Kitarat: soittaminen ›

jussi1976: Johtunee siitä, että yksittäisen nuotin soittamiseen tarvitaan tunnetta, ja jos niitä nuotteja tulee liian nopeasti, siitä kärsii taas tunne, koska aikaa paneutua ja erottaa nittä toisistaan ei ole?
 
Kyllä musta joku nopea, oikein ajoitettu juoksutus on tunne siinä missä yksittäinen nuottikin. Monesti jopa enemmänkin. Toisaalta pidättelykin voi olla se asioista kaunein. On kyse siitä mitä/miten niitä tunteita halutaan herätellä ja ilmaista.
 
Ja missä ihmisessä on sielu? Näyttäkää niin uskon. Monet väittävät jopa soittavan sydämestään, mutta meikäläisellä se hiton lihas vain pumppaa verta.

Niin. Käsite-erona voidaan tietysti filosofisesti kysyä, että vaikka ihmisellä on sydän, onko hän silti sydämetön. Sama asia musiikissa.

jussi1976: Johtunee siitä, että yksittäisen nuotin soittamiseen tarvitaan tunnetta, ja jos niitä nuotteja tulee liian nopeasti, siitä kärsii taas tunne, koska aikaa paneutua ja erottaa nittä toisistaan ei ole?
 
Luulenpa, että jos mielletään musiikki aina yksittäisinä nuotteina niin 'sielu' häviää väkisinkin nopeammin soittaessa juuri tuon takia, vaan ei välttämättä silloin jos ajatellaan isompien kokonaisuuksien kautta - esim. pari iskua sakeaa 32.-osien soittoa on tavallaan hassun kuuloinen puolinuotti tjsp.

No just tota mä tarkoitan. Vaikka kyllähän Al Di Meola soittaa välillä aika nopeasti, mutta tätsi ja tunnehan sillä säilyy hienosti, sama juttu Stevie Ray Vaughanilla säilyi, vaikka se EI soittanut nopeasti.

koponen: Ja missä ihmisessä on sielu? Näyttäkää niin uskon.
 
Ihmisellä ei ole sielua, ihminen on sielu. Ja musiikki on itsessään mystinen asia, joka on tieteen rajojen ulkopuolella.

Tonski: Voi olla et joku sanoo "no vastahan se sanottiin oisit lukenu", mut mikä se sit on se mörkö musakissa mikä niitä tunteita ihmisissä eri lailla herättää? Sävelten väliset suhteet + fraseeraus (jälkimmäistä ainakin pyöriteltiin tuolla linkitetyssä)? Vai onko tässä ideana että musiikki ei ole mikää pesusieni jonka voi kastella tunteella ja kuuntelija saa sen kaiken siitä sitten irti, eli että sitä ei voi tälleen kiinnittää siihen? Ovatko ne sitten vaan ne konnotaatiot mitkä musiikki luo johonkin henk.kohtaseen tapahtumaan?
 
Jos mä sanon sulle vaikkapa että "haista vittu", niin on lukemattomia erilaisia tapoja sanoa se sama asia - se voi olla ihan tosissaan sanottu snagarijono-haistatus, tai kavereiden huumoria toisilleen, tai sen voi sanoa niin lempeästi, että ulkomaalainen luulee sen tarkoittavan "rakastan sinua". Kelaapa siltä pohjalta hetki musiikkia.
 
Toinen juttu on se, että samoin kun mikä tahansa kieli, musiikkikin vaatii perehtymistä, sen ymmärtämistä mitä sanoja käytetään ja mitä ne tarkoittavat omassa kulttuurisessa viitekehyksessään. Mun mielestä sä oot ihan oikeassa tossa jälkimmäisessä ajatuksessas. Musiikki ei voi herättää haluttuja tunteita, jos kuulijassa ei ole kykyä ymmärtää mitä halutaan sanoa. Tietyt asiat toimii tietysti aina ikään kuin universaalisti - jos joku uzbekistanilainen tulee sun etees, huutaa kurkku punasena päin naamaa jotain käsittämätöntä ja heiluttaa nyrkkiään, ei siinä tarvi olla kummonen Sherlock käsittääkseen että kannattaa varmaan ottaa jalat alle. Samoin musiikissa esmes biitti, äänenpaine, äänenväri ja taajuusalueet ovat sellaisia parametrejä, jotka toimivat ilman sen suurempaa tradition tuntemista. Korkea on korkea ja lujaa on lujaa, oli kuulija musta, valkoinen, nuori tai vanha. Jos mennään tyylillisesti tarkempaan ilmaisuun, on selvää että semmoiset perusasiat kuin äänet/fraasit, saundi, fraseeraus, time jne. suhteessa ympäröivään musiikkiin ovat niitä peruspilareita, joilla tunteita voidaan herättää.
 
Konnotaatioilla leikkiminen on muuten leffasäveltäjän peruslähtökohta. Mietitäänpä sitä vaikka hetki.
 
Krice: Ihmisellä ei ole sielua, ihminen on sielu. Ja musiikki on itsessään mystinen asia, joka on tieteen rajojen ulkopuolella.
 
Höpönlöpön.

Krice, mistä sä tiesit, mitä mä meinasin kirjoittaa, ennalta. Meinasin just sanoa ton saman asian, etä ihminenhän ON sielu, erillistä ei ole.
Ja oikeassa olet myös siinä, että musiikki on lopultakin todella mystinen asia; Jos se olisi pelkkää teoriaa, jokainen voisi olla Sibelius tai Mozart. Mutta kun eivät ole. Se vaatii rutkasti luovuutta, ja sille ei olemassa mitään kaavaa.

Minulla hieman särähtää korvaan, kun tekniikalla viitataan vain nopeuteen. Tyyliin, "Gilmourilla ei ole mahtavaa tekniikkaa, mutta tatsi on jumalainen". Tekniikasta se hyvä tatsikin lähtee.

Niin siis Tekniikalla tässä tarkoitettiin lähinnä just sitä ultranopeeta tekniikkatouhua, kiivetyksiä sun muita kikkoja. Ilman muuta tekniikasta lähtee tätsi, mutta sanalla Tekniikka, tarkoitin ainakin itse nimenomaa tota äärivääntöä.

Kaveri sanoi mulle yläasteella, että kitaristi on joko nopea tai paska. Paskoja ollaan siis edelleen.

Soittonopeus ja sielu on vähän niinkuin flunssa ja ripuli: 2 toisistaan enimmäkseen täysin riippumatonta asiaa. Kitaristilla voi olla soitossaan toinen, molemmat tai ei kumpaakaan.
 
Lisäksi jokainen kuuntelija kuulee soiton erilailla -- joskus jonkun mielestä soitossa on kurapaskaa vaikka muille jakaa, vaikka soittajalla olisikin itseasiassa vain päänsärkyä näistä typeristä ja äärimmäisen keinotekoisista kahtiajakamisista.
 
Nimim. kohta 2 kuukautta flunssassa

jussi1976: Samaa mieltä. Mä aikoinaan opettelin ja väänsin parhaimmillani 11 tuntia päivässä niin että alkoi Vain tuotanto mennä teknisesti vaikka miten päin, mutta se oli musiikillisesti älytöntä tilutusta alusta loppuun.
Jos nimittäin aletaan katsomaan, miten maailman huippukitaristit ovat soittaneet ja soittavat, ja millaisia maailman hienoimmat kitarasoolot ovat, vaikka ne ovatkin joskus teknisesti hieman vaikeampia, niin se tyylitaju ja tätsi ratkaisee aika paljon, samoin myös luovuus jne. Kun kuuntelee emsi. jotain D. Gilmouria, niin senhän soolot on helppoja soittaa ja ne kuulostaa upeilta, ei se sahaa mihinkään suuntaan.
 
Minä olen myös joskus miettinyt, että mielestäni silloin tulee upeaa taidetta, kun ensin on opeteltu tekniikka helvetin (ts. riittävän) hyväksi, ja sitten kun esimerkiksi levytetään vaikkapa kitarasoolo, niin ei soitetakaan teknisen osaamisen äärirajoilla. Joskus näyttää siltä, että aloittelevan huippukitaristin on tarve (luonnollisesti) näyttää osaamistaan ja mennä osaamisen äärirajoilla. Silloinhan voi kuulijalle tulla tunne, että musiikista puuttuu tunne (tai kenties se paljon puhuttu sielu). Mutta kun todellinen mestari, kuten esimerkiksi David Gilmour ei vedäkään tuhatta nuottia minuuttiin, vaikka kenties osaisis(?), vaan fiilistelee soolon Another Brick In The Wall:iin, niin tuloksenanhan on taidetta, jota voisi verrata vaikkapa maalaustateessa Mona Lisaan. Miettikääpä lisäksi miksi Brasilian jalkapallo on niin hienoa ja viihdyttävää. Äijillä on taito ja tekniikka niin järjettömän kova, että matseissa ei tarvi puristaa hampaat irvessä, vaan pelistä voidaan tehdä jopa hymyissä suin taidetta.

Riverman: Minä olen myös joskus miettinyt, että mielestäni silloin tulee upeaa taidetta, kun ensin on opeteltu tekniikka helvetin (ts. riittävän) hyväksi, ja sitten kun esimerkiksi levytetään vaikkapa kitarasoolo, niin ei soitetakaan teknisen osaamisen äärirajoilla. Joskus näyttää siltä, että aloittelevan huippukitaristin on tarve (luonnollisesti) näyttää osaamistaan ja mennä osaamisen äärirajoilla. Silloinhan voi kuulijalle tulla tunne, että musiikista puuttuu tunne (tai kenties se paljon puhuttu sielu). Mutta kun todellinen mestari, kuten esimerkiksi David Gilmour ei vedäkään tuhatta nuottia minuuttiin, vaikka kenties osaisis(?), vaan fiilistelee soolon Another Brick In The Wall:iin, niin tuloksenanhan on taidetta, jota voisi verrata vaikkapa maalaustateessa Mona Lisaan. Miettikääpä lisäksi miksi Brasilian jalkapallo on niin hienoa ja viihdyttävää. Äijillä on taito ja tekniikka niin järjettömän kova, että matseissa ei tarvi puristaa hampaat irvessä, vaan pelistä voidaan tehdä jopa hymyissä suin taidetta.
 
Tässä pieni utelu sivuten aihetta ja mm. Rivermanin kommenttia:
 
Tota David Gilmouria ku niin hehkuteaan tässä tunnepuolella ni kertokaas ny hemmetissä siltä joku oikein hyvä soolo, joka niitä tunteita herättää. Joku muu ku Comfortably Numb tai Another Brick in the Wall. Mun omalla mittapuulla nimittäin noista ei kumpikaan pääse soolojen kärkikymmenikköön. Ihan vaan biisin nimi riittää ilman sen kummempaa analyysia.
 
Eikä oo tarkotus aiheuttaa väittelyä äijän hyvyydestä/huonoudesta vaan haluaisin tarkistaa oman mielipiteeni hepun sooloista.

Carlsberg: Tässä pieni utelu sivuten aihetta ja mm. Rivermanin kommenttia:
 
Tota David Gilmouria ku niin hehkuteaan tässä tunnepuolella ni kertokaas ny hemmetissä siltä joku oikein hyvä soolo, joka niitä tunteita herättää. Joku muu ku Comfortably Numb tai Another Brick in the Wall. Mun omalla mittapuulla nimittäin noista ei kumpikaan pääse soolojen kärkikymmenikköön. Ihan vaan biisin nimi riittää ilman sen kummempaa analyysia.
 
Eikä oo tarkotus aiheuttaa väittelyä äijän hyvyydestä/huonoudesta vaan haluaisin tarkistaa oman mielipiteeni hepun sooloista.
 
Vaikkapa tämä:
 
http://www.youtube.com/watch?v=0pWOGPNQZRY&feature=related
 
ja tämä
 
http://www.youtube.com/watch?v=3W6hBI1SAL4

Kovin sielukasta: http://www.youtube.com/watch?v=la42R5MX_PE

Carlsberg: Tässä pieni utelu sivuten aihetta ja mm. Rivermanin kommenttia:
 
Tota David Gilmouria ku niin hehkuteaan tässä tunnepuolella ni kertokaas ny hemmetissä siltä joku oikein hyvä soolo, joka niitä tunteita herättää. Joku muu ku Comfortably Numb tai Another Brick in the Wall. Mun omalla mittapuulla nimittäin noista ei kumpikaan pääse soolojen kärkikymmenikköön. Ihan vaan biisin nimi riittää ilman sen kummempaa analyysia.
 
Eikä oo tarkotus aiheuttaa väittelyä äijän hyvyydestä/huonoudesta vaan haluaisin tarkistaa oman mielipiteeni hepun sooloista.
 
Wish You Were Here. (osa numero..en muista)
 
Wallin aikana Gilmour oli alkanut taantua, eivätkä nuo soolot minusta kuulu edes Pink Floyd-kärkikymmenikköön.

Jyrken: Kovin sielukasta: http://www.youtube.com/watch?v=la42R5MX_PE
 
No tuosta live vedosta niin tiedä ,mutta L Z III-levyllä oleva sama biisi on kyllä jotain käsittämättömän hienoa.
 
Herra Sivunen ei ehkä nykymittapuulla ole niitä ihan kovimpia soolonsoittajia mutta
mitä biisien ja riffien tekeemiseen tulee niin aivan käsittämättömän kova ukko ollut.

No esimerkiksi Sorrow`n soitanto on makeeta Gilmourilta. Siinä on myös äärettömän hieno riffi jossain 4 ja 5 minuutin kohdalla (itselläni on PULSE - livelevy)
Ihan selvä juttu, että joskus se nopea kiivetys on hieno ratkaisu taiteellisesti, ei siinä mitään, mutta tarkoitan tällä sitä, että jos siitä nopeasta tiluttamisesta tulee itsetarkoitus ja hallitseva elementti, mennään kokolailla metsään musiikillisessa mielessä. Esim. Brian May omaa todella hyvän tyylitajun, ja silti se vetää Invisible Manissä aika haipakan soolon nopeudeltaan - mutta sekin sopii itse kappaleeseen todella hyvin. I want it all - on taas todella hienoa kuultavaa myös. Sehän on helppo soittaa teknisesti, mutta sopii sekin kappaleeseen erittäin hyvin. Lienee Mayn kitaroinnin parhaita näytteitä - jos niitä nyt yleensä voi näin edes järjestellä. Knopflerista en oikein osaa sanoa, mutta on silläkin hieno tätsi ja todella hienoja riffejä ja soitto kuulostaa samalta myös.
 
Kuunnelkaas muuten Al Di Meolan sellainen kappale kuin Etude. Siinä se pommittaa akustisella aika ruton hienosti. Siinä on sielu ja tekniikka kai niin hiotussa mallissa ja kuosissa kuin yleensä voi olla?
 
Jotenkin mun oma mielipiteeni on se, että vaikka kitaristeja tietysti on paljon ja todella hyviä, niin itse pidän nimenomaa akustisella puolella Di Meolan soitannosta. Se on yhtä aikaa äärimmäisen dynaamista, hallittua, voimakasta ja tunteikasta. Siinä on varsin hienoja tunnevivahteluja. Mies minun makuuni. Meolahan muuten alunperin keskittyi nimenomaa tekniikkaan myös ja hioi sen tosi korkealle, kunnes vaihtoi sitten musikaalisempaan suuntaan.
 
Muuten, pieni tosielämän tapaus jonka luin. Kerran Eric Claptonin kaveri tuli sanomaan Erkille, että "Tuus kuunteleen radiota. Täällä on joku uus jätkä."
Erkki meni ja kuunteli hetken ja kysyi; "Kuka tää on?" Kaveri ei tiennyt. Erkki kohautti hartioitaan ja totesi, että "On se kuka tahansa, toi pääsee kyllä maailman blueskitaristien kärkeen ilman muuta."
Kun kappale loppui, soittajaksi paljastui heppu nimeltä Stevie Ray Vaughan.

nahkis: En tiennytkään, että se on joko/tai-kysymys.
 
No ja eikä tasan ookkaan. Tietenkin voidaan kysyä, että kuinka nopeeta on nopee varsinkin näin nykyaikoina, mutta esmes just S.R. Vaughan veti aika saatanan sielulla _ja_ soitti tarvittaessa myös nopeesti. Ja sielukkaasti IMHO veti / vetää myös Van Halenin Eetu, ja kai sekin nyt aika kärppä jätkä on?
 
Näin, mutta propseja kuitenkin kultaiseen nuoruuteen kuuluvasta ehdottomasta mustavalkoisuudesta ja oikeassa olemisen tunteesta sen postaajan yläastekaverille, joka sanoi että kitaristi on joko nopee taikka paska :D
 
T: Ihan paska puolnopee