Moderneista pianokappaleista puhuttaessa ei voitane ohittaa Anton Webernin pianomuunnelmia - jotka käynevät malliesimerkiksi myös dodekafonian mahdollisuuksista osaavissa käsissä. Musiikillinen materiaali on ehkä melko ryppyotsaisestikin johdettu tietystä alkusyystä - 12-sävelrivistä - ja erilaisten symmetristen, sekä tiukkojen, että vähemmän tiukkojen, prosessien läpi.
Lopputulos ei kuitenkaan ole pelkältä struktuurilta kuulostavaa vaan erittäin ilmaisuvoimaista musiikkia, jossa on selkeästi kuultavissa musiikillisten tehojen vaihtuminen suvantokohtineen ja kliimakseineen, eikä sitä tehdä ainoastaan esimerkiksi dynamiikkaa nostamalla huippukohtaan vaan Webern käyttää rakentamansa struktuurin suhteita tehokkasti hyväkseen, leikittelee kuulijan odotuksilla ja rikkoo niitä dramaattisen efektin luomiseksi. Kokonaisuudessaan teosta leimaa ilmaisun selkeys ja yksinkertaisuus, jonka taustalla kuitenkin on huikeasti erilaisia tasoja ja emootioita - kuulijan korva tarttuu ensimmäisillä kuuntelukerroilla yksinkertaisiin fraaseihin ja helppoon melodiikkaan, mutta teoksella on annettavaa hyvin paljon enemmänkin niin järjellisellä kuin puhtaan tunteellisellakin tasolla.
Teoksesta voinee suositella esimerkiksi Mitsuko Uschidan versiota. Zimermanin ja Karlenin versiot ovat mukiinmeneviä, omine tulkinnallisine jippoineen, joista joko tykkää tai ei. Glenn Gouldin versiota välttelisin.
http://www.youtube.com/watch?v=vnk1eFAVnSYLainausmerkit, nuo kirjotetun kielen "kondomit" - väärinymmärrysten "ehkäisyvälineet".
megatherium
fidZi
Schnowotski