| Aihe: Kohina joissain blues-biiseissä | 1 |
|---|
|
Silloin kun joskus ensimmäisiä kertoja kuulin vanhaa delta bluesia, jossa välillä puolet melkein on kohinaa, en oikein päässyt siihen sisään, osaksi kohinan takia. Nyt kun olen kunnolla alkanut nauttimaan tästäkin musiikista, olen huomannut, että ainakin minulle kohina tuo jotain omaa tunnelmaa siihen eikä se häiritse ollenkaan. Mites teillä? Onko kohina vanhoissa blues-biiseissä asia, jonka "yli" täytyy päästä kuunnellakseen sitä musiikkia vai tuoko se teillekin jotain lisää biiseihin? Vai onko jopa niin, että se tekee biiseistä huomattavasti vähemmän mielyttävää tai jopa kuuntelukelvotonta?
Keskutella saa toki muistakin musiikkityyleistä kuin bluesista. | |
Mä olen sen verran tottunut kuitenkin hyviin (väh. 50-luvun studio) soundeihin että esim. ekat yritykset kuunnella vaikkapa Robert Johnsonin tai Woody Guthrien alkuperäislevytyksiä meni enemmänkin kohinan tarkkailuun. | |
Rafis: Silloin kun joskus ensimmäisiä kertoja kuulin vanhaa delta bluesia, jossa välillä puolet melkein on kohinaa, en oikein päässyt siihen sisään, osaksi kohinan takia. Nyt kun olen kunnolla alkanut nauttimaan tästäkin musiikista, olen huomannut, että ainakin minulle kohina tuo jotain omaa tunnelmaa siihen eikä se häiritse ollenkaan. Mites teillä? Onko kohina vanhoissa blues-biiseissä asia, jonka "yli" täytyy päästä kuunnellakseen sitä musiikkia vai tuoko se teillekin jotain lisää biiseihin? Vai onko jopa niin, että se tekee biiseistä huomattavasti vähemmän mielyttävää tai jopa kuuntelukelvotonta?
Keskutella saa toki muistakin musiikkityyleistä kuin bluesista.
Nämä ns. race record-levytyksethän tehtiin aikoinaan halvemmalle ja huonommalle materiaalille, joka kesti sitten kulutustakin huonosti. Alkuperäisiä metallimastereita ei juurikaan ole säilynyt, joten useimmat remasteroinnit on tehty parhaiten säilyneistä savikiekoista.
Levyjä tehtailivat mm. kaikenkarvaiset huonekalufirmat jotka myivät gramofoneja, ja jakoivat levyjä jopa ilmaiseksi. Olikin tavallista että ihmiset, joilla ei ollut edes gramofonia, omistivat joitakin levyjä. Kun sitten järjestettiin pirskeet, joku gramofonin ylpeä omistaja raijasi sen paikalle, ja muut toivat omistamansa levyt.
II. maailmansodan aikana romumetallistakin oli pulaa, ja mm. Charlie Pattonin alkuperäisistä Paramount-metallimastereista tehtiin kuulemma mm. kanakoppeja(!)
Nykykuulijalle joka on tottunut hifi-äänentoistoon, kynnys tutustua ko. musiikkiin saattaa olla korkea. Vannoutuneena country-blues diggarina itse olen tottunut ilmiöön jo niin, etten kiinnitä asiaan edes huomiota, ellei kyseessä ole aivan pokkeuksellisen kauhea äänite äänenlaadultaan. | |
kyllähän se silleen häiritsee, jos on älyttömästi rahinaa, mut kyl siitä pääsee yli. blind lemon jeffersonin levyissä on harmittavan surkea äänenlaatu.
paras noista kohina-biiseistä on skip jamesin "special rider blues", joka on niin hyvä, ettei kova rahinakaan niin haittaa. "ilinois bluesissa" oli muistaakseni kans paljon kohinaa, vaikka se on kans ihan uskomaton biisi.
toisaalta monella artistilla on yllättävän hyvä äänenlaatu, esim blind willie johnsonilla (1920-lukua) ja blind willie mctellillä. usein saa hämmästellä sitäkin, miten hyvin ääni kantautuu lähes sadan vuoden takaa.
en ole kännissä, en elä huumeessa, kirjoitan vaan viestini kovassa kuumeessa /
rölötysketjut ovat mulle aika vaikeita, aina ei voi aavistaa moderaattorin aikeita | |
Mun mielestä toi kahina tuo nimenomaan sellasen oikean fiiliksen kuunteluun. Vähän sama ku vanhojen mustavalkoelokuvien kuuluu välistä pätkästä ja kuvan heilua.
Do fries go with that shake? | |
huonointa äänenlaatua sodan jälkeen taitaa edustaa otis rushin cobra-levytykset niistä mitä olen kuunnellu
en ole kännissä, en elä huumeessa, kirjoitan vaan viestini kovassa kuumeessa /
rölötysketjut ovat mulle aika vaikeita, aina ei voi aavistaa moderaattorin aikeita | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
