Kitarat: soittaminen ›

Olen muutenkin täysin eri mieltä niiden kanssa, jotka väittävät ettei Kläbä ole tehnyt mitään kunnollista viimeisen parinkymmenen vuoden aikana...
 
No niin mikä on kunnollista kenenkin mielestä. Ei Erkki ole mikkään säveltäjä eikä ole kovin kummonen laulajakaan. Mutta vastaavasti hyvä blues kitaristi. Kelpo valkoinen neekeri. Sitten Cream'in aikana bluesiin lisättiin ripaus progea. Sitten tuli korkeanpaikankammo. Lieneekö huumeilla ollut osuutta asiaan. Sitten rupesi tekeen poppia. Jos siitä popista sitten pitää niin se on jokaisen oma asia.

Ei se Calpton minusta ainakaan oo parempi kuin Jimi. Jimin musiikki on kokonaisuutenakin parempaa eikä pelkästään kitaroinnin osalta.
 
Ei kukaan oo väittänytkään sitä paremmaksi. Aika erilaisia kitaristeja ovat, nääs.

Ei Ericillä itse asiassa ainakaan omasta mielestäni mitään erityisen huonoja kausia ole ollut. Ne yleensä kehnompina pidetyt 80-luvun lätyt on tehty niin, että niissä oli sen ajan uusimpia äänityshommia. Myös esim konerumpuja sun muuta. Kyllä nekin on livenä ollut erittäin hyviä biisejä. Odotan kyllä myöskin innolla tätä uutta Robert Johnson tribuuttilevyä.

Vaikka Cream kolahti muhun aikanaan lujemmin kuin metrin halko (.. huom, soittihan siinä muuten pari muutakin voimakasta hahmoa), arvostan väkisinkin enemmän Claptonin viimeaikaista tuotantoa. Noin niinkuin musiikillisesti kokonaisvaltaisesti ajatellen.
 
Varsinaisen blues-ja voimasoittokauden jälkeen mies on nikkaroinut todella hyviä biisejä ja laulajanahan tai sanottakoon tulkitsijana hää on kehittynyt huimasti. Aika harvoin moiset, nuoret "kitarasankarit" pystyvät vielä keski-iässäkin laajentamaan musiikillista "työkalupakkiaan" puhumattakaan siitä, että henkilökohtainen hmm.... arvokkuus säilyy ilman että sitä tarvitsee yrittää pönkittää esim. sillä, mitä tapahtui 30-40 vuotta sitten. Arvokkuuden takana onkin ehkä se, että pystyy hymähtelemään nuoruuden kukkoiluille, asettamaan ne ilman vähättelyä oikeisiin raameihinsa ja keskittymään tällä hetkellä siihen, mikä nyt tuntuu itsestä oikealta.

Minä hommasin tässä taannoin kovasti hehkutetun ja ylistetyn Creamin Disraeli Gearsin (Ensimmäinen Cream levy minulle). En tiedä mistä johtuu, mutta ei kolahtanut kyllä mulle. Sen sijaan Bluesbreakers albumi on loistava.

Turha tässä enää on hehkuttaa, kun kaikki on tossa aiemmin sanottu.
Merkitys = suuri: erityylejä, eri kitaroita eri kokoonpanoja ja aina loistavaa kuolematonta Clapton kamaa. Miljoonia faneja ja klooneja.
Blues kitaroinnin ja Claptonin tyylin kannalta kannattaa tsekata Tribute SRV:lle. Siinä Claptonin notkea, soljuva ja tunteikas tatsi kyllä näyttä eron muihin suuriin. (muita yhtään vähättelemättä.)
Tai Rolling Stonesin Flashpoint live: Little Red Rooster. Kyllä kuuntelin pitkään, et' kuka v--u rollareissa soittaa noin sairaan hienosti... Olikii sit erkki kirveen varressa.