Klassinen ›

Ikävä kuulla kun juuri ihastuin aiemmin täysin tuntemattoman Kalervo tuukkasen musiikkiin, pienimuotoisiin orkesteriteoksiinkin, kuten serenata giocosaan 1944 ja romanttisiin jousiorkesterikappaleisiin ja näyttämömusiikki pienoissarjoihin 1940-luvulta ikihyväksi, vaikka tiedän että jo 50-luvun fennica-projektin yhteydessä levytettin mm. laajamuotoinen sionfoninen karhun pyynti mieskuorolle ja orkesterille toinen sija kulttuuriolympialaisissa, ja tekijänoikeuspalkkioiden turvin 3. sinfonia vielä 90-luvulla enkä ole onnistunut löytämään niitä mistään, voisitteko auttaa löytämään, joten ylen m-studio olisi saattanut olla ainoa kanava päästä tutustumaan aitojen jälkimadetojalaisten sinfonikkojemme, helvi leiviskä ja olavi pesonen mukaan luettuna joiden mkusiikissa tuntuu olevan tunteita ja affekteja puhuttelevaa kaivattua substanssia, taiteellisesti kypsimpään tuotantoon.
 
On lisäksi todettava että minusta tällaisten pimentoon ja tyyliaikakausien väliin pudonneiden aarteiden löytyminen on sikäli hämmästyttävää ettei meillä suomessa tai maailmallakaan ole koskaan ollut sinfonikoista mitään ylitarjontaa ja siltikin on kiistatonta että maamme eturivin musiikkilaitosten ja opinahjojen tuottamien ja kasvattamien taiteellisesti visionääristen sinfonisen kehittelytekniikan spesialistien suuri lukumäärä edellyttäisi siitä johtuen myös kovempaa kilpailua kuin mitä rajoitetulta konserttirepertoaarille edellytetyltä vakioidulta teos-ja säveltäjäkiintiöltä sopisi odottaa.
 
Taitavia ammattisäveltäjiä suomi tuntee mielestäni enemmän kuin ikinä uskoisikaan tai on kaupalliset intressit huomioon ottaen tarpeen. jonka vuoksi joidenkin valitettavana kohtalona on vaipua unohduksiin anakronististen tyylipyrkimysten vauhdittamana tyyliaikakausien murroksissa kun uudet makusuunnat suosivat modernistisempia tyylisuuntia ja sävellystekniikoita ekspressionismista dodekafoniaan ja täyssarjallisuuteen.. Vaikkakin monien nykysäveltäjien kansansuosion mittapuiksi edes tämäkään erheellisesti loogiselta johtopäätökseltä ja itsestäänselvyydeltä vaikuttava seikka ei liene tyydyttävä, riittävä tai lopulta edes oikea selitys kun ajatellaan radikaaleina modernisteina aloittaneiden tänä päivänä suosionsa huipulla paistattelevien uusklassismin tai jälkiromanttisen sävelkielen kansallisiin, perinteisen tonaalisuuden johdattamiin mäkiin palanneiden säveltaiteilijoiden suurta lukumäärää soittolistojejn kärkikymmenikössä. Josta voidaan ainakin vetää se johtopäätös ettei historia suinkaan aina oikaise tällaisia vääristymiä kuten vanha klishee sanoo. kun taiteiljan tuotannon todellisen arvon tuntuu määräävän vain ja ainoastaan kulloisellekin aikakaudelle ja ajalle ominaiset hetken muotioikut ja ajan tarve, jotka lyövät hyväksymisleimansa taiteilijan tuotantoon kuin se kuuluisa lopullinen sinetti.