Bänditoiminta ›

Oon siitä tyytyväinen että noi ei oo koskaan pakottanu mua mihinkään. Skidinä pelasin jalkapallot, lätkät, pesäpallot, koripallot, sählyt, kävin salibandyssa ja skeittaustakin siinä välissä(ja satunnaisesti vieläkin jos haluu lähtä nostalgioimaan). Paria lajia kerralla, melko lyhyeks ne kaikki jäi, emmä mikään urheilija ollu koskaan. Sit kymmenenvuotiaana alko musahommat kunnolla..
 
Mutsi on vanha Dio ja Purple fani, löysin rumpalin kanssa sen vanhat kasetit pari kesää sitten. Faija vanha Van Halen ja Motörhead fani, nyttemmin ei siedä minkäänlaista musiikkia(siitä tuli toimistosetä). Aina noi on tukenu rahallisesti soittohommissa ja faija kuskannu ja jeesiny keikoille roudauksessa, kiitti siitä. Vasta viimeaikoina noi on alkanu suhtautua vakavammin tähän mun soittelujuttuun, kun on tajunnu ettei se pojan uhoominen ollu mikään lyhyt vaihe. Päinvastoin, pahempaan suuntaan vaan mennään.
 
Ei noi tosissaan ota jos sanon että ollaan menossa nauhottamaan että saadaan keikkapaikoille jotain näyttöä ja talvella keikkailemaan taas. Naureskeli noi meidän bändin budjettilapuillekki, ku niin kovaa kirjanpitoa pidin mihin rahat menee, mistä tulee jos tulee, mihin ne tulevaisuudessa menee..
 
Siitä asti kuitenkin asenne niillä muuttunu ku meidän bändi soi radiossa, päästiin Ä&V semifinaleihin(mmm yeh!!) ja tullu muilta tahoilta juttua niille meidän hommista. Pientähän se on, mutta jotain kuitenkin, ja niille näköjään iso juttu.
 
Mut en mä voi valittaa, ei noi oo koskaan mua kieltäny soittamasta mitään, käymässä keikoilla, ostamassa levyjä, soittamassa keikkoja mitä räkäsimmässä mestassa, käyttämällä kaiken aikansa/rahansa/energiansa bändiin..

Kyllähän ne aikuiset jo viisivuotiaana laittoivat pianotunneille, vaikkeivät mitään soitakaan. Sitten, jos joskus tieten tai tahtomattani lisäännyn, tulee piano aivan satavarmasti olemaan se soitin, jolla aloitetaan. On nimittäin niin helppo ja hyödyllinen, verrattain graafinen lähestymistapa musiikkiin. Mutta tosiaan, piano vaihtui 11-vuotiaana kitaraan, kun Smells Like Teen Spirit pärähti radiosta soimaan ja armeijan tienoilla myös laulu tuli kehiin. Nyt vanhana 24-vuotiaana laulan, soitan kitaraa sekä pianoa, sävellän sekä sanoitan äärimmäisen aktiivisesti ja ensimmäisen "suuremman mittakaavan" "oman" keikan heitämme poikien kanssa Semifinalissa piakkoin. Isä lupasi saapua paikalle ja ostaa levyn, heti kun painosta tulee. Kysyi tosin kaljan äärellä huolestuneena, että täytyykö ottaa korvatulpat mukaan.
 
Hymyilin maireasti.
 
Summa summarum; ilman vanhempia ei tässä pisteessä oltaisi, mutta nyt he haluaisivat, että keskittyisin raskasrokkihäröilyn sijaan maisterin papereihin, mutta kun voi; se ei ole itse päätettävissä. Jos musiikki haluaa tulla ulos, se tulee ulos. Eiväthän he sitä ymmärrä. Kiitos äippä ja iskä.

Sitten, jos joskus tieten tai tahtomattani lisäännyn, tulee piano aivan satavarmasti olemaan se soitin, jolla aloitetaan.
 
selitä????????
 
EDIT
Ihan ok, jos ei pakottamalla tapahdu. Onhan pianosta hyötyä, oli se instrumentti lopulta mikä tahansa.

Kailis: selitä?????????
 
itsellä ainakin näin juurikin siitä syystä että pianosta saa vähiten irti sellasia karseita ääniä mitä joistain puhaltimista tai sitten kielisoittimista irtoaa...

Kailis: selitä????????
 
EDIT
Ihan ok, jos ei pakottamalla tapahdu. Onhan pianosta hyötyä, oli se instrumentti lopulta mikä tahansa.
 
Niin siis lasten soittoharrastus. Ei lisääntyminen. Tai no toisaalta... mikä sen parempi paikka lisääntyä kuin pianon päällä. Wanhan ylioppilastalon meiningillä.
 
Piano lähinnä sen takia, että sen avulla on äärettömän helppo hahmottaa musiikkia graafisesti. Lisäksi siinä yhdistyy samanaikainen sooloilu ja säestäminen. Oppii lukemaan nuotteja ja esimerkiksi näkee kolmisointujen muodostamisprosessin konkreettisesti ihan eri tavalla kuin vaikka kitarassa. Lisäksi myöhemmin, kun "aikuistuu", saa sillä myös naisia. Paitsi jos soittaa huonosti.
 
Piano on käsittämättömän hyödyllinen soitin.
 
Ja sitä paitsi... minutkin pakotettiin, tuska kiertämään. :)

Periaatteessa porukoilla on ihan sama, millaiseen bändiin liityn/millaisen perustan. Toki he voivat pahalla silmällä mulkaista, jos teen jonkun tr00blackkilljesus-pläkkistä, mutta kunhan en kirkkoja rupea polttelemaan... Eli tukevat, vaikkeivat bändini musiikista pitäisikään. Ja se on mielestäni parasta. Myöskin ovat auttaneet soitinten hankinnassa (rahallisesti hieman) ja juuri äitini (ja kummitätini) ansiosta rupesin pianotuntejakin ottamaan. Rispektit vaan teille.

Sanovat että tekisit sinäkin myyvempiä kappaleita.

Juoppis: Sanovat että tekisit sinäkin myyvempiä kappaleita.
 
Äkkii väsäät muutaman jinglen. On myyvää.

Siinä joskus kuustoista kesäsenä alko kitarointi kiinostamaan niin mutsi ilmoitti että "kyl sie oisit ne kamat saanu jos oisit aikasemmi alkanu soittamaan, että turhaan siä enään mitään alat" :D no onneks faija oli toista mieltä.
 
Noo kyl se äippäki taipu sitten ku alko jotain pieniä orkesterijuttuja virittelemään kamujen kanssa.
 
Kaikki isommat hankinnat on ollu aina omasta pussista.

Meikäläisten sanomaa:
 
"Kyllähä tätä kuuntelee."
 
"Kuulostatte siltä ku teil ois hirvee kiire johoki." - Aikaisemmasta omakustanteesta
 
Kyllähä nuo on sit tukeneetki miun soittohommia, ainaki alkuaikoina. Ostivat miun ensimmäisen soittopelin, Yamahan sähkökitaran ku olin 14 ja tukivat senki jälkee joissain määrin. Merkittävin homma oli se, ku ostivat tuon Fenderin miulle ku pääsin yläasteelta ihan sen takia ku olin selviytyny sen verra kunnialla ja osasin heidän mielestä jo soittaaki (vaik jälkeepäi muistellen aikamoista räpellystähä se oli). Olen kiitollinen näistä vieläki ja tuun aina olemaan, tuo Fender on nii mukava peli ku sen kanssa mie oon oikeesti oppinu ja kasvanu soittajana. En varmasti heitä tai myy tota ekaakaan kitaraa pois ikuna, on se hyvä olla jossaki nurkassa ainaki muistona vaikkei sil soittaa kehtaiskaa, onha siin aika karmee tatsi :D
 
Viimeaikoina ne on ollu vähän hikeentyneitä, lähinnä omista soittohommista jotka tapahtuu kotona. Aina ku ne jostaki miulle vittuilee ni se on "käytät kaiken aikas soittamisee ja säveltelyy, tekisit jotai muutaki", tätä se oli varsinki opiskeluaikana. Bändihommista eivät kummempia (ainakaa negatiivisia) mutise, kyselevät vaa lähinnä et oonko menos millo taas reenaamaa ens kerra. Positiivinen on tuo heijän asenteesa, vaik välil onki tollasta. No, seki loppuu sit ku muutan tästä omaan kämppään ens vuoden aikana.
 
Uudesta EP:stä sanoivat tosin et "eihä tällästä kestä kuunnella, hirveetä huiskamista ja mäiskettä".

punkkari93: Kyllä kotona on soittohommia tuettu, mutta on niille puuhille vähän naureskeltukin ja muistuteltu, että koulu pitää pistää etusijalle.
 
Mutta toisaalta kyllä ne siellä kotona ovat oikeassa. Ei Suomessa elä musiikilla, ellei käy jotain ihan mieletöntä pullaa tai soita humppaa. Nimimerkistäsi päätellen jälkimmäinen ei ainakaan ole kovin todennäköistä. :)

strophe: Mutta toisaalta kyllä ne siellä kotona ovat oikeassa. Ei Suomessa elä musiikilla, ellei käy jotain ihan mieletöntä pullaa tai soita humppaa. Nimimerkistäsi päätellen jälkimmäinen ei ainakaan ole kovin todennäköistä. :)
 
Näio. Ja kaiken lisäks true punxeja ei pitäs se raha ees paljoa kiinnostaa :p

Ladon taakse kaikki ne vanhemmat, jotka eivät kannusta. Meillä rumpusetti olojuoneessa digipianon vieressä eivätkä tappele keskenään. Kaksi huilua ja oboe ja muutamat nokkikset löytyy. Ja juu, mä olen 38v opettaja ilman open imagoa ja aina yhtä hurja kuin oppilaanikin. eli ikuinen kapinallinen, jonka mutsi ei vieläkään ymmärrä, että en aio vaihtaa ammattia, en ainakaan ihan vielä...

ope16: Ladon taakse kaikki ne vanhemmat, jotka eivät kannusta. Meillä rumpusetti olojuoneessa
 
Samaa mieltä minäkin. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni isovanhempieni luona. Ostin viisitoistavuotiaana ensimmäisestä kesätyöpalkastani rummut. Kotia niitä roudatessa tajusin, että missähän niitä harjoittelen. Vaarini antoi luvan kantaa ne olohuoneeseen. Todella ymmärtäväisiä olivat. Ei hermostumisen häivääkään, vaikka taoin ironmaiden-laukkakomppia vieressä samalla, kun vaari yritti seurata puoliyhdeksän uutisia. Siinä vaiheessa vaarini vasta hieman hermostui, kun pidimme ekat (ja viimeiset) bänditreenit olohuoneessa. Isovanhempani olivat tuolloin kyllä reissussa, mutta kun alkoholilla oli osuutta asiaan, niin siinä meni kellarin ikkuna ja autotallin seinä paskaksi, ja naapuritkin kävivät uhkaamassa poliisilla. Onneksi tajusin sitten puolenvuoden takomisen jälkeen myydä rummut pois. Mutta hienoja ihmisiä olivat jokatapauksessa Mummo sekä Pappa.

strophe: Ei Suomessa elä musiikilla, ellei käy jotain ihan mieletöntä pullaa tai soita humppaa.)
 
Kerrot varmasti heti, milloin humpansoittamisella tienais jotain?
No, leikki leikkinä.
 
Jos en väärin muista, ni meikäläisen vanhemmat tukivat täysillä mitä tahansa muuta harrastetta ko kartsalla kulkemista/imppaamista/huumeita/viinanjuontia/tappeluita/yms.
Jos noi on vaihtoehdot, ni se haitarinsoitto tai rummunpaukutus on kumminkin harraste siit halvimmasta/kelvollisimmasta päästä.
 
Maksaminenkin on toinen juttu ko jaksaminen. Mulla ei o mitään mielikuvaa siitä, mil hitolla me keikalla käytiin silloin, ko kellään ei ollu ikää ko nippanappa mopoon. Siinä jonkun vanhemmat on tukeneet soitteluhommia muutenkin ko maksamalla soittotunteja.
 
Omien muksujen soittotunnit tulee maksettua ihan mielellään, vaik ei sitä rahaa monasti liiaksi ole.

Kyllähän vanhemmilta on tullut tärkeää tukea, vaikka musiikista eivät niin paljon ole kumpikaan koskaan perustaneet.
 
Mut oli laitettu joskus 5-vuotiaana pianotunnille, niinkuin perheen muutkin lapset. Kuului vissiin siihen aikaan asiaan, vaikka mukuloita ei olis kiinnostanutkaan. :) Vaikka isosiskoni olikin paljon parempi soittaja ja muutenkin innostuneempi, minä olin sitten se, joka musiikkihommiin enemmän paneutui.
 
Lopetin soittamisen muutamaksi vuodeksi kun ei oikein napannut, ja tietokoneet vei mukanaan. Sitten teininä kaverit rupes bändiä pystyttämään ja mun piti koskettimia ruveta soittamaan, ja jollain laina-Casiolla vähän pimputeltiinkin. Sitten kävi niin, et musta tehtiin bändiin rumpali, vaikka en osannut edes soittaa. Menin sitten pokkana pyytämään isältä, että saisinko rummut 15v-synttärilahjaksi ja olin varma, että ei tulisi kesää.
 
Toisin kävi. Eka vuosi meni autotallissa RMIFejä paukuttaessa, ja täytyy kyl sanoa että oli vanhemmilla (ja naapureilla) pitkä pinna kun kestivät mun Metallica-playalong yritelmiä kuunnella. Vaikka oli rummut välillä sisällä talossa ja meteli on varmasti ollut jäätävä, ei sanomista tullut. Sitten kun pääsin ekaan ihka oikeaan bändiin, mua roudattiin viikoittain 30 kilometrin päähän treeneihin kun ei ollut vielä ikää auton rattiin, ja aina äiti lähti katsomaan meidän perään kun keikalle päästiin.
 
Että näin. Toki tuli ne perusmuistutukset siitä, että koulut pitää käydä kunnialla ja että ei musiikilla elä niin helposti, mikä on täyttä totta. Vähän yli 13 vuotta (olen 28) harrastusta on takana, ja kyllä vanhempien tuki oli alussa todella tärkeää. Eivät dissanneet vaan totesivat että hoida muut asiat kunnolla niin senkus soittelet. Ja joskus aina kyselevät, että mites bänditouhut jaksaa. Myös juhlissa silloin tällöin toteavat ylpeinä että "tuo meidän poika on oikein levyjäkin tehnyt". Lämmittää sydäntä.

rintapek: Jos en väärin muista, ni meikäläisen vanhemmat tukivat täysillä mitä tahansa muuta harrastetta ko kartsalla kulkemista/imppaamista/huumeita/viinanjuontia/tappeluita/yms.
Jos noi on vaihtoehdot, ni se haitarinsoitto tai rummunpaukutus on kumminkin harraste siit halvimmasta/kelvollisimmasta päästä.
 
Miten nuo alussa mainitsemasi vaihtoehdot eroavat rockbändin kiertueesta? :D

strophe: Miten nuo alussa mainitsemasi vaihtoehdot eroavat rockbändin kiertueesta? :D
 
Imppaamisen ja tappelemisen sijaan paneskellaan ja nuuskitaan kolaa.

Minulla vanhemmat ovat olleet erittäin myönteisiä soittamista kohtaan siinä vaiheessa kun kehuja alkoi tulemaan vähän joka suunnasta, tuntunut vain, että taidot on nyt vain laskenut jonkin verran, mutta kuitenkin, kun kerroin, että minua pyydettiin yhteen puolituttujen bändiin kitaristiksi niin vanhemmat tuntui olevan enemmän innoissaan kuin minä, sitten se bändi hajosi ennen kuin ehdin yksiinkään treeneihin sen kanssa..
 
Mutta hieman ärsyttää kun vanhemmat luvanneet tukea harrastusta kaikin tavoin(rahasta viis) niin missäs ne 5000 tonnin pro-kamat sitten vielä viipyy?