Rummut: rumpukamat ›

Tuossa jokin aika sitten katsoin Virgil Donatin sooloilua (Steve Vain Dvd:ltä). Ei näkynyt äijän käsiä kunnolla kun se viuhtoi pitkin settiä aivan käsittämätöntä vauhtia samalla tietysti kapuloita pyöritellen. Jalkatyöskentelyä ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita. Tuosta tuli kuitenkin mieleeni että pitäisikö rumpusoolon olla enemmän "taidetta", eli sellainen selkeällä juonella varustettu mahdollisesti vähemmän näyttävä, vaiko tällainen täysin show-henkinen tapaus. Edellisen kaltaisia ainankin Steve Gadd ja osittain Dave Wecklkin mielestäni (monien muiden lisäksi tietysti) soittavat. Tavallaan tuntuu että rumpusoolo on aina melkoista showta -paitsi ehkä jossain jazz-piireissä- , joten onko mitään järkeä edes yrittää saada siihen mitään taiteellista itseilmaisua? Niin ja kuuluuko rumpusoolo myöskin levylle vaiko pelkästään keikalle kun rumpusetti kuitenkin on säestävä soitin pohjimmiltaan.
Mielipiteitä?

Mä ainaki tykkään (tai tykkäisin jos osaisin) soittaa jotai hienoja sooloja. Onhan niitä ihan kiva kuunnella.

Oishan se varmaan siistiä tulla tunnetuksi kaverina joka soittaa ilman käsiä, mut ei mulla koskaan ole ollut kiinnostusta tollaseen teknikointiin...
 
Kyllähän fillejä täytyy olla ja niitä täytyykin vedellä, mut sooloilu rummuilla on miun mielestä turhaa...

Klinikoilla, tai vastaavissa tapahtumissa, on ihan hyvä, että rumpalit soittavat teknisesti vaikeita / taiteellisia sooloja, kun taas livenä yksinkertaisemmatkin soolot kelpaavat, kunhan ne tempaavat yleisön mukaansa siinä missä oikeat kappaleetkin.
Levyille rumpusoolot eivät mielestäni kuulu, elleivät ne sitten sovi erittäin hyvin siihen kappaleeseen, jossa ne esiintyvät.

Kun ollaan keikalla niin jos sooloa soitetaan (siis yksin lavalla) niin sitä soitetaan ennen kaikkea yleisölle. Siispä mun näkemys on se, että sen soolon pitää olla näyttävä, show-meininkiä siis; kapuloiden pyörittelyä, ilveilyä ja yleisön huudattamista. Kuitenkaan se ei saa olla soitannallisesti mitään larsulrich-tasoa tyyliin kaseja setin ympäri pari kiekkaa näyttäen samalla kieltä ja keskaria. Soolo ei myöskään saa olla semmosta tasasta sisäänpäin kääntynyttä hurrurrurrur-pyöritystä otsa kurtussa ja selkä kasassa ilman sen kummempia highlightteja niinku monesti näkee. Soolossa ja sooloilijassa pitää olla jotain velmua, semmosta sirkusmeininkiä. Hyppää vaikka ylösalasin siihen pallille ja soita jaloilla tomeja ja hakkaa käsillä bassareita jos et muuta keksi.
 
Siis mun näkemys.

IMHO:Sirkusmeininki kuuluu musiikkiin jossa appearence on musiikin kanssa yhtä vahvoilla, tai vahvempi. Selkä länässä ja otsa kurtussa setin takana soittaminen kuuluu musiikkiin jossa ulkonäkö-aspektilla ei ole paskan vertaa väliä. Itse diggailen kyllä enemmän hyvästä soitosta, kuin siitä ihme kekkaloinnista setin takana.
 
Levyllä taasen mikään ei mielestäni ole makeempaa kun biisi, jossa loppupuolella nostatuskohdassa on esim. tahti riffiä, tahti sooloa, tahti riffiä, tahti sooloa, ja sitten kertsi tai koukku. Jos puhutaan siis populäärimusiikista. Jazz nyt rakenteensa suhteen on jo niin konservatiivistä, ettei siellä mitään "yllätyksiä" pahemmin tule. Tyyliin teema, saksofonisoolo, teema, trumpettisoolo, bassosoolo, teema, rumpusoolo ja taas teema. Mutta eihän kaikkeen jazziin kyseinen homma sovi. Esim joku bigband-meno voisi vähän häiriintyä tuommoisesta "koohkaamisesta".
 
..tulipa taas paatosta ;)
 
edit:Eikä se vauhti, vaan se tyyli. Nopeudella ei hämätä tyylitajun puutetta

Jazz nyt rakenteensa suhteen on jo niin konservatiivistä, ettei siellä mitään "yllätyksiä" pahemmin tule. Tyyliin teema, saksofonisoolo, teema, trumpettisoolo, bassosoolo, teema, rumpusoolo ja taas teema.
 
Kuuntelet vääränlaista jazzia. Ei sen ole (mielestäni) tarkoitus olla noin kangistunutta. Uudempaa kamaa peliin, siinä on se jokin.
 
Mutta itse asiaan. Tässä olen hieman kahden vaiheilla; visuaalisesti räjähtävä soolo ei välttämättä kuulosta mitenkään erikoiselta, mutta sitä on kiva katsoa. 'Sävellettyä' tai 'juonellista' sooloa on taas ilo kuunnella. Keikalla jos nuo molemmat saa yhdistettyä, niin hienoa on se. Levylle ei mielellään kuin noita toisenlaisia, jos niitäkään. Pitää idean säilyä loppuun asti, ei saa olla perusteettoman pitkä. Se on vaikeaa, niin vaikeaa ettei kovin moni siihen pysty. Pelkkä tekninen kikkailu ei riitä, mutta eipä riitä huonosti soitettu taiteellisuuskaan.
 
Tässä pitäisi kai mainita joitain suoloja. Ginger Bakerin Toad on ihan legendaarinen, samoin Jon Hisemanin The Time Machine. Molemmissa on molempia, toadin liveversio nyt voisi olla hieman lyhyempi.
 
Carmine Appicen veto biisissä Break Song on myös ihan kiva, mutta ei mitenkään mullistavan hieno.
 
Bonzon Moby Dick taas on suorastaan tylsä ja hidas. Ainoa hyvä juttu on se todella pitkä filli, kun muu bändi tulee lopussa mukaan. Ja sekin on kovin kliseinen.
 
Kepa Kettuselta olen kuullut livenä aivan uskomattoman hienoja juttuja, kuten kysymys-vastaus-jamitusta itsensä kanssa, ja eteenpäin kulkevia ja ilmaisevia sooloja, joita olisi pystynyt myös laulamaan mukana.
 
Kohta tulee varmaan jotain 'soita ite paremmin' -kommenttia. Vaan samapa se.

Kuuntelet vääränlaista jazzia. Ei sen ole (mielestäni) tarkoitus olla noin kangistunutta. Uudempaa kamaa peliin, siinä on se jokin.
 
No höhhöh.. Levyhyllystä löytyy jazzia laidasta laitaan. Deliriumia, Miles Davisia, Coltranea, Klangia, Pessi Levantoa, Weckliä, Colemania..Joten ehkä ilmaisin itseni vähän turhan epäselvästi ja yleistäen ;D En vaan viitsinyt pitää luentoa jazzin eri muodoista..

No höhhöh.. Levyhyllystä löytyy jazzia laidasta laitaan. Deliriumia, Miles Davisia, Coltranea, Klangia, Pessi Levantoa, Weckliä, Colemania..Joten ehkä ilmaisin itseni vähän turhan epäselvästi ja yleistäen ;D En vaan viitsinyt pitää luentoa jazzin eri muodoista..
 
No mutta tuohan kuulostaa hyvältä. Luulin että kyseessä on taas yksi luutunut, jonka mielestä vain standardeja on lupa soittaa. Onneksi olin väärässä.
 
Klangin levy on muuten hyvä.

Kannattaa hommata Mike Manginin soolo Steve Vain keikalta. Yhden käden rolli o näppärä meinaan jos haluaa mainostaa rumpukirjaansa (sil voi pyyhkii hikee ohimennen, kun toinen käsi päristää). Toi jätkä o epäinhimillinen.

rumpali on bändissä aikalailla taustalla vaikuttava hemmo, jonka soitto huomataan parhaiten silloin kuin biisissä ei ole rumpuja. =)
Soolot ei musta kuulu missään nimessä levylle, mutta livenä se voi joskus olla ihan asiallinen tempaus.
pitää muistaa kuitenkin että jos yleisöä on 1000 henkeä ja heistä on 2 ihmistä asiansa osaavia rumpaleita, on turha keskittyä viihdyttämään heitä jollain vakuuttavilla teknisillä vedoilla. ihmeellistä kyllä, yleisö viihtyy parhaiten kun soitat vaikka peruskomppia, ja syykin on ilmeinen: he voivat vaikka taputtaa mukana. noh, peruskompin vetäminen soolona oli nyt kyllä kaukaa haettua mutta asian ydin lienee tuli selväksi. yleisön tulee viihtyä, ei sun.

Rumpusoolon tulee tottakai olla viihdyttävä, koska yleisö tulee aina viihtymään konserttiin. Joissakin musiikeissa ovat arvot vain niin kieroutuneita, että ne väittävät olevansa taidetta, kuulijan esteettistä maailmaa kehittävää tai sivistämistä. Roskaa. Pahimmillaan esimerkiksi läpisävelletyt rumpusoolot tai lyömäsoitinetydit ovat tyrmistyttävää räpeltämistä, missä säveltäjällä ei ole mitään aavistustakaan siitä, mitä rummuilla voikaan saada aikaan.
 
Rumpusoolot kuuluvat kaikkialle: konsertteihin ja levyille. Se on kuulijan avuttomuutta, jos ei saa mitään irti pelkästä rytmistä. Jotta voisi saada irti rytmistä, täytyy siinä olla jokin rytmismelodinen juju eli linja. Jos solisti ei pysty tekemään jujua (tai viihdyttävää akrobatiaa), jäljelle jää useimmiten tekninen masturbointi!

yleisön tulee viihtyä, ei sun.
 
No siis tämä juuri on ongelma: Viihtyykö yleisö paremmin kun rumpali soittaa visuaalisesti näyttävän rumpusoolon vai tällaisen sisältöikkään soolon? Eräässä opetusfilmissään Dave Weckl sanoi yrittävänsä saada sooloihinsa (siis sellaisiin täysin erillisiin, ei biisin keskellä oleviin) juuri tällaisen rytmismelodisen juonen että muutkin kuin rumpalit yleisössä saisivat siitä jotain irti.