Kitarat: soittaminen ›

Aryon: Laitoinpa saman tien Amazonista parit kirjat tilaukseen!. Hinnat näyttäisivät siellä olevan "hitusen" reilumpia kuin suomalaisissa alan liikkeissä. :)
 
Mä tilasin kans Amazonista:
 
- tuo äsken mainitsemani Melodic Rhythms
- http://www.amazon.com/Reading-Studi … /dp/0634013351/ref=pd_bxgy_b_text_b
- http://www.amazon.com/Advanced-Read … /dp/0634013378/ref=pd_bxgy_b_text_c
- uuden kappaleen Advancing Guitarist:ista, koska hukkasin ekan... mihin lie
 
Tulikohan nelisen kymppiä maksamaan koko satsi. Jos noilla ei opi kitaransoittoa ja nuotinlukua niin laiskuuden piikkiin menee.

Ylempänä on tullut oikein hyviä treenivinkkejä, mutta yksi juttu on musta unohtunut: Mihin tähdätään ja minkä verran aikaa on keskimäärin käytettävissä päivittäin? Meinaan vaan sitä, että treenattavat jutut olisi hyvä laittaa ajan käytön suhteen joihinkin realistisiin raameihin. Jos aikaa on esimerkiksi käytettävissä noin tunti päivässä ja pääasiallinen kiinnostuksen kohde death metal, on Advancing Guitarist musta aikalailla turha opus vielä vähään aikaan. Mä jakaisin ajan suurinpiirtein niin, että 2/4 biisejä, 1/4 tekniikkatreeniä ja 1/4 sointuja, skaaloja ja nuotinlukua. Tietysti tulee keskityttyä johinkin juttuihin kausittain, mutta pääsääntöisesti tuollainen suhde pitää treenin järkevässä tasapainossa. Plus että noita voi tietenkin yhdistää. Tekniikkatreeneiksi voi ottaa jonkin vaikean biisin pätkän, asteikkoja voi soittaa tekniikkatreeneinä, sointu/skaala-treeniksi voi ja kannattaa ottaa materiaalia niistä biiseistä joita treenaa, niin kaikki osa-alueet kompensoivat toisiaan mahdollisimman hyvin.
 
On myös hyvä muistaa, että asiat pitää treenata tietyssä järjestyksessä. On esimerkiksi lähestulkoon nollatreeniä ruveta kahlaamaan jotain tapping-arpeggioita ellei sitä ennen ole treenattu vasemman käden legatotekniikkaa ja teoriapuolelta sointujen muodostuksen alkeita & intervalleja kuntoon. Tai esimerkiksi sointupuolelta olisi "ihan jees" kolata kolmisoinnut ensin, sitten siirtyä nelisointuihin ja vasta niiden jälkeen laajempiin sointuihin. Ihan ekana vaikka Beatlesia, Eaglesia sun muuta kolmisointukamaa ympäri otelautaa eri sävellajeissa, luontevalla äänenkuljetuksella ja hyvällä timella kompattuna (ja tää ei ole mikään parin viikon projekti), ja vasta sitten niihin nelisointuihin ja laajempiin. Jos ei Let It Be lähde toimivalla kompilla eri sävellajeissa, sanotaanko vaikka viiteen etumerkkiin asti, ei lähdetä vielä treenaamaan Giant Stepsia - näin kärjistäen. Nuotinluvussa on aivan turha yrittääkään vetää prima vista jotain Real Book -kamaa, ellei joku Hal Leonardin Kitarakoulu 1 lähde prima vista kohtalaisella tempolla jne.
 
Mitä tulee noihin yksilökohtaisiin treeniohjelmiin, niin kuulematta kitaristin soittoa sellaisia on aika mahdotonta ehdottaa. Mutta esimerkiksi tuohon Vladin juttuun voisin kommentoida sen verran, että jos aikaa on käytettävissä korkeintaan tunti päivittäin, niin musta sieltä treenattavien asioiden listalta voi kyllä sweepit ja tappingit jättää pois jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Mä jakaisin sen tunnin tuolla yllä mainitsemallani periaatteella:
 
30 min Biisejä: vartti vaikka jotain rokkiriffikamaa ja toinen vartti jotain sointukomppimeininkiä
15 min Tekniikkaa: alternate nyt varmaan perustavimpana juttuna, kun sä kuitenkin rock- ja hevi-orientoitunut soittaja olet
15 min Sointuja: eri käännöksillä ja parilla eri kompilla sitä sointukomppibiisiä, joka tuossa "biisejä"-osiossa milloinkin sattuu olemaan
 
Tohon päälle sitten jo opeteltujen biisien soittoa ja vapaata jamittelua niin paljon kun aikaa vaan riittää.

Hyh, tämä ketju muistuttaa ikävästi siitä mitä pitäisi treenata kymmenen kertaa enemmän. Voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pistä amazonista tavaraa tilaukseen...

apenaattori: Hyh, tämä ketju muistuttaa ikävästi siitä mitä pitäisi _treenata_. Voisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pistä amazonista tavaraa tilaukseen...
 
Nii-in... Voisi pikkuhiljaa taas ruveta harjoittelemaan eikä vaan jamittelemaan silloin tällöin pienessä pöhnässä.

kimurantti1: Jos ei Let It Be lähde toimivalla kompilla eri sävellajeissa, sanotaanko vaikka viiteen etumerkkiin asti, ei lähdetä vielä treenaamaan Giant Stepsia - näin kärjistäen.
 
Tää on musta tosi tärkeää, mikään ei oo niin perseestä kun että sulla on nuottilappu edessäs joka menee vaikka D-duurista sit bändi sanoo että vedetäänkin C-duurista ja pitäs lennosta transponoida soinnut hyvällä kompilla, eikä oo pienintäkään hajua miten! Siinä ei paljoa tappingit auta, tästä heitin plussalla.

kimurantti1: ...Ihan ekana vaikka Beatlesia, Eaglesia sun muuta kolmisointukamaa ympäri otelautaa eri sävellajeissa, luontevalla äänenkuljetuksella ja hyvällä timella kompattuna (ja tää ei ole mikään parin viikon projekti), ja vasta sitten niihin nelisointuihin ja laajempiin...
 
Tuohon on aika luonteva jatko, että opettelee biisin soinnut sointuasteina, ehkä kirjoittaa ne tolppasointuina tai Nashville-number systeemillä ja soittaa niistä eikä reaalisointumerkeistä. Ja tietty hyvällä timellä, hyvillä käännöksillä ja äänenkuljetuksella.
 
Tohon päälle sitten jo opeteltujen biisien soittoa ja vapaata jamittelua niin paljon kun aikaa vaan riittää.
 
Just. Eihän se soittaminen pelkkää treenaamista ole.

kimurantti1: Ehdottomasti näin. Itse asiassa. musta tuon astesysteeminen tsekkaaminen on pitkän päälle ainoa järkevä tapa treenata biisien transponointia.
 
Mää oon miettiny sitäkin, miksei jo kauan sitten oo vakiintunut semmoista merkitsemiskäytäntöä komppilappuihin, että siellä lukis vaan ylänurkassa vaikkapa "in Dm" ja sen jälkeen kaikki soinnut ilmoitettais vaan D-mollisävellajin sointuasteina: kaikki musiikkia lukevat ymmärtäisivät tämän seurauksena paljon enemmän ihan perusteoriajutuista, kun suoraan lapusta näkisi, että "ahaa, tossa tuli tommonen perus VI-II-V-I -kadenssi". Sit jos biisin keskellä tulis vaikka modulaatio, ni siinä vois sit lukea lapussakin, että "up b3", eli "tässä kohtaa sävellaji hyppää pienellä terssillä ylöspäin".
 
Vaatisi alussa ehkä 15% enempi panostusta sointuasteiden opetteluun, mutta palkitsisi myöhemmällä "uralla" ehkä 1000%.

Tolla systeemillähän on mm. Nashvillen sessioskene pelannut aika pitkään. Hyvä systeemi ja yksi parhaista työkaluista, joita mä olen tähän mennessä treenannut.

kimurantti1: Tolla systeemillähän on mm. Nashvillen sessioskene pelannut aika pitkään. Hyvä systeemi ja yksi parhaista työkaluista, joita mä olen tähän mennessä treenannut.
 
Ja jos täällä näytät jollekulle niitä kuponkeja, ni katotaan öönä ja kysytään: "Missä se komppilappu on?"

Sointukäännökset kyllä luonnistuu, nuotit näkyy päässä ja löytyy otelaudalta, kyllä se otelaudan tuntemus sieltä tulee ja on jo hyvällä mallilla.
Mutta ongelmana on enemmän nämä sointukulut sun muut, itselläni ainoa kirja on Ralph Denyerin (kuinkas ollakaan) Suuri kitarakirja ja vielä suomeksi, niin aika hepreaksi ne on siihen kirjoitettu. Pitää siis alkaa lukea enemmän että ymmärtää --->
 
Omasta viitseliäisyydestähän kaikki loppujen lopuksi on kiinni. Ja plussaa Juccizelle, erittäin asiallista tekstiä tulee!

Ou jee, hyvää keskustelua! Ajattelin tarjota omat viis penniä.
 
Hyvä että joku muukin on miettiny tätä lappuihin sointuasteittain merkitsemistä! Tein tällä tapaa joskus harjotuksia etenkin jazzstandardien opetteluun, mutta näin myöhemmin ajateltuna tällä oppis oikeestaan satakertaa helpommin läjän poppikappaleita, sillä tällä tavalla jos ei millä oppii näkemään kuinka paljon samoja kikkoja ja kiertoja useimmista biiseistä löytyy.
 
Jucciz: millaista merkintätapaa käytät jazzkappaleissa, kun vastaan tulee jokin "lappusävellajiin" kuulumaton kierto? Esim:
 
|Dm7 |G7 |Cmaj7 |Em7-5|A7 |Dm |D7 |Gmaj7 |Gm |C7 |F |C |
 
ei ole mistään biisistä, kai...
 
merkkaisitko jokaisen soinnun asteena C-duuriin nähden, vai vaihtaisitko "referenssiä" aina sen mukaan mihin mahdollinen kakkosvitonen tai muu kadenssi purkautuu? Ongelmana on ehkä eniten se, että näissä tuuppaa tollaseen transpaus/modulaatiomerkintätapaan tulemaan niitä niin tiuhaan ettei sitten koko biisiä transpatessa enää pysy mukana..

Chunga: ...millaista merkintätapaa käytät jazzkappaleissa, kun vastaan tulee jokin "lappusävellajiin" kuulumaton kierto? Esim:
 
|Dm7 |G7 |Cmaj7 |Em7-5|A7 |Dm |D7 |Gmaj7 |Gm |C7 |F |C |
 
ei ole mistään biisistä, kai...
 
merkkaisitko jokaisen soinnun asteena C-duuriin nähden, vai vaihtaisitko "referenssiä" aina sen mukaan mihin mahdollinen kakkosvitonen tai muu kadenssi purkautuu? Ongelmana on ehkä eniten se, että näissä tuuppaa tollaseen transpaus/modulaatiomerkintätapaan tulemaan niitä niin tiuhaan ettei sitten koko biisiä transpatessa enää pysy mukana..
 
...vaikkei multa kysytty...
 
Itse merkkaan pääsävellajin mukaan (ylen epäortodoksilla tavalla):
|IIm7 |V7 |Imaj7 |IIIm7-5|VI7 |IIm |II7 |Vmaj7 |Vm |I7 |IV |I |
 
Tämä pelaa mun mielestä OK jos modulaatioita ei ihan tuhottomasti ole. Kieltämättä joistain stankuista tällä konstilla tulee vähän takkuisen näköisiä, mutta niihinhän ei kuponkeja tarvitse? ;)
 
E:
Pohtiahan vois vaikka kiertoa, jossa tilapäinen modulaatio on alkuperäisestä mollista p2 ylempänä olevaan duuriin: ...Cm | Ebm7 | Ab7| DbMaj7 | % | Dm7b5 | G7 | Cm ...(+laajennukset maun mukaan)
Tuohon II-V-I:een on varmaan joku viisaampi konsti kuin se mitä itse käytän...

Zeeboo: ...vaikkei multa kysytty...
 
joo toki kaikki saa vastata!, jucciz vaan näistä alotti, niin osotin kysymyksen sille.
 

Itse merkkaan pääsävellajin mukaan (ylen epäortodoksilla tavalla):
|IIm7 |V7 |Imaj7 |IIIm7-5|VI7 |IIm |II7 |Vmaj7 |Vm |I7 |IV |I |

 
jep, aivan tasan näin olen itsekin tehnyt. Tässä vaan hain sitä, että olisko joku keksinyt paremman tavan? sillä noita käyttämällä vähänkin monimutkasemmista biiseistä tulee erittäin sotkuset kupongit, luettavuus kärsii ja samalla soitto.

Onko teistä kukaan miettinyt sitä, miten tehotonta on opetella matskua ulkoa yrittämällä painaa jotain dokumenttia mieleensä? Loppujen lopuksi kappale opetellaan kuullun perusteella - eihän tauluakaan kukaan paina mieleensä sen ominaisuuksia kuvaavan muistilapun perusteella. Tästä syystä on loppujen lopuksi aivan sama, miten kappale merkitään ylös, kunhan se on vaan mahdollisimman yksiselitteinen, tehokas, nopea tapa toteuttaa käytännössä. Täällä käytännössä keksitään astemerkintä-analyysiä uudelleen, sen omaksuu jokainen koulutettu, ammattimuusikoksi päätyvä soittaja. Tätä analyysimetodia sovelletaan alitajuisesti koko ajan, jos funktioita ei ymmärrä edes jollain tasolla on tosi vaikea soittaa järjellisen kuuloista kamaa.
 
Tiedän kevyen ammattipuolen kehissä pyörivistä soittajista sen verran, että transponointi ei ole suurimmalle osalle ole mikään ongelma, eikä usein ole ongelma vetää vaikkei olisi mitään lappuja, oli sävellaji mikä tahansa - kunhan kappaleen on joskus kuullut. Nashville-merkit tai vastaavat tolppamerkinnät eivät nekään todennäköisesti tuottaisi hetken omaksumisen jälkeen minkäänlaisia ongelmia.
 
Itse merkkaan pääsävellajin mukaan (ylen epäortodoksilla tavalla):
|IIm7 |V7 |Imaj7 |IIIm7-5|VI7 |IIm |II7 |Vmaj7 |Vm |I7 |IV |I |
 
Ei tossa sinänsä ole mitään epäortodoksista, totta kai noin voi tehdä. Ongelmaksihan tässä tulee lähinnä se, että funktiot hämärtyvät - astemerkinnät eivät enää kuvaakaan niiden funktiota suhteessa kohdesointuun. Tällä ei ole niinkään merkitystä niin kauan kuin sointuinformaatio on suht yksinkertaista, kuten olet havainnutkin. Muunnesoinnut ja pitkät ketjut toisissa sävellajeissa kuitenkin tuottavat heti ongelmia. Tästä syystä analyysi on muodostunut sen suuntaiseksi, että kadenssit kuvataan suhteessa kohdesointuunsa - edellisessä tapauksessa:
 
|Dm7 |G7 |Cmaj7 |Em7-5|A7 |Dm |D7 |Gmaj7 |Gm |C7 |F |C |
 
tolppa-/astemerkinnät voisivat mennä esim. niin että (vaikeuttaa tämä tekstinsyötön käyttöliittymä selkeyttä, perehtykää hetki):
 
IIm7|V7|Imaj7|(IIm7-5|V7/IIm)|IIm|(V7/V)|Vmaj7|(IIm|V7/IV)|IV|I
 
Kuten huomataan, jo näinkin yksinkertaisessa sointukulussa tolppamerkinnät muuttuvat hyvin monimutkaisiksi. Nyt merkintätapa/analyysi kuitenkin kuvaa sointujen funktioita. Riippuen siitä, miten alleviivaaviksi kadenssit soitettaessa, musiikkia esitettäessä, tehdään edellisiin ja seuraaviin sointuihin nähden hybridimuodot ovat mahdollisia. Joku II asteen sointu saattaa esim. hahmottua III tai VI asteen soinnuksi, tai joksikin molli- tai monimutkaisemmaksi lainaksi duurista puhuttaessa.
Näistä syistä ollaan päädytty sellaiseen käytäntöön, että tosielämässä (keikalla) on svidusti helpompaa rupsutella sävelnimien mukaan sointuja ymmärtämättä niiden funktioista tuon taivaallista, kuin joutua käyttämään vitusti aivojaan, jotta pystyy ensin kääntämään astemerkinnät mielessään juurisävellajia vastaavaksi ja merkkaamaan vielä soinnun oikean tyyppiseksi. Kyseessä on puhtaasti ekonomia. Kun soittaa riittävästi riittävän pitkiä keikkoja, se ettei päähän satu keikan jälkeen alkaa olla perusvaatimus. Aamulla sitten tukka on kipiänä vasta :D
 
Niin kauan kuin materiaali pysyy suht yksinkertaisena, ongelmia ei synny kummallakaan hahmotustavalla. Niitä syntyy vasta, kun materiaalia soitetaan paljon ja aivot joutuvat muuttamaan jatkuvasti informaation prosessointiin käytettyä energiamäärää, aina kunkin kappaleen harmonian kompleksisuuteen nähden riittäväksi.

Chunga: jep, aivan tasan näin olen itsekin tehnyt. Tässä vaan hain sitä, että olisko joku keksinyt paremman tavan? sillä noita käyttämällä vähänkin monimutkasemmista biiseistä tulee erittäin sotkuset kupongit, luettavuus kärsii ja samalla soitto.
 
Joo, eipä mun versio ois eronnut tuosta. Sointuaste + sointutyyppi on aika helppo ja nopee merkintätapa. Jos C-duurissa tulis sit vaikka Ebm6, se olis sit bIIIm6.

Komppaan Titoria, että toi astesysteemi ei kyllä ole ihan niin simppeli, että merkataan vaan kaikki soinnut suhteessa toonikaan, koska se ei kuvaa harmoniaa kovinkaan järkeen käyvällä tavalla. Modaaliset lainasoinnut on erikseen, mutta esimerkiksi dominanttifunktiot kannattaa merkata lappuun ihan sellaisenaan, eli näin: V7/x
 
"x" on tuossa siis sointu, jolle dominantti purkautuu. Sama juttu kakkosvitosissa, siinähän on vaan "välisubdominantit", eli ne kakkoset ympätty dominanteille, jolloin kaikista selkein tapa hahmottaa asia on kirjoittaa IIm7(b5) V7 / x. Sitten vielä hakaset kakkosvitosen alle, jos ne sieltä haluaa poimia ja dominantilta nuoli seuraavaan sointuun, jos dominantti purkautuu sinne soinnulle, jonne se ensisijaisesti purkautuisi. Olen selittänyt dominanteista ja tritonuskorvauksista täällä: http://muusikoiden.net/keskustelu/p … c=39&t=174992&o=20#p8612146
 
Noin saadaan kaikille asteille dominanttisoinnut, joiden eteen voidaaan toki soittaa ne "kakkoset" jos halutaan. Suosittelen lukemaan jos vaan tuon tapainen teksti käy järkeen, koska mua ihmetyttää aikalailla tuon ym. kierron merkitseminen noin, miten se ensin asteiksi muutettiin. Missä ihmeen laitoksessa tai kirjassa tuollaisia "IIIm7-5 VI7" -merkintöjä on oikein opetettu?
 
Mutta sitten tuo viimeinen pointti. Meinaatko Titor, että reaalisoinnut olisivat pitemmän päälle helpompi ja nopeampi tapa opetella biisejä muistiin? Jos näin, niin siitä olen 100% eri mieltä. Noiden reaalisointurimpsujen opettelu on musta samaa kastia kuin puhelinnumerojen ulkoa pänttääminen. Mä soitan duunikseni 4-5 setin keikkoja, ja opettelemalla astemerkintätavan ja sen, miltä mikäkin sointufunktio kuulostaa, on musta paljon paljon helpompaa opetella iso määrä biisejä ulkoa ja tarvittaessa transponoida niitä, kun ne voi jotenkin liittää toisiinsa. Sointufunktiot hahmottamalla voi liittää uuden biisin sointukulut osaksi jo hankittua osaamista, kun samat lainalaisuudet vaan toistuu. Ja nehän toistuu. Ja toistuu.. Tietysti vaatii treeniä, että asteanalyysi tapahtuu päässä reaaliajassa kun näkee uuden lapun, mutta kun jutusta pääsee jyvälle, tulee muistamisesta todella paljon helpompaa. Plus että sointufunktiot kun hahmottaa, niin tietää myös saman tien, että millä sävelillä sointuja voi halutessaan laajentaa.

Mutta sitten tuo viimeinen pointti. Meinaatko Titor, että reaalisoinnut olisivat pitemmän päälle helpompi ja nopeampi tapa opetella biisejä muistiin?
 
Unohtuiko viestini ensimmäinen osa jo?
 
miltä mikäkin sointufunktio kuulostaa
 
Näin. Meikä opettelee kaiken sillee ulkoa, että kuuntelen biisin kerran tai niin monta kertaa että muistan sen ulkoa (riippuu täysin kompleksisuudesta, useimmat perusrallit menee kerran tai kahden kuuntelulla), sitten soitan sen läpi ja sitten on yleensä aika sama mistä sävellajista mennään. Emmä ajattele mitään sointumerkkejä tai -funktioita, jotka ovat soivan äänen transkriptioita, mä ajattelen musaa, miltä asiat saundaa - vähän niin kuin tallennan biisin päähäni ja sitten menoks.
 
Pointti on siis siinä, että keikalla, prima vista -tilanteessa kaikenlainen ylimääränen prosessointi täytyy saada mahdollisimman vähäiseksi. Siksi reaalisoinnut ovat hyvä tapa keikkalapuissa. Analyysi yhdistyy sitten niihin reaaliajassa alitajuisesti.

John Titor: Unohtuiko viestini ensimmäinen osa jo?
 
Näököjään, ja näköjään samaa mieltä ollaan. Mulle itselleni toi astesysteemi on vaan sen kuulomuistin lisäksi ollut todella hyvä työkalu ulkoa opetteluun.

John Titor: Näin. Meikä opettelee kaiken sillee ulkoa, että kuuntelen biisin kerran tai niin monta kertaa että muistan sen ulkoa (riippuu täysin kompleksisuudesta, useimmat perusrallit menee kerran tai kahden kuuntelulla), sitten soitan sen läpi ja sitten on yleensä aika sama mistä sävellajista mennään. Emmä ajattele mitään sointumerkkejä tai -funktioita, jotka ovat soivan äänen transkriptioita, mä ajattelen musaa, miltä asiat saundaa - vähän niin kuin tallennan biisin päähäni ja sitten menoks.
 
Näin myös mä toimin. Peruskeikka on 4-5 settiä (50-60 biisiä) illassa ja mulle on aika sama, vaikka joka keikalla mentäisiin jokainen biisi eri sävellajista, koska mä opettelen ulkoa biisejä, enkä sointuketjuja. Kun tietää, miten biisi menee, se on lopulta yks hailee, mikä laatikko on kyseessä - sitä vaan jotenkin tietää, että "seuraava sointu on sit terssin päässä, ja se onkin sit dominantti tolle seuraavalle", vaikka en siis ajattele sinänsä mitään sointufunktioita "ainakaan noilla hienoilla nimillä" kun soitan - soitanpahan vaan.