Rock, pop, alternative ›

LeoFender: Joku voisi haukkua John McLaughlinin tai Al Di Meolan.
Ite en oikein osaa kun tiedän herrat ainoastaan rajoitetun musiikkiotoksen kautta.
 
Al DiMeolan vai? Mitä voi sanoa miehestä joka soittaa jatsia mutta koittaa silti rahastaa metallimies Dimen nimellä? Säälittävä pipertäjä muutenkin, ei osannut päättää soittaako rumpuja vai kitaraa, päätyi soittamaan satunnaisia nuotteja kitaralla.
 
Ja mitä Laughingiin tulee niin johan nimi kertoo tästäkin miehestä kaiken oleellisen, naurettavaa pelleilyä. Kun ei osata soittaa mitään järkevää, ruvetaan jatsmieheksi ja arvotaan se mitä soitetaan.

Joukko japanilaisia bukkakemaan transvestiitteja tai muuten vain sukupuolestaan hämmentyneitä nuoria miehiä(?) meikkasivat ja alkoivat pukeutumaan 90-luvun puolivälin jälkeen LSD-trippivariksiksi ja lonkerohirivöiksi ja vääntäämään ylikaupallista paskaa.
Jossain vaiheessa äijät huomaisvat olevansa helvetin noloja ja tekivät äkkikäännöksen kolmenkympinkriisissä mukarankan jenkkimetallin suuntaan, joka oli hirveä virhe, koska musiikista tuli entistä paskempaa ripuliruikulia.
Penetroidulta petolinnulta kuulostava laulajapygmi Kyo huomasi olevansa aivan berberistä, joten hän yrittää keikoilla kerätä säälipojoja 12-vuotiailta fanitytöiltä viiltelemällä itseään ja oksentamalla lavalle, joka vituttaa varsinkin bändin anorektikkokitaristia, joka Kyon varalle onkin suunnitellut punaisen belsebuubin nimeen vannovan helvetinkeihään jolla tilanteen salliessa on mahdollista mestauttaa tuo kääpiö, jos hänen raybaninsa sotkeutuvat kesken keikan.
Kaoru on taas bändin toinen kitaristi ja hirveä kamarunkkari, vaikka saundi on aina ollut aivan täyttä schaibaa. Yrittää näyttää koolilta, vaikka tosiasiassa hänen mummonsakin on rockuskottavampi tapaus.
Rumpali on nainen, jolla on pheenis. Tosiasiassa hän on marsilainen alieni joka kärsii AD/HD:sta ja korealaisesta kupasta. Pituutta 175 ja painoa 40 kiloa. Basisti on viinamäen miehiä ja väkivaltainen sellainen. Keikoilla täys tuubassa soittoonsa kyllästyneenä hän nakkelee bassoaan ja yrittää seivästää lavan takana piilossa kyykkiviä roudareita mikkitelineellä.
 
Bändin nimikin on joku Dirri ei harmaa.

Räbbänä: Joukko japanilaisia bukkakemaan...
 
:------------------------------------D +++

Tämä puolijuutalainen 170 cm mittainen kääpiö kidutti musiikkimaailmaa jankkaamalla samaa vaivoin oppimaansa boogie-riffiä biisistä toiseen ja määkimällä sen päälle lammasvibraatollaan elämää suurempia lyriikan helmiä,kuten "Ruvetaan hommiin,pamauta gongia,ruvetaan hommiin" ja "En ole koskaan ennen suudellut autoa,se on kuin ovi".Tämä miniatyyri-kokoon pakattu itserakkauden ruumiillistuma ei pystynyt edes virittämään lavalla kitaraansa,vaikka basisti antoi ääntä.Marc Bolanhan se siinä....

Otetaanpa mikä tahansa nykyaikainen kellaribändi esimerkiksi:
 
-Paskan näköisiä, haisevia nahkaretkuja ylle. Yritys matkia Tom of Finlandia, mutta jäädäänkin Jorma Uotisen tasolle. Laulaja haaveilee tosin näistä molemmista.
-Kalju, parrakas ja tatuoitu äijä kurlaamaan mikrofoniin äänialueensa ylärajoille. Sanoja ei muisteta, eikä niin edes yritetä tehdä, kun lyriikat ovat omastakin mielestä niin kauheata paskaa.
-Tilua ja tuplabasaria joka biisissä. Joka vitun biisissä, helvetti.
-Basisti ei osaa soittaa ja kävellä samaan aikaan. Oikeastaan nämä tuottavat erikseenkin jo vähän vaikeuksia.
-Tahdotaan palvoa vähän leikisti Saatanaa ja otetaan Raamatusta randomilla kaksi sanaa, joista muodostetaan bändin nimi. Näin varmistetaan PIIREISSÄ heavy-uskottavuus että napsahtaa.
Kuulostaako tutulta? Syytä olisi, sillä näistä aineista on rakennettu myös englantilainen hevibändi nimeltään Judas Priest, varsinkin nykymuodossaan.
 
Hassusti bändin kitaristeilla on tuo tekninen kehitys mennyt aivan eri suuntaan kuin ns. oikeilla muusikoilla, sillä moni opettelee ensin tiluttamaan ja sitten vasta soittamaan. Lisäksi oikeista bändeistä monesti potkitaan se tuplabasaria liikaa käyttävä rumpali heti kärkeensä pois ja hankitaan tilalle joku monipuolisempi kaveri. Priestin riveissä sen sijaan tuplabasaria ja sitä samaa komppia on tullut jokaisen rumpalinvaihdoksen myötä aina vain lisää. Väärinpäin, jätkät!
 
Basistin haukkuminen on tälläisissä bändeissä aina vähän sama asia kuin lapsen lyöminen, joten annetaan hra Hillin puhallella viiksiinsä tällä kertaa rauhassa. Samoin laulajan hukuttaminen sodomiavitseihin ja muihin vastaaviin on vähän turhan helppo isku vyön alle, joten annetaan olla. Vyön alle lyömisestä puheen ollen, lauluäänestä päätellen on hra Halfordille näin joskus tehtykin useita kertoja? Ainakin Between the Hammer and the Anvil -biisin alussa vasara lyö alasimeen ja sitten kuuluu kirkaisu, joten siinäkö korkeiden kiekaisujen salaisuus?
 
Oikeassa Rokissa (tm) lauletaan normaalisti naisista ja viinasta ja nopeista autoista. Judas Priestillä sen sijaan lauletaan saunasta (Hot Rocking), sähköisistä silmäproteeseista (Electric Eye) ja särkylääkkeistä (Painkiller). Mielenkiintoistako? Todellakin. Tehkääpä, pojat, vielä biisejä vaikkapa bingosta ja ristikoista, niin suosio vanhainkodin jukeboksissa on taattu.
 
Eivätkä edes tajua lopettaa 40 vuoden jälkeenkään, vaikkei alunperin olisi pitänyt aloittaakaan. Bändistä tuli kuitenkin kaupallista paskaa sen jälkeen, kun toisella levyllä ei enää ollut huuliharppua.

nojoo vaikka toi Porcupine Tree, joku tollanen akateemisten nörttihippien boheemisteluproggis kamalaa tekotaidetta, vapaa-ajallaan varmaan sitovat kirjoja ja popsiivat ituja, sen mitä homostelultaan siis kerkiivät. Ei oo varmaan ihmissuhderintamalla paljoa flaksii käyny ko tarvii itkeä naikkosten perään minkä kerkee ja todistella ittelleen turhuuksia tollasen wannabeoldskoolhippi-kyhäelmän kautta. Ja mikä vitun pellehomma toi paljain jaloin soittamine on?? siis täh.. otetaanko siinä muka jotain "hippienergistä" kontaktia yleisöstä saatujen vibojen myötävaikutuksella vai? uhhuh,. on tainnu Wilsonin poika jäädä matkalle ko tarttee niin erikoiselta ja elämää suuremmalta persoonalta yrittää vaikuttaa tollasten ideaköyhien hippimaneereitten kautta :P
Puntien kuvat silmissä kiiluen sitä vaan speziaaleditioneita ja digipäkkejä jos minkämoisia tehtaillaan, miten ois "käytä kanssaprogeilijan omistautuneisuutta hyväksi" erikoisjulkasu, maksaa vaan kakssataa ekee ei oo ees paha, kyllähän perusakateemisen nysverön kuukausipalkasta helposti lohkee senverta myötäfiilistelyn ilosta lompsaa raottaa.
Haastiksissakin hurskastellaan et vituttaa Pink Floydiin ainainen vartaaminen HAHA, taitaa vaan vituttaa ko Floydin poijaat saivat keittoo enempi vejettyä ja amfiteatterissa Pompeijissa skulattua, mahdollisesti paljain jaloin. Niin ja tarviiko jokaisen homostelukaverin kanssa perustaa uusi musaproggis, luuliskait jo tässä vaiheessa myönnytysten rupeevan riittää pikkuhiljaa
 
rölölöö =P
 
njoo, mut aikuistenoikeestihan PT on parhautta!

Beatles on paska.
Pink Floyd on iham paska.
Vittu mitä paskaa.

Maailman suurin punk-huijaus
 
Punk rock on huijausta, mutta varsinainen superhuijaus piilee ilmiön nimeltä Joy Division takana. Juomakierteeseen ja pelivelkoihin ajautunut Granada TV:n juontaja Anthony Wilson päätti yrittää musiikkialalla keksimällä projektin, jota ei koskaan ollutkaan. Joy Division -yhtyettä esittämään hän maanitteli neljä työtöntä ja soittotaidotonta manchesteriläisnuorukaista, jotka puettiin ajan tyylin mukaan epäsiististi. Yhtyeelleen nimen Joy Division Wilson todennäköisesti varasti musiikin tuottamiseen käyttämiltään saksalaisilta jazzmuusikoilta.
 
Wilson pani huumeongelmissa kieriskelevät sakemannit soittamaan "jotain rumaa iskelmää". Rumpali päätyi takomaan kuin robotti, epävireinen säröytetty kitara hapuili sävelasteikon ulottumattomissa, basson osuus typistyi sisällöttömien epämotiivien toisteluksi. Saksalaisten toimittaman epätoivoisen epämusiikin päälle Wilson itse mumisi halpahallin antologiasta tavaamaansa modernia keskeislyriikkaa. Myös Wilson oli pahasti epävireessä.
 
Tämä ääntelypaketti markkinoitiin aggressiivisesti maailman nuorisolle jonkinlaisena punk rockin uusimpana muotivirtauksena. Kömpelösti mukaillut saksalaiset sota-ajan iskelmät saivat uuden elämän. Levyt myivät jonkin verran, mikä auttoi Wilsonia tasapainottamaan henkilökohtaista budjettiaan. Mutta hyöty oli vain väliaikainen, piti saada uutta materiaalia myyntiin.
 
Wilson joutui käyttämään aina vain suurempaa kekseliäisyyttä salatakseen tosiasian ettei mitään Joy Divisionia ollut todellisuudessa olemassakaan. Amerikkaan olisi pitänyt lähteä kiertueelle, ja Wilson tajusi että se ei onnistuisi mitenkään, kiinni jäätäisiin varmasti. Wilsonin piti tehdä niin kuin tv-sarjoissa tehdään, hän "tappoi" yhden stunteistaan, laulajaa esittäneen kaverin joka käytti nimeä Ian Curtis. Valekuoleman avulla bändi saatiin pois markkinoilta yhtä nopeasti kuin se oli sinne tuotukin.
 
On väitteitä, joiden mukaan Joy Divisionia esittäneet kaverit olisivat em. kuolematempauksen jälkeen musisoineet yhtyeessä nimeltä New Order, mutta näitä väitteitä ei ole kyetty toistaiseksi todistamaan. Myöhemmin Wilsonin bisnekset ovat sisältäneet mm. tanssipaikan pitämistä päätyen täydelliseen konkurssiin hieman yli kymmenen vuotta sitten. Wilson koki ennenaikaisen kuoleman kuusi vuotta sitten. Tästä opimme, että vähäisenkin menestyksensä epärehelliseen huijaukseen perustavat joutuvat viime kädessä itse maksamaan, ennemmin tai myöhemmin. Puhumattakaan kaikesta masentavasta kärsimyksestä jonka Wilsonin masinoima Joy Division on maailmaan sysännyt.

Meshuggah on viimeistään todiste siitä että ruotsalaiset eivät osaa tehdä kunnon HEVIÄ kirveelläkään! Jo Meshuggahin nimi tarkoittaa jollain itsetarkoituksellisen oudolla kielellä hullua, mikä on säälittävä yritys vakuutella, että heidän soittamansa älyvapaa hakkaus olisi jotenkin tarkoituksellista eikä vain tulosta soittotaidon ja vision puutteesta.
 
Musiikillinen tyyli:
Meshuggahin musiikki koostuu keskimäärin kolmesta nuotista ja ''laulajan'' taustalla karjumasta jatkuvasta epänuotista. Kun kolmea nuottia on jankattu kyllästymiseen saakka, Meschuggahin kitaristi alka liu'uttaa etusormeaan ensimmäistä kieltä pitkin raivotautisesti. Tässä piileekin bändin psykologinen nerokkuus: kun kolmea hyvin yksinkertaista nuottia on soitettu tarpeeksi kauan, moinen räpellys kuulostaa virtuoosin työltä. Tehostaakseen vaikutusta Meschuggah keksi kutsua tätä sähläystä jazz-vaikutteiseksi joka uppoaa kuin Jumalan Kädellä tehty maali maaliverkkoon yleisöön joka ei tiedä musiikista tai jazzista mitään, mutta kuvittelee tietävänsä. Tästä lähtien jazz on tarkoittanut ainoastaan epämääräistä räpellystä ja tulevaisuuden kitaristit ovat tuomittuja tulemaan vielä idoliaan Fredrik Thordendaliakin surkeammaksi kitaristiksi. Rumputyöskentely on naurettavinta mitä musiikin historiassa on nähty. Meschuggahin apinat huomasivat treeneissä, että rumpalin rytmitaju ei riittänyt edes AC/DC:n soittamiseen. Basisti oli aivan yhtä hukassa. He tiesivät että kukaan ei olisi niin typerä että liittyisi yhtyeseen, joka kylillä tunnetaan ''kolmen nuotin yhtyeenä'', joten he kesivät nerokkaan strategian kohottaa bändin uskottavuutta kriitikoiden keskuudessa(jotka ovat kaikki ilmiselvästi wannabe-muusikkoja): He keksivät kutsua basistin ja rumpalin rytmitajutonta räpellystä POLYRYTMEIKSI joka tietenkin kielii tarkasta rytmitajusta ja hyvästä muusikkoudesta. Eikä tässä vielä kaikki: eräänä mukavasti alkaneena päivänä kävi ilmi että Tomas Haake oli oppinut soittamaan AC/DC:n Back In Blackin rummuilla eikä enää osannut soittaa epärytmissä. Meshuggahin leirin valtasi suuri epätoivo. Tämä saattoi olla Meschuggahin häpeällinen kuolema. Sitten he keksivät käyttää rumpukonetta, joka osoittautui hyväksi ideaksi. Meshuggah takoi yhteistoimin koko päivän ajan randomilla konerumpuja kunnes lopputulos kuulosti tarpeeksi sekaiselta ja lähtivät myhäillen kotiin. Kriitikot kuolasivat mainostamaan vallankumouksellista metallibändiä joka käyttää polyrytmejä. Niinpä tämän jälkeen jokainen peräkylän wannabe-muusikko on pitäny Meshuggahia idoleinaan ''monimutkaisten polyrytmien käytön ja uskomattomien free avant jazz-soolojen'' takia, joten Meshuggah on onnistunut pilaamaan tulevaisuuden musiikin ansiokkaasti.
 
Ai niin. Lyriikat. Lyriikat ovat vammaista B-luokan sci-fi roskaa joka on kuin kopioitu jostain mielisairaan Philip K. Dickin romaanista. Niissä ei ole mitään järkeä, ne eivät koskettele elämän todellisia ongelmia; ne ovat ainoastaan finninaamaisten pizzanörttien runkkumateriaalia ja koskettelevat muutenkin ainoastaan sellaisten ihmisten sieluja joilla ei ole koskaan ollut elämää ja ovat korvanneet sen sci-fi elokuvilla, peleillä tai muusikkoudella.
 
Oli pakko nostaa tää aihe kun tuli vastaan haussa; huippu thread!
 
Vaikka Meshuggahin jäsenet eivät osaa soittaa ja ovat muutenkin vammaisia, meidän on tehtävä johtopäätös että he ovat nykyajan neroja! He nimittäin ovat onnistuneet hienovaraisen psykologisen manipulaation avulla onnistuneet vakuuttamaan valtaosan maailman musiikkia seuraavista ihmisistä, että he ovat lahjakkaimpia muusikkoja mitä maan päältä löytyy ja että heidän musiikkinsa on monimutkaisempaa kuin nykymusiikki. Lisäksi he ovat tehneet rahaa aivan helvetisti 8 levyllään ja lukemattomilla turhilla pienjulkaisuilla, vaikka he ovat soittaneet joka levyllä samaa helvetin riffiä!!

Everlast
 
Jos joskus voi nimi olla enne, niin Everlast taitaa olla siitä oikein esimerkkitapaus. Kyseessähän on räppäri, joka on luokiteltavissa sarjaan "karmeimmat tapaukset ikinä". Alunperin Everlast oli mukana rap-mökeltäjissä nimeltä House Of Pain. Tuskinpa voisi olla osuvampaa nimeä yhtyeelle. House Of Painin musiikkia kun on sangen kivuliasta kuunnella. Mutta Everlast on ihan oma lukunsa.
 
Jotain Everlastista kertoo debyyttisoolo "Forever Last". Miten täydellisesti joku voikaan olla oikeassa? Tässä oli rap-artisti, joka on niin paska, ettei hän itsekään usko omiin kykyihinsä. Hirveää sontaa se levy olikin.
 
Tämän jälkeen Everlast onneksi piti pitkän tauon soololevyjen julkaisussa, kun House Of Pain mökelsi ja hyppi ympäriinsä. Mutta sitten Everlast yhtäkkiä kuvittelikin olevansa jokin blues-artisti, kun julkaisi levyn "Whitey Ford Sings The Blues". Katastrofihan se oli, ja pari vahinkohittiä tuotti. Mutta biisimateraali oli sitä luokkaa, että artisti sai kuunnellessa sydänkohtauksen. Valitettavasti vaan selvisi siitä jatkamaan korviemme rääkkäystä.
 
Kolmannelle soololevylleen Everlast kutsui kaikkien aikojen hirveimmän kitaristin, Carlos Santanan, mukaan. Ja senhän nyt tietää, millaista räpellystä siitä seurasi. Ilmeisesti yhteistyön hedelmä oli äänitetty studiossa sähkökatkon aikana, sillä Santana soittaa hirveimpiä nuottejaan ja itse vokalisti etsii jostain valokatkaisinta, että näkisikin jotain. "Eat at Whitey's"-levyn taso oli vähintään yhtä karmea, kun mies luuli olevansa jokin musta Jeesus vaikka oli valkoinen kuin sikotautinen porsas.
 
Seuraava levy oli jo niin paska, että sana "roska" sisällytettiin otsikkoon. Harvemmin tosin roskakaan on yhtä kamalan kuuloista kuin tällä kauniiksi naamioidulla älpykällä. Onneksi Everlastin suosio kuitenkin romahti. Eikä miehestä kuultu enää maailmanlaajuisesti juuri mitään. Jokin levy ilmestyi, mutta ei sitä kukaan muista.

Jethro Tull
-Joukko itsetarkoituksellista mukahienoa progefolkrokkia soittava retkue jota johtaa jo nuorena kaljuuntuva Ian Anderson. Ian Andersonin käskytettävänä on palvelija Martin Barre ja uudempana tulokkaana rumpali Doane Perry. Ian Anderson on piripää joka lavalla liikkuessaan vaikuttaa lähinnä avohoitolasta karanneelta kuin rocktähdeltä. Anderson jo alkuajoista huilua soittaneena tajusi, että bändin oma musiikki ei kantaisi vaan mukana täytyy olla joku eksoottisempi elementti, eli juurikin se huilu. Nyttemmin bändi on pirivuosistaan eläkkeellä ja tekee joululevyjä.
 
Bon Jovi
-Yhtye joka tekee helppoja hittibiisejä, ja ei tässäkään tapauksessa luottanut omaan musiikkiinsa vaan söpöön laulajaan, rintakarvaan ja isoon tukkaan.
 
Bob Dylan
-Katkera äijä kertoo tarinoita känisevällä äänellä nauhalle, jotta muukin kansa voisi masentua.
 
The Cult
-Tässäkään tapauksessa ei luotettu oman musiikin kuuluvuuteen vaan paskan laulajan ja kitaristin voimin piti tehdä inkkariaiheisia biisejä, jotta bändi erottuisi.
 
The Doors
-Saatanan happopäät
 
Led Zeppelin
-Alkoholisti rumpali, sekopää kitaristi, nössö basisti ja transulaulaja. Yrittää tehä mustien musaa valkosten resursseilla. Ei tää vaan toimi, ei sitte yhtään. Tämäkään bändi ei luottanut omaan musiikkiinsa, vaan sortui okkultismihömpötyksiin ja kaksikaulaisiin kitaroihin.

Blue Cheer
-muka olevinaan varhaista heavy metalia. Rumpuja vois, haloo, soittaa hiljempaakin, nehä hajoo muute. Kitaran vois myös virittää joskus. Leikatkaa tukkanne. Soittakaa hiljempaa, ei tuota kestä.

Nazareth: Blue Cheer
-muka olevinaan varhaista heavy metalia. Rumpuja vois, haloo, soittaa hiljempaakin, nehä hajoo muute. Kitaran vois myös virittää joskus. Leikatkaa tukkanne. Soittakaa hiljempaa, ei tuota kestä.
 
Dave Lindholmin mukaan bändin Summertime Blues- versiossa on huonoin kitarasoolo ikinä....

CeeCeeÄr: Tämä puolijuutalainen 170 cm mittainen kääpiö kidutti musiikkimaailmaa jankkaamalla samaa vaivoin oppimaansa boogie-riffiä biisistä toiseen ja määkimällä sen päälle lammasvibraatollaan elämää suurempia lyriikan helmiä,kuten "Ruvetaan hommiin,pamauta gongia,ruvetaan hommiin" ja "En ole koskaan ennen suudellut autoa,se on kuin ovi".Tämä miniatyyri-kokoon pakattu itserakkauden ruumiillistuma ei pystynyt edes virittämään lavalla kitaraansa,vaikka basisti antoi ääntä.Marc Bolanhan se siinä....
 
Lisäksi tämä metrikeppi east-endin "jättiläinen" pukeutui naurettaviin rätteihin ilmeisesti peittääkseen mussiikkisinsa sisällön tyhjyyden. Ja vielä yritti saada bändinsäkin pukeutumaan niihin kledjuihin, mihin muut reagoivat aivan oikeutetusti "kadottamalla" ne sisältäneet kapsäkit. Minneköhän joutuivat?

Elbura:
 
Bob Dylan
-Katkera äijä kertoo tarinoita känisevällä äänellä nauhalle, jotta muukin kansa voisi masentua.
 
Hoho! Plussa tulee.

Frank Zappa. Mies, joka ei osannut ikinä edes sweepata, mutta silti jotkut kehuvat hänen kitaransoittoaan. Miksi? Säveltäjäkin hänen idoli taisi olla Jackson Pollock. Samanlaiseen sattumanvaraiseen roiskimiseen molemmat luottivat. Siinä missä Pollockin maalaukset myyvät vieläkin miljoonien hintaan, juuri kukaan ei ole Zappasta kuullutkaan. Ehkä ihan hyvä. Myöhäisaikoinahan hän teki levynsä pääosin Synclavierin avulla. Ehkä ihan hyvä, sillä kukaan ei olisi saanut niin karmaisevia ääniä oikeista soittimista. Taisi Zappa levytystensä suhteen uskoa, että määrä korvaa laadun. Ties kuinka monta levyä ehti tehdä, mutta ensimmäistä jonkinmoista tolkkua sisältävää odotetaan vieläkin.

Bob Dylan
-Katkera äijä kertoo tarinoita känisevällä äänellä nauhalle, jotta muukin kansa voisi masentua.
 
Ja tekee tää kaveri kuinka hyvän biisin tahansa,nii aina tulee joku ja tekee sen paremmin.

nirvana on kyllä ihan perseestä
jimi hendrix varsinkin. sehän on sitäpaits neekeri
 
(huomioikaa neekeri-sanan käyttö provosointimielessä)

Oletteko kuulleet yhtyeestä nimeltä Yes? Siinä on kyllä sellainen joukko, että toista samanlaista ei ihan heti tule vastaan. Spinal Tap on kevyttä kamaa tähän verrattuna - itse asiassa Yes oli Spinal Tapin todellinen esikuva!
 
Yes perustettiin Euroopan hulluna vuonna 1968, jolloin popmusiikki oli ajautumassa tähänastisen historiansa syvimpään kriisiin. Psykedeliaa ja progea. Tuntuu käsittämättömältä, että sellainen äänioksennus nousi todellakin listoille siihen aikaan, mutta ilmeisesti huumeet ja vapaa seksi pehmensivät ihmisten päät niin pahasti, että melkein mitä tahansa meteliä saatettiin pitää kuuntelukelpoisena, kunhan joku vain keksi sanoa sitä musiikiksi.
 
Yes kunnostautui tässä musiikin käsitteen rikkivenyttämisessä aivan erityisellä tavalla. Kappaleiden pohjana saattoi kyllä olla joitakin mukiinmeneviä melodianpätkiä, mutta lopulliset tuotokset olivat aina muodottomiksi turvonneita möhkäleitä, joista kaikki musikaalisuus oli onnistuttu tehokkaasti hävittämään. Tärkeintä oli, että saatiin käyttää mahdollisimman erikoisia soittimia, mahdollisimman riipiviä soundivalintoja sekä ennen kaikkea mahdollisimman hölmöjä esiintymisasuja ja muuta rekvisiittaa. Mielen järkkyneisyyttä henkivistä lavarakennelmista ja levynkansista vastasi niin sanottu taiteilija Roger Dean.
 
1980-luvulle tultaessa musiikkiyleisö alkoi vähitellen palata järkiinsä. Toiveikkaita huhuja liikkui myös Yesin hajoamisesta, mutta harmin paikka: omissa sfääreissään liitelevän piipittävä-äänisen hippilaulajansa Jon Andersonin johdolla bändi nousi taas. Musiikkia oli uudistettu, mutta eipä uudessakaan materiaalissa juuri kehumista ollut. Tällä kertaa ne mukiinmenevät melodianpätkät käärittiin juustoisiin 80-luvun soundeihin ja muuhun elektroniseen kikkailuun. Jostain syystä Yes onnistui kuitenkin hankkimaan jälleen suuren yleisön suosion räpellyksellä nimeltä Owner of a Lonely Heart.
 
1980-luvun jälkeen Yesin suosio alkoi viimeinkin osoittaa hiipumisen merkkejä, mutta kaikkien musiikkia rakastavien harmiksi bändi ei näköjään millään ota kuollakseen. Lukemattomat kiemuraiset kokoonpanomuutokset ja nyky- ja ex-jäsenten lapselliset kinastelut saisivat minkä tahansa muun porukan jo luovuttamaan, mutta nämä hullut vain jatkavat kuin mikäkin uusia päitä katkenneiden tilalle kasvattava hirviö. Soittajien vanheneminenkaan ei tunnu olevan ongelma: sairaiden ukkojen tilalle otetaan surutta nuorempaa polvea. Levyiltä olemme sentään säästyneet viime vuosina, mutta konserteissakin on ihan tarpeeksi sietämistä - bändi on nimittäin palannut "modernisoitumisensa" jälkeen juurilleen soittamaan sitä kamalaa 70-luvun progeroskaa. Roger Dean on myös edelleen kuvioissa säälittävän muka-taiteensa kanssa. Eikö tästä riesasta pääse ikinä eroon?
 
Yes on tälle bändille poikkeuksellisen huonosti valittu nimi, kun sen pitäisi ennemminkin olla No. Ei, pojat, ei näin.