Kitarat: kitarakamat ›

Jucciz: Classic '57 toimii todennäköisesti aivan hyvin Sheptonen kaverina. Sheptonen PAF Tributen kaulamikki tähtää noin 7,6 kilo-ohmin DC-resistanssiin, tallamikki puolestaan noin 8,0 kiloon - pieniä eroja yksilöiden välillä on johtuen valmistusmenetelmästä (käsinkäämintä), muttei mitään dramaattista. Tallamikki on siis lähtökohtaisesti vähän kaulamikkiä kuumempi, mutta molemmat toki maltillisen ja avoimen soundisia ja todella erottelevia. Muuten sekä kaula- että tallamikki ovat käsittääkseni rakenteeltaan aika samanlaisia ja varmaankin 8-kiloinen toimii hienosti myös kaulassa.
 
Tori-ilmoitus ainakin hävisi tuosta Sheptonesta jo.
 
Hyvä lisäys tähän että saman mallin talla- ja kaulamikit voivat olla hyvinkin erilaiset. Näin esim. Bare Knucklella. Heillä on useampikin mikkimalli, jonka tiedoissa lukee 'keraaminen'; Painkiller, Miracle Man, Cold Sweat ja keraaminen versio Nailbombista ainakin. Siltikin vain yhden mallin KAULAmikki on keraaminen, nimittäin Painkillerin.
 
Opetuksena siis, että jos ostat vaikka BKP:ltä kalibroidun parin humbuckereita samaa mallia (toinen kaulaan, toinen tallaan), ne eivät ole hiljaisempi ja kovaäänisempi versio samasta mikistä, vaan kaksi erilaista mikkiä joiden soundit sopivat yhteen, ja ulostulotasot myös.
 
Esim. mun Cold Sweat -setti; talla keraaminen, kaula Alnico V. Hyvin erilaisen kuuloiset mikit, mutta sopivat yhteen todella hyvin.
 
-Frankster

Huikki: Sain vastauksen Timiltä. Suosittelee miulle Stormy monday -satsia. Mietin itse alunperin juuri niitä, mutta nyt alkoi mietityttää tuo "alitehoisuus" niissä. Onko kokemuksia kyseisetä satsista verrattuna esimerkiksi The Muleihin?
 
Omakohtaista kokemusta ei ole SM:stä, mutta kun noiden eroja kyselin, luonnehti Tim sitä saundiltaan pehmeämmäksi kuin Mulea. Näin ollen jos kirkkaampaa tahtoo, on Mule-parikin harkinnan arvoinen. Itselläni sellainen PRS:ssä, olen tykännyt.

Swan: Omakohtaista kokemusta ei ole SM:stä, mutta kun noiden eroja kyselin, luonnehti Tim sitä saundiltaan pehmeämmäksi kuin Mulea. Näin ollen jos kirkkaampaa tahtoo, on Mule-parikin harkinnan arvoinen. Itselläni sellainen PRS:ssä, olen tykännyt.
 
Tsekkaapa noin mielenkiinnosta myös Holy Diver..

Frankster: Hyvä lisäys tähän että saman mallin talla- ja kaulamikit voivat olla hyvinkin erilaiset. Näin esim. Bare Knucklella. Heillä on useampikin mikkimalli, jonka tiedoissa lukee 'keraaminen'; Painkiller, Miracle Man, Cold Sweat ja keraaminen versio Nailbombista ainakin. Siltikin vain yhden mallin KAULAmikki on keraaminen, nimittäin Painkillerin.
 
Opetuksena siis, että jos ostat vaikka BKP:ltä kalibroidun parin humbuckereita samaa mallia (toinen kaulaan, toinen tallaan), ne eivät ole hiljaisempi ja kovaäänisempi versio samasta mikistä, vaan kaksi erilaista mikkiä joiden soundit sopivat yhteen, ja ulostulotasot myös.
 
Esim. mun Cold Sweat -setti; talla keraaminen, kaula Alnico V. Hyvin erilaisen kuuloiset mikit, mutta sopivat yhteen todella hyvin.
 
-Frankster
 
Juu, näin varmasti. Mun veikkaus Sheptonen PAF:ien "suht samankaltaisuudesta" perustuu vaan käsitykseeni siitä, että myöskään alkuperäisissä PAF:eissa ei ainakaan aluksi ollut erikseen "kaulamikkejä" tai "tallamikkejä": oli vain sattumalta hieman enemmän ja vähemmän käämittyjä mikkejä ja yleensä ilmeisesti DC-resistanssiltaan isommat päätyivät tallaan, mutta joskus resistansseissa ei ollut välttämättä edes eroa. Vanhat PAF:ithan käämittiin vain "kunnes ne olivat täynnä", joten heittelyä oli jonkin verran, mitään tarkkoja "oikean PAF:in kierroslukemia" ei näin ollen voida edes antaa.
 
Fox tai joku muu viisaampi voi oikaista tarvittaessa käsitykseni.

Jucciz: Juu, näin varmasti. Mun veikkaus Sheptonen PAF:ien "suht samankaltaisuudesta" perustuu vaan käsitykseeni siitä, että myöskään alkuperäisissä PAF:eissa ei ainakaan aluksi ollut erikseen "kaulamikkejä" tai "tallamikkejä": oli vain sattumalta hieman enemmän ja vähemmän käämittyjä mikkejä ja yleensä ilmeisesti DC-resistanssiltaan isommat päätyivät tallaan, mutta joskus resistansseissa ei ollut välttämättä edes eroa. Vanhat PAF:ithan käämittiin vain "kunnes ne olivat täynnä", joten heittelyä oli jonkin verran, mitään tarkkoja "oikean PAF:in kierroslukemia" ei näin ollen voida edes antaa.
 
Fox tai joku muu viisaampi voi oikaista tarvittaessa käsitykseni.
 
Ei tuossa mitään oikasemista ole, noinhan se asia on melko monessakin lähteessä ilmaistu. Ja hei, ei tuo niin kovin vanha juttu ole, jakaa noita erikseen tallaposition ja kaulaposition mikkeihin, itse asiassa tuota ruvettiin enemmälti kaiketi harrastamaan siinä vaiheessa, kun tuo kitaroitten "hot-rodaaminen" ja sähköpuolen virittely tuli muotiin - silloin kun sitä itsekin tein. Eli tuossa 1970-luvun - 80-luvun vaihteen tienoilla. Kun ryhtyi noita "jälkiasennusmikkejä" ja muutakin viritysosaa saamaan.
Totta kai mikkejä varmaan aiemminkin vaihdeltiin (ja PAFfeista kuoria poisteltiin) aiemminkin, mutta tuossa vaiheessa se oikein saavutti isomman suosion. Eipä noissa 70-luvun puolivälin Gibsonin tech-specseissä ja shop notes:eissakaan esim. jotain SG-mikkejä oltu nimetty, ne oli vaan nimikkeellä "std large humbucker" ja jos niissä oli jotain eroja parin välillä, se johtui siit naparuuvillisen kelan asemasta, kumpaan paikkaan laitettiin. Saattoipa niissä jo tuolloin kyllä olla "T" tai "R" pohjalevyssäkin?? Mutta tarkoitan sitä, että tuskin Elginin tehtaalla mitään huikeita erotteluja tekivät, toisin kuin nykyisissä mätsätyissä pareissa tai irtomikeissä.
Esimerkiksi, kun markkinoille tulivat ekat DiMarziot, ei niitä(kään) oltu mitenkään eritelty, kumpaan paikkaan ne oli tarkoitettu. Asemointi katottiin pohjalevyyn stanssatusta tekstistä, magneettinen sopivuus sitte joko kompassilla, tai useimmin viisari-yleismittarilla ja ruuvimeisselillä...

Sehän tässä nykyajan meiningissä onkin tylsää, kun kaikki on ylituotettu tasaisen harmaaksi "standardiksi", eikä enää ole yksilöiden välillä heittoa kuten ennen. Kun sitä käämintäkonetta käsipelillä käytti, ei ne pysäytykset ja langan leikkailut aina olleet 1:1 edellisen kanssa. Nykyään kun koneet tekevät kaiken, mittaavat ja laskevat millimetrin miljoonasosilla... lopputuloksena on selkeästi vähemmän variaatiota. Siksi sitä vaihtelua kai haetaan "väkisin" muista tuotteista, merkeistä, brändeistä jne.
 
Sama teksti kyllä sopisi sinne butiikkiefektien puolellekin. Enempi väriä ja variaatioita! Käsipelillä tulee sopivasti eloa ja inhimillisyyttä... mojoa?!? :)

bonecrusher: Muistelen jostain lukeneeni, että 50-luvulla PAFfit lähinnä käämittiin jonkun viitteellisen kierrosmäärän mukaan "vähän sinnepäin". Ei se ollut niin tarkkaa jäikö vähän vajaaksi vai menikö hivenen ylitse tuosta viitearvosta, kunhan suojakuori vain mahtui kelojen suojaksi. Se on yksi syy siihen, miksi PAFfit ovat niinkin "mystisiä".
 
Noita lukuja on kyl mystifioitu, itse luottaisin humbucker-mikin "keksijän" (siis patentoijan, ettei tuu kinaa..) Seth Loverin monessa kirjassa ja muussa lähteessä ilmaisemaan systeemiin "We would wound them until they were full.." eli käämirunkoon pistettiin se määrä kun siihen meni. Myöhemmin Tim Shaw noita replikoita tehdessään törmäs siihen, että käämilangan eriste oli vuosien kuluessa vaihtunu formvar-lakatusta polycoattiin, vaikka lanka oli samaa. No, tuosta sitten tuli pikkusen erojakin.
 
Hauskinta tosiaan on se, että myös raaka-aineet vaihtelivat reilusti. Osa PAFfeista on AlNiCo II, osa IV ja osa V-magneeteilla varustettuja. Käämilanka on ilmeisesti pysynyt tuohon aikakauteen suhteellisen vakiona, mutta ne kierrosmäärät vaihtelivat suuresti. Osa PAFfeista onkin siis varsin hyväsoundisia, toiset taas heikompia... tai no, kai sekin on loppupeleissä suhteellista. Toinen tykkää miedosta, jopa selkeästi alikäämitystä ja kirkassoundisesta PAFfista, toinen haluaa fätimmän ja hivenen kuumemman ulostulon.
 
Elginissä tehtiin siitä, mitä sattui olemaan.. ;) Hyvä esimerkki tästä on "zebrat" eli nuo himoitut musta-kerma käämirunkoset PAFfit, joiden etsinnässä noita kuoria surutta (ja valitettavasti myös röytämälläkin) irroiteltiin, että josko olis... =)
Syy noitten ilmestymiseenhän oli yksinomaan sellanen, että alihankkija (jonka nimee en nyt kyllä muista) joka yleensä toimitti mustia kelarunkoja, olikin joutunut tekemään kermanvärisestä raaka-aineesta (muovi) runkoja, no, tehtaallehan se oli nyt yks ja sama, koska ne tuli kuoren alle.. Niinpä käämijä otti lootasta käämirungon, oli se sitten vanha musta tai uudempi kermanvärinen, ja käämi sille kelan. Seuraus: 2 mustaa vaihtui vähitellen seepran kautta kahteen kermanväriseen, ja sitten kun mustia kelarunkoja taas tuli, takaisinpäin.
 
Tuost soundipolitiikasta: kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja "oppi-isäni" Adrian Legg jossain haastattelussa sanoi (vai oliko se D.Brosnack) että joku mikki voi jossain kitarassa soundata äärimmäisen hyvältä + tasapainoiselta, jossain toisessa taas ei.
 
Onko tää sitten sitä "psykoakustiikkaakin", vaikea sanoa. Mutta: kyllä, kaikki vintage-PAFfit ei todellakaan ole samalla viivalla. Johtuneeko se soundin muutos sitten käämien kierrosmäärästä, vai magneettien heikentymisestä iän myötä, ei tiiä...

fox: Onko tää sitten sitä "psykoakustiikkaakin", vaikea sanoa. Mutta: kyllä, kaikki vintage-PAFfit ei todellakaan ole samalla viivalla. Johtuneeko se soundin muutos sitten käämien kierrosmäärästä, vai magneettien heikentymisestä iän myötä, ei tiiä...
 
Se on se miten paljon sinne mikin sisälle on vuosien aikana valunut kaljaa :)
 
Eipä mulla muuta. En ole Les Paulilla eläessäni soittanut vahvistimen läpi niin en osaa sanoa

veri_heavy: Se on se miten paljon sinne mikin sisälle on vuosien aikana valunut kaljaa :)
 
Hyvin voi olla.. ;) Tuokin on sellanen, mitä ei voi simuloimalla tehä.

veri_heavy: Se on se miten paljon sinne mikin sisälle on vuosien aikana valunut kaljaa :) niimpä:)
 
Eipä mulla muuta. En ole Les Paulilla eläessäni soittanut vahvistimen läpi niin en osaa sanoa
Kitara sekin vain on, ei sen enempää:)

veri_heavy: Eipä mulla muuta. En ole Les Paulilla eläessäni soittanut vahvistimen läpi niin en osaa sanoa
 
Ei kai sitä voi makuasioista kuin kiistellä, mutta onhan tuo kitaristille vähän sama tilanne kuin jos puuseppä toteaisi, että "koskaan en oo sahaa käyttäny, vasaralla on aina menty..."

Heps!
 
Les Pauliin pitäis vaihtaa mikit. Nykyiset on burstbucker 2 ja 3 tietääkseni. Soundin luonne on ihan ok, mutta hitusen voisi olla enempi tökyä, ehkä. Onko hyviä suosituksia? Ite kattelin, että tuo Duncanin Alnico pro 2 slash setti olis kait vähän nuita burstbuckereita kuumempi. Kokemuksia, ajatuksia, suosituksia?