile Song, Crying Song ja Ibiza Bar ovat hyviä. No, kyseessähän on tietysti soundtrack mutta nuo mainitut on oikeastaan ainoat mitä siltä kuuntelen.
 
Samaan syssyyn kysäsen että onko muitakin kenen mielestä Atom Heart Motherilla nimikappale on hyvä mutta loput(Fat Old Sun poisluettuna) suht yhdentekeviä? Ite oon monesti miettiny että tää levy ois voinu toimia paremmin siten että siinä olisi kaksi kappaletta, yksi LP:n kummallekin puolelle, nimikappaleen hengessä. Nuo muutamat irtokappaleet ei mun mielestä oikeen istu tuohon, Adam's Psychedelic Breakfast menee itellä korkeelta ja kovaa, yhen ainoan kerran oon tainnu sen kokonaan kuunnella eikä uponnut.
 
Vielä kolmas juttu samaan rahaan, oon tästä varmaan höpissyt joskus mutta onko muita ketkä kokee Ummagumma-levyn jotenkin ahdistavan pelottavaksi? Ei silleen että ahdistavuus olisi levyllä hakemalla haettua vaan ilmeisesti ihan kappaleiden laadun takia. Live-levyhän on ihan jees mutta studiolevy menee osittain vähän liian pitkälle kurjuudessaan. Esim. Sysyphus on ihan liian outo ja Se tietty kohta meinaa tiputtaa vetelät housuun joka kerta(taitaa olla levyn ainut ikimuistoinen kohta), The Grand Vizier's Garden Party on mitäänsanomaton räpellys ja The Narrow Way rapisee liitoksissaan(Gilmourhan soitti kaikkia soittimia tässä itse, ja varsinkin basso riitelee ikävästi, puhumattakaan laahaavista rummuista, mutta hyvä yritys, en väitä huonoksi, tykkään kappaleesta kuitenkin), ja Several Species.., sekin melko kauhea räpellys. Grantchester Meadows lienee levyltä suht ainoa vakavasti otettava kappale, tosin itse en siitä pidä. Vaikka Ummagumma onkin enempi tollanen kokeilu, ni, kuten sanottu, on sillä hetkensä, vaikka en hyvällä tahdollakaan voi sanoa pystyväni kuuntelemaan sitä kokonaan.
 
Nyt kun ilmeisesti vauhtiin pääsin, ni A Saucerful of Secretsistä voisin vaikka mainita vähän omia tuntemuksia. Itestä tuntuu vähä siltä että levy on tehty se mielessä, että sitä tulisi kuunnella suht oudoissa mielentiloissa. Itse en pysty edes ensimmäistä kappaletta kuuntelemaan ilman melkosen ahdistuksen tulemista kehiin. Wrightin kammottavat Remember A Day ja See-Saw lisää jotenkin levyn omalaatuisen ahdistavaa tunnelmaa. Set The Controls... menee omalla mittapuulla niinikään sietokyvyn tuolle puolen. Levyllä ei ole ainuttakaan kappaletta jonka aikana ei tulisi jonkinlaista ahdistuksen tunnetta, mutta Corporal Clegg on kappale josta sellasta tulee itelle vähiten. Nimikappale on.. no, se vaan on jotenkin, omalla kieroutuneella tavallaan tyylikäs. Muistan ku ekoja kertoja kuuntelin tuota minihifisarjalla, urkujen bassojyrinä oli jotenkin huikea. Kyllä mä enemmän tästä levystä tykkäsin joskus vuosia sitten mutta nykyisin mulla vaan ei riitä kantti kuunnella tätä, ei millään. En sano että levy on huono vaan että itellä ei riitä ymmärryskapasiteetti tai joku muu sellainen. No, sain sanottua tästäkin levystä jotain.
 
Tämmöstä tällä erää.
 
EDIT: ASoS:lta unohtu mainita Jugband Blues. En siitä keksi oikeen mitään sanottavaa. Pitääkin tässä kuunnella kaikki ylläolevat levyt(yrittää ainakin) läpi ja sitte verrata että natsaako sillo ajatukset noitten kirjottamieni ajatusten kanssa yksiin.

Nazareth: Mitäs mieltä porukka on More-soundtrackista? Ite en oikeastaan kovinkaan paljon, nimikappale, The Nile Song, Crying Song ja Ibiza Bar ovat hyviä. No, kyseessähän on tietysti soundtrack mutta nuo mainitut on oikeastaan ainoat mitä siltä kuuntelen.
 
Niin vähän kuin olenkin sitä kuunnellut, niin onhan se ihan mukava lätty. The Nile Songista en ole ikinä sillä tavalla perustanut, mutta Green Is The Colourista ja Cymbalinesta - joka itse asiassa on alkuaikojen eteerisemmän Floydin ihan parhaita stygejä - tykkään paljon.
 
Samaan syssyyn kysäsen että onko muitakin kenen mielestä Atom Heart Motherilla nimikappale on hyvä mutta loput(Fat Old Sun poisluettuna) suht yhdentekeviä?
 
Kyllä se paikoin siltä tuntuu, mutta etenkin Rickin kynäilemä Summer '68 on ihan koko levyn parhaita kappaleita, erilainen, kevyt ja nostalginen.
 
Adam's Psychedelic Breakfast menee itellä korkeelta ja kovaa, yhen ainoan kerran oon tainnu sen kokonaan kuunnella eikä uponnut.
 
Sille kannattaa ehkä antaa vähäsen aikaa, kuunnella yhä uudelleen alusta loppuun, vaikka toisaalta kyllä tajuan ettei tuollaiset kappaleet uppoa kaikkiin välttämättä ikinä. Aamiaisaspekti kaasuliesineen päivineen on vaan jotenkin hurmaava, vähän samaan tapaan kuin aina rakastamallani It Would Be So Nicellä.
 
Vielä kolmas juttu samaan rahaan, oon tästä varmaan höpissyt joskus mutta onko muita ketkä kokee Ummagumma-levyn jotenkin ahdistavan pelottavaksi? Ei silleen että ahdistavuus olisi levyllä hakemalla haettua vaan ilmeisesti ihan kappaleiden laadun takia.
 
Kyllä maar, mutta olen aina nähnyt sen pienen pelottavuuden pelkkänä hyveenä. Alkuaikojen Pink Floydin pelottavuutta kuvaa ennen kaikkea sana "aavemainen", se tunnelma on vaan jotenkin niin ikuinen ja avara ja kosminen kappaleesta toiseen. Livelätty antaa ainakin meikäläiselle useammassa kohtaa ihan uskomatomia väristyksiä, ihan samaan tapaan kuin suurin osa Live at Pompeiista ja muutama kohta Ummagumman studiolätyskästä.
 
Live-levyhän on ihan jees mutta studiolevy menee osittain vähän liian pitkälle kurjuudessaan. Esim. Sysyphus on ihan liian outo ja Se tietty kohta meinaa tiputtaa vetelät housuun joka kerta(taitaa olla levyn ainut ikimuistoinen kohta)
 
Paljonhan tuota studiolevyä parjataan - tietyllä tavalla ihan syystäkin - mutta itse ennen kaikkea pidän siitä kaiken sen kokeilevan ja paikoin vähän itseironisen perseilynkin takia. Sysyphus on pelottava kuin mikä, totta maar, mutta kyllä oma suosikkini on juurikin se Narrow Way, jolla on siistejä kitarointiosioita. Davidin laulu viimeisellä osuudella on kyllä miksattu ihan olemattomiin, ilmeisesti (Gilmourin itsensä mielestä) heikkojen lyriikoiden aiheuttaman häpeän takia. Yhtä kaikki pidän siitä ja paljon.
 
Watersin kahden kappaleen studioedustuksesta pidän myös kovin. Grantchester Meadowsin stereoefektit ovat siistit ja sounditkin kovin niittyisät ja levolliset Several Speciesin ollessa kaikessa kaoottisuudessaankin mielenkiintoinen kappale.
 
Nyt kun ilmeisesti vauhtiin pääsin, ni A Saucerful of Secretsistä voisin vaikka mainita vähän omia tuntemuksia. Itestä tuntuu vähä siltä että levy on tehty se mielessä, että sitä tulisi kuunnella suht oudoissa mielentiloissa.
 
Totta tuokin, onhan se hyvin sekamelskainen lätty. Se sekamelska on kuitenkin tavallaan se kiinnostavin juttu koko levyssä. Wright edustaa itseään taas hyvin Remember A Daylla ja See-Sawilla, niissä on vaan jotain niin oivallista ja naivististakin - niin Barrett-apinointia kuin ovatkin. Saucerfulilla on siistejä urkusoundeja pitkin ja poikin, ja Sydkin pääsee lopussa ääneen sillä ehdottomasti pelottavimmalla reväytyksellään eli Jugband Bluesilla.
 
Sekava levyhän ASoS on, mutta kaikessa happoisuudessaan samalla niin kaunis. Oma suosikkini on myöskin nimikkokappale: Masonin hypnoottinen välirummuttelu toimii ihan uskomattomasti kuten se aivan älyttömän tunnelmallinen, hitaasti urkujen voimalla nouseva codakin. Ne monituiset liveversiot samaisesta kappaleesta - vaikkapa se Ummagummalta löytyvä - ovat studioversiotakin parempia.
 
Mitä mielipuolta ihmiset on, The Piper At The Gates Of Dawn, mono vai stereo?
 
Mono, ehdottomasti. Se vaan pukee alkuajan Floydin musiikkia niin hyvin tuoden lisää aggressiivisuutta ja jämäkkyyttä kaikkiin soundeihin.

kepe-5: Todellakin ihan 70-luvun Floydin parhaita biisejä. Obscured by Clouds sivutetaan harmittavan usein pelkkänä soundtrackina, sehän on todellisuudessa pullollaan ihan mielettömiä Dark Side -tason kappaleita kuten aika Time-henkinen Childhood's End, Watersin lupsakampi sotatilitys Free Four ja nimikkoinstrumentaali.
 
Kuten myös Pink Floydille epätyypillistä perusrokkia edustava Gold...It's in the...