Rummut: soittaminen ›

markkuliini: Siiiiiiiiiiiis MITÄ?
 
Niin juuri? Pölähti komiasti yli hilseen.

Anonymous-jazz: Mun mielestä Dave Weckl on vähän kuin rumpaleiden älä nyt sotke Holdsworthia tähän.

velipesonen: Homma menee niin, että silloin kun Simon Phillips tuli kehiin, alkoi Steve Gaddkin kuulostaa hyvältä rumpalilta. Siinä menee jokin raja. Peartit ja Portnoyt on sitten jossain horisontin takana.
 
Nyt ollaan asian ytimessä. Phillipsillä on joitakin yksittäisiä rumpuraitoja - sanotaan vaikkapa 5 %, joissa hän onnistuu groovaamaan tai hänen persoonallinen taiteilijaegonsa loksahtaa kohdille musiikkilmastoon. Gaddin prosentti lähestyy taas hälyttävästi 90 %, missä omintakeisista ratkaisuistaan huolimatta soitto toimii just eikä melkein sekä komppivalinnaltaan että artikulaatioltaan. Gaddin tyylikin vaatii sulattelua, siis kuulijan musiikillista kasvua, että pystyy ymmärtämään hänen soittotyylinsä. Se selittyy hänen tyyliään edeltäneellä vuosikymmenellä ('64-74), jolloin mm. Tony Williams, Roy Haynes, Billy Cobham, Airto Moreira, John Bonham, Pretty Burdie, Ginger Baker, Alan Dawson, Dave Garibaldi, John Guerin ja Lenny White päivittävät afroamerikkalaista rumpuilmaisua kaksin käsin.

hollmi-5: Miten ihmeessä sinä voit verrata Neilia ja Mikea. Mike ei kelpaisi Neilin persettä pyyhkimään... Pane Moving Pictures soimaan, kuuntele ja kirjoita uudestaan.
 
Hmm. Vertaaminen, rinnastaminen, onhan näitä. Kumpaako "jalanjäljissä kulkeminen" sitten onkaan? Pointtini oli kuitenkin se, että Portnoy on Peartinsa kuunnellut, ja mielestäni hänen soittonsa sisältää monia seikkoja, jotka ovat peräisin Peartin tyylistä. Ethän sinäkään varmaan tarkoittanut tätä kiistää? Sanallakaan en mielestäni ottanut kantaa siihen, kumpaa näistä arvostan enemmän - tai vähemmän. Enkä ota nytkään...
 
jazzmies: Ihan oikeasti, Mike on syntynyt vuonna '67, ja hänen esteettinen musiikkimaailmansa on lapsen tasolla. Tuossa iässä täytyy jo kestää kritiikkiäkin, jos vetää niin kuin vetää.
 
Kyllä vain. Tai vielä tarkennettuna, tuossa iässä pitäsi kestää kritiikkiä ihan riippumatta siitä miten vetää. Mikeltä se ei aina ole tainnut onnistua.
 
EDIT: Pistetään nyt siltä varalta, että tämä viittaamani vanhaakin vanhempi Portnoy-juttu on jollekin vielä vieras...
http://www.houseofdrumming.com/forums/viewtopic.php?t=4501&start=0

...Voimme siis melko luotettavasti arvioida, että kyky soittaa vain konemaisesti vastaa noin 98-prosenttista musiikillista invaliditeettia, ja tämäkin vain silloin kun muusikko kykenee konemaisuuteen täydellisesti! Onhan verrattomasti huonompi vaihtoehto, jos muusikko pyrkii pelkkään konemaisuuteen siihen kuitenkaan täydellisesti pääsemättä. Voimme siis päätyä siihen, että Mike Portnoy on hyvänä päivänään 98-prosenttinen musiikillinen invalidi siinä missä häntä hieman huonommin jäljittelevät soittajat ovat valtaosin yli 99-prosenttisia musiikillisia invalideja.
 
Minun kohtuullisuuskäsitykseni vaatii nimittää yli 99-prosenttista invalidia täydelliseksi invalidiksi.
 
Nyt oli jäätävää perustelua!
 
Perustelun järjellisyydestä en äkikseltään osaa sanoa mitään, mutta viihdearvo oli luokkaa hyvät naurut! Lisää tätä. Paan plussan.

Epämuusikko: älä nyt sotke Holdsworthia tähän.
 
No joo :) Onhan Holdsworth eri maata. Fuusion tilukuningas ja oman tiensä kulkija.

Milenkiintoinen keskustelu, joskin muistuttaa moottoripyörapalstaa, jossa teinit juttelee tehoputkien äänimaailmasta: jokainen on täysin omaa mieltään... ;) ja aina oikeassa ! Tässä pikkuhiljaa opiskellessa taas rumpaliksi kehtaan ainakin olla nöyrä ja jättää maailmaluokan starojen ylenpalttisen arvostelun sikseen.
 
Syystä, että :
 
1) olen jokatapauksessa huonompi varmaan ikäni, vaikka treenaisin sen, mitä nykytilanteessa on mahdollista
 
2) nuo groovekuvauksen vaikuttavan kuvastavan vain kyseisen henkilön omaa musiikkimieltymystä - okei, itsellänikin on mielessä enemmän ja vähemmän svengaavia rumpaleita...
 
3) jostain ihmeen syystä nuo "musiikillisen ilmaisun invalidit" myy miljoonia ja me täällä jauhetaan omia mielipiteitämme...pienellä palstalla
 
Suomessakin löytynee satoja helvetin hyviä rumpaleita, mutta eivät silti ole luovuudellaan päässeet mihinkään (tietenkin on musiikkimaailman realiteetit täällä varsinkin huomioitava). Sen sijan "tavalliset" kuuluisien bändien rumpalit suomessakin edustanevat ainakin osittain tavallista keskitasoa ? Ehkä tosirumpaleilla on tähänkin sanottavaa...
 
Kuten aiemmin esitettiin, varmasti valtaosa (valitettavasti?) tyytyy kuuntelemaan musiikillista ilmaisua esim. keikoilla muutaman kaljan jälkeen siten, että haluaa unohtaa arjen ja irroitella. Hyvä näin, muuten en varmaan voisi soitella missään bändissä.
 
Ugh ! Olen puhunut ;)

Nolte: Elä nyt ole tuommoinen. Minä ainakin vedin jo muutama vuosi sitten kun soittamisen aloitin ihan kylmiltäänkin samoja juttuja, kuin maailmanstarat, ja ihan yhtä hyvin, ellen paremminkin. Vastoin yleistä luuloa rumpujen soitto on ihan helppoa.
 
Miten niin hymiö...?
 
Ja sitäpaitsi Niil on paras : -kulmio

TJORMA:
 
3) jostain ihmeen syystä nuo "musiikillisen ilmaisun invalidit" myy miljoonia ja me täällä jauhetaan omia mielipiteitämme...pienellä palstalla
 
Musiikkimaailman invalidit myyvät samassa suhteessa potentiaalisiin ostajiin kuin ylipäätänsä kuluttajista se ihmisryhmä, joiden mielestä nyrkkeily on fiksu laji, suomalainen lager on hyvä juoma, klooriblondin tissien Big Brotherissa on tosi cool, Raamattu on manipuloimatonta Jumalan sanaa tai Halla-aho on tunneälykäs.
 
Asiantuntijat tuntevat asian laajalti tai perinpohaisesti tarkasteltuaan, tutkittuaan tai vertailtuaan kenttää keskivertokuluttajaa syvemmältä. Kaikessa ei kannattane vedota makuasioihin tai populistiseen höpönlöpöön, vaan kuunnella asiantuntijoita: esimerkiksi urheilututkijaa, olutasiantuntijaa, elokuvatutkijaa, historijoitsijaa tai sosiologia. Musiikkiasioissa esimerkiksi minua, itseäni mitenkään jalustalle nostamatta.

"Olutasiantuntija." Toivottavasti meistä kenestäkään ei tule koskaan sellaista. Voi olla aika kivinen tie. :D

markkuliini: Voi olla aika kivinen tie. :D
 
Tai ehkä pikemminkin se _tie_ voi olla hyvinnii mukava, mutta _tien pää_ sitten vähemmän kiva. Joo, sanateknistä saivartelua... :)

Nolte: Tai ehkä pikemminkin se _tie_ voi olla hyvinnii mukava, mutta _tien pää_ sitten vähemmän kiva. Joo, sanateknistä saivartelua... :)
 
Kyllä se ammattitaidon ylläpitäminen voi aika rankkaa olla. Työltä maistua jopa. Ei se mukavaa ole, kun kaikki uutuudet pitää testata jne.
Tulee mieleen vähän Hymyhuulista se Viinaruutu.
 
-Ja seuraavaksi Jape luo katsauksen syksyn punaviineihin.
-(Katsoo pulloa) Joo.....tää on thosi hyvä. Khyllä thällä huppu heilahtaa.

markkuliini: Kyllä se ammattitaidon ylläpitäminen voi aika rankkaa olla. Työltä maistua jopa. Ei se mukavaa ole, kun kaikki uutuudet pitää testata jne.
 
Onhan se niinkin.

Tulee mieleen vähän Hymyhuulista se Viinaruutu.
 
-Ja seuraavaksi Jape luo katsauksen syksyn punaviineihin.
-(Katsoo pulloa) Joo.....tää on thosi hyvä. Khyllä thällä huppu heilahtaa.
 
Muistan tämän 80 -luvulta, erittäin hyvä sketsi. Varsinkin Raivio oli siinä todella hyvä. Naama kiilsi komeasti. :)

Sorppa eilinen älämölö, taisin vaan koittaa sanoa, että jos on törkeän nopea ja tarkka rumpali, se ei estä oman luovuuden käyttämistä.
Wekkeli komppaa biisin kuten tahtoo, itse komppaan sen niin kuin pystyn.

jazzmies: Asiantuntijat tuntevat asian laajalti tai perinpohaisesti tarkasteltuaan, tutkittuaan tai vertailtuaan kenttää keskivertokuluttajaa syvemmältä. Kaikessa ei kannattane vedota makuasioihin tai populistiseen höpönlöpöön, vaan kuunnella asiantuntijoita: esimerkiksi urheilututkijaa, olutasiantuntijaa, elokuvatutkijaa, historijoitsijaa tai sosiologia. Musiikkiasioissa esimerkiksi minua, itseäni mitenkään jalustalle nostamatta.
 
Asiantuntija tuntee asiat, mutta monesti olen ollut hyvilläni siitä että emme elä asiantuntijoiden vallassa, Ekspertokratiassa. Sehän se vasta pirullinen systeemi olisi! Asiantuntijoiden suuri enemmistö on näet assosiointikyvyltään (lue: huumorintajultaan) varsin puutteellista porukkaa, paradigmanvartijoita. Monet heistä ovat lahjottuja.
 
Kyllä nykyinen systeemi on periaatteessa ihan hyvä, eli että jokaisella on oma mielipide ja se voi merkitä Bat & Ryydin tai Dream Theatren fanittamista.
 
Entäs sitten ne, jotka tahtoisivat juoda Lapin Kullan kolmosta mutteivät kehtaa koska tuttavapiirissä on olutasiantuntija jonka auktoriteetti puolittain pakottaa maukkaampien juomien pariin? Säälin heitä. Kyllä ruunankusta pitää saada juoda jos on siitä kiinnostunut. Sen sijaan en lainkaan sääli olutasiantuntijoita, jotka manipuloivat ympäristönsä mieleisekseen tai ainakin yrittävät sitä.
 
Musiikin kohdalla on loppujen lopuksi kyse aina henkilön tunne-elämästä.

kuunnella asiantuntijoita: esimerkiksi urheilututkijaa, olutasiantuntijaa, elokuvatutkijaa, historijoitsijaa tai sosiologia. Musiikkiasioissa esimerkiksi minua, itseäni mitenkään jalustalle nostamatta.
 
Olen kaikkien näiden alojen asiantuntija.

velipesonen: Asiantuntija tuntee asiat, mutta monesti olen ollut hyvilläni siitä että emme elä asiantuntijoiden vallassa, Ekspertokratiassa. Sehän se vasta pirullinen systeemi olisi! Asiantuntijoiden suuri enemmistö on näet assosiointikyvyltään (lue: huumorintajultaan) varsin puutteellista porukkaa, paradigmanvartijoita. Monet heistä ovat lahjottuja.
 
Kyllä nykyinen systeemi on periaatteessa ihan hyvä, eli että jokaisella on oma mielipide ja se voi merkitä Bat & Ryydin tai Dream Theatren fanittamista.
 
Musiikin kohdalla on loppujen lopuksi kyse aina henkilön tunne-elämästä.
 
Mehän elämme jo ekspertokratiassa, missä eksperttejä kuullaan jatkuvasti kaikissa tilanteissa. Tosin muun muassa nettifoorumit, m-net mukaanlukien, pyrkii tuomaan kaikki kirjoittajat esiin samanarvoisina luoden näennäisdemokratiaa. Mutta demokratia jos jokin on hierarkinen systeemi. Vaikka pommittaisi nimimerkin takaa nettifoorumeissa, substanssi ja ekspertiisi käy lukijalle ilmi varsin nopeasti, jos vastaanottaja tuntee lajin substanssin. Eli samanarvoisuudesta tulee lähinnä läppä.
 
Musiikissa ei ole aina loppujen lopuksi kysymys tunne-elämästä, vaan joskus oodista itse musiikilliselle tekemiselle, kommunikatiiviselle ei-narratiiviselle yhteispelille ilman määriteltyä tunneaspektia, teoreettispohjaiselle muodon rakentelulle tms. Näissä tekeminen saattaa synnyttää kuulijassa tunteita, mutta voi jättää toisaalta esittäjän varsin adjektiiviselle tasolle, kuten "soitetaan kiihkeästi" ilman esittäjän "kiihkeää tunnetta". Jos minä soitan, niin aika harvoin tunnen tunne-elämä tasolla mitään soittamiseni kanssa, kuten rakkautta tai hyvän olon tunnetta. Yleensä tunteet ovat esittämisen paskasta laadusta nousevia kärsimystä, v*tutusta yleisön älämölöstä tai välinpitämättömyyttä.

jazzmies: Jos minä soitan, niin aika harvoin tunnen tunne-elämä tasolla mitään soittamiseni kanssa, kuten rakkautta tai hyvän olon tunnetta. Yleensä tunteet ovat esittämisen paskasta laadusta nousevia kärsimystä, v*tutusta yleisön älämölöstä tai välinpitämättömyyttä.
 
Oikeasti? Jos näin on, niin tosi harmillista.

markkuliini: Oikeasti? Jös näin on, niin tosi harmillista.
 
Todellakin. Itse soitan soittamisen ilosta. Ja vaikka musa keikkabändissä ei ole sitä, mitä kuuntelen vapaa-aikanani, saa yleisön kova meno itsenikin hyvälle tuulelle. Jos yleisöä on vähän ja ne on omissa oloissaan (välillä "Soittakaa Paranoid"-huuotoja), niin silloin ei ole kivaa. Tuollaista tosin tapahtuu harvoin.
 
Toisissa bändeissä soitan harvemmin keikkoja. Nekin pienellä korvauksella, mutta sitä musaa, josta itse pidän.