Kitarat: kitarakamat ›

KimmoH:
Huonot vehkeet tappaa hyvän harrastuksen on siitä lähtien ollut ohjenuorana ja soittimissa rahat eivät mene ikinä hukkaan. Itse en ymmärrä tuota säästövimmaa lasten ensimmäisten soittimien kanssa, se on vain rahaa ja jos sillä saa edes hieman soittamisen iloa/taitoa siirrettyä jälkikasvulle niin se on sen väärti.
 
Näinhän se on, ja kuten tuolla ylempänä olevasta kirjoituksestani vissiin henkii, itsehän oon sitä mieltä, että pennulle on ehdottomasti hommattava niin hyvä soitin kuin vaan mahdollista.
Mutta, niinkuin myös totesin, tää on vähän "biasoitu foorumi" tuolle keskustelulle - totta kai joku innokas "soittajanalku" saattaa sen iskän tahi äiskän houkutella lukemaan näitäkin, ja jos tästä jollekin hankinnalle on hyödyllistä tukea, niin onnellinen olen.
Tuttavapiiriin kuuluu toki muitakin kuin soittajia, ja juuri noille "muille" on vaikeaa jos joskus mahdotontakin "myydä" sitä tosiasiaa, että ehdottomasti on kannattavampaa se 100-150 lisää pistää esim. sähkikseen, tai jopa hankkia "jonkun toisen vanha, hui!" samaan hintaan...
Tosiasioihin toki myös tulee lukea se että musiikkipuolellakin ketju on yhtä vahva kuin se heikoin lenkki siin kalustopuolella. On tullut todistettua sellastakin, että kitara on upee ja hyvä, vaan kaikki muu on sitten jotain halpahallin kamaa...

fox: Tosiasioihin toki myös tulee lukea se että musiikkipuolellakin ketju on yhtä vahva kuin se heikoin lenkki siin kalustopuolella. On tullut todistettua sellastakin, että kitara on upee ja hyvä, vaan kaikki muu on sitten jotain halpahallin kamaa...
 
Totta, omakohtainen esimerkki yhteensopimattomuudesta: 70-luvulla siirryin nylonkielisestä Landola Festivalista Mayan JB kloonin ja Elk 45W trankkuvahvarin kera harrastamaan bassotaiteilua. Kun sitten kuuden kielen kutina ilmestyi uudelleen vuonna -81, opintotilin rahat riittivät Fenderin Stratoon ja MXR Distortion Plussaan, mutta ei uuteen vahvistimeen. Elkki on yhä käytössä (kuten Strato ja MXR) ja on mitä mainion bassovahvari, mutta tuosta yhtälöstä saa aikaiseksi melkolailla karmeat kitarasoundit, mikä tietenkin vaikutti radikaalisti soittointoon sitä hilliten.
 
Kun sitten kuulin soittokaverin Ville Leppäsen soundia (moro jos luet) Voxin AC30:n kera, niin ymmärsin mitä se putkivahvarihöpötys niissä Ameriikan kitaralehdissä oikein meinasi. Ei ollut nettiä ja Youtubea tuolloin... Fenderin Black Face Twin Reverb saikin taas kipinän sytymään uudelleen.
 
Tuolloin 70-80 luvun taitteessa oli hirveän vähän vaihtoehtoja kitaroiden suhteen; skitat olivat joko pirun kalliita (luokkaa 3-6kk palkka) ja hyviä, tai sitten halpoja ja todella huonoja kitaroiden irvikuvia. Näiden kahden välimaastosta ei löytynyt montaakaan vahtoehtoa, koska paremmat Ibanezin ja Yamahan mallitkin oli hinnoiteltu melkolailla yläkanttiin. Ei ollut stadissa kovin montaa skittakauppaa ja Thomannikin oli Treppendorfilainen kyläkauppa, joten kilpaulu oli melko vaisua.
 
Tänäpäivänä on onneksi tilanne toinen, koska tarjontaa on tasaisesti hinnat alk. roskasta superkalliiseen tuotantoon, missä maksetaankin jostain muusta lisäarvosta kuin soitettavuudesta. Tietyt lainalaisuudet eivät ole muuttuneet: halvin on yhä surkeinta mitä voi saada, johtuen bisnesmaailman lainalaisuuksista, mutta soittokelpoista tavaraa saa jo hintaan joka ei vedä normaalia duunariperhettä konkurssiin.
 
Kannattanee kuitenkin punnita eri vaihtoehtoja ettei todellakin aina hae sitä halvinta ratkaisua, kun kerran vaihtoehtojakin löytyy tolkuttomasti.
 
P.S. ostin aikanaan suuren Kitarakirjan 1. painoksen vuonna -84 ja siinä sanotaan suoraan: "varokaa halpoja japanilaisia kopioita!" Lause on ymmärrettävästi poistettu uudemmista painoksista, ja nykyään kopiodaankin surutta japanilaisia kitaroita :D

Kyllä tuo sunsmile on suorastaan yllättävän hyvä kitara ja tuote parantunut viime vuosina huomattavasti. Itse ostin tollasen SFB 30 Firebirdin joka on hemmetin hyvä soundeiltaan ja kaula tosi hyvä verrattuna vaikkapa Gibsonin Explorer malliin jonka myös omistan. Tossa on myös laadukas liimakaula ja muutenkin mielestäni hintaan nähden tosi hyvin tehty. Jokaista kitaraahan pitää säätää uutena itselle sopivaksi säätöjen osalta ja kun kaikki ok niin johan pelittää huippu hyvin
Olen omistanut monia kitaroita sinä aikana 37 vuotta jonka soitellut ammatikseni ja harrastanut myös. En sanoisi näitä uudempia Kiinan keppejä enää huonoiksi ainakaan oman pitkän soitto kokemuksen perusteella. Jos tilaat tollasen niin voit jättää tekstin/merkin pois ja sit meet soittaan niin kukaan ei sano et mikä vaan kehuvat jos annat kokeilla sit kun sanot ihmettelevät laatua ja hintaa ja vielä kova laukku mukana.No eihän näitä pakko ole ostaa jos haluaa maksaa samasta soundista vaikka 3000 € kitarasta. Suosittelen niille jotka eivät välitä siitä mikä lukee merkin kohdalla.

Jonkin verran on kertynyt kokemusta Sunsmile-kitaroista. Halpa hinta näkyy lähinnä raudoissa, eikä rungon puita valitessa ole niin tarkkaan verrattu keskenään sävyltään, tai syiltään yhteen sopivia puita. Enemmän tai vähemmän joutuu säätöjä tekemään, ennen kuin ovat soitto kunnossa. Yhtään kelvotonta ei ole kohdalleni sattunut. Osat olleet toimivia ja vire pitää.
Ne raudatkin ovat ihan kelvollisia, vaihtaessa parempiin (kalliimpiin) näkyy se mahdollisesti näiltä osin pidentyneessä eliniässä.
1 vähän työläämpi, jossa joutui puutöihin, vibraa siirtämään, on ollut.
Sunsmilen neck-thru strato on jäänyt pysyvästi luokseni. Runko ja kaula mahonkia, see thru lakka, ruusupuu otelauta, SSS mikitys ja Wilkinson raudat. Resonoi mahtavasti ja sustainia löytyy. Vaikka monen moista keppiä kokeilen, aina tuo strato palautuu hyppysiin. Ei ehkä yhtä hieno soitin kuin ne kalliimmat, muttä käytettävyys ja soundi häkkaa monet kalliit stratot.
 
Summa summarum, ei kannata kuvitella lähtevänsä suoraan "out of the box" soittokeikalle Sunsmile-kitaran kanssa, mutta suhteellisen pienellä vaivalla näistä saa kelvollisia soittimia, olettaen että tuntee jonkin verran kitaran rakennetta ja peukalo on siellä kämmensyrjässä.

Kyllähän noi SS:t on enemmänki niille jotka tykkää rakennella ja modailla soittimia.
Mullakin on SS tällä hetkellä ykkös keppinä. Oli siinä kyllä suuret säätö hommat ennen kuin se oli viimisen päälle iskussa. Mutta niin se on välillä kalliissakin soittimessa. Kuten tässä amerikan ylpeydessä
 
http://kitaratohtori.org/2010/12/12/kayttoonottosaato/

warlock: Kyllähän noi SS:t on enemmänki niille jotka tykkää rakennella ja modailla soittimia.
 
Eipä tuo oma Limited Edition Epiphonen G-310 ole tuostakaan kaukana.
Nauhoja en sentää ole vaihdatuttanut/hiottanut missään, mutta hardware on kyllä kokonaan vaihdettu kaulamikkiä lukuunottamatta :D

Tämän ehtoon jäsen Gubb3:lta ostamaani Sunsmilen lespakopiota sormeilleena kannan korteni kekoon.
 
Sähköt on kuraa, mikä toki oli tiedossakin. Elektroniikka tuppaa kertaluokkaa kalliimmissakin halpiksissa olemaan korkeintaan kelvollista. Muutaman kympin satsauksella ja hetken kolvailulla siitäkin selviää. Wilkinsonin raudat, eritoten virittimet on sellaisenaan ihan käyttökelpoiset, hinta huomioon ottaen jopa erittäin laadukkaan oloiset.
 
Body on ehkä basswoodia tai vastaavaa, en noista puista ole niinkään selvillä. Kahdesta palasta liimatun bodyn sauma on erikoisesti ihan päin helvettiä, ei lähelläkään keskellä kitaraa. Sauma alkaa kyllä takaosasta keskeltä, mutta loppuu soololoven ylimmän kolmanneksen tienoille. Tiedä sitten onko tietoinen ratkaisu vai onko palikka mennyt sorville väärässä asennossa.
 
Etukannessa lakassa ainakin yksi ihan selkeä valuma ja pienempää virhettä lakan alla. Ylipäätään viimeistelyä leimaa tietynlainen tuhnuisuus. Ei mitään radikaalia tai käyttöön vaikuttavaa, mutta vähän sutaisten tehdyn oloista. Mikkien routtaukset ovat hiukan sinnepäin ja mikit vinksin vonksin vinossa. Kehyksillä ja ropaamisella tuonkin saanee kuntoon.
 
Muutoin kepakko onkin sitten soitoltaan oikeinkin mainio. Tatsi on säätämättäkin jo muikean köykäinen eikä kaulasta ole pahaa sanottavaa. Hienovirekin on lähes kohdallaan. Ehkä tätä on joku aiemmin jo säätänyt, en tiedä. P90-mikit täyttävät tehtävänsä ihan kelvollisesti noin aloittelijakäyttöä ajatellen, mutta ei niillä pitkälle pötkitä vakavammassa harrastelussa.
 
Olispa tällasia ollut sillon kun itse soitteluharrastusta aloittelin, olis ollu ihan eri tavalla intoa rämpyttää, vrt. taistelu propellikaulaisen sysipaskan stratokopion kanssa. Teinixinä kun ei varaa kunnon laitteisiin ollut. Aloittelijan näkökulmasta hyvinkin suositeltava hankinta. Verrokkina toimivat Epiphonen SG ja Les Paul Special jäävät hiuksenhienosti kakkoseksi, joskin erot on marginaalisia. Eli aika lailla se ja sama maksaako kitarastaan satasen vai kaksi, laatu ja soitettavuus on about samoilla viivoilla. Toinen juttu on se onko kakarana pistää sitä toista satasta kitaraan. Ehkä mieluummin ostaa sen halvemman Sunsmilen ja investoi parempaan styrkkariin.
 
Kuten tuossa aiemmin jo mainittiin, on nämä Sunsmilet omiaan ehkä enemmänkin kitaran ropaamista harrastaville. Sellaisenaan soittovalmis kitara se ei ehkä ihan ole, muuta kuin aloittelijalle.