Rock, pop, alternative ›

mainion www.manicstreetpreachers.cjb.net -sivuston historiikki seuraavassa:
 
Manic Street Preachers on 80-luvun lopulla syntynyt walesilainen yhtye, jonka perustivat neljä ystävystä pienestä Blackwoodin kaupungista, laulaja & kitaristi James Dean Bradfield, hänen serkkunsa rumpali Sean Moore, basisti & sanoittaja Nicky Wire ja kitaristi & sanoittaja Richey Edwards. Nicky ja Richey opiskelivat poliittista historiaa Swansean yliopistossa, minkä perintöä näkyy yhtyeen poliittisestikin kantaaottavissa sanoituksissa. Yhtye aloitti nimellä Betty Blue, mutta päätyi pian Manic Street Preachers -nimeen, joka he keksivät siitä, että James harrasti katusoittoa Walesissa ja eräät juopot alkoivat kutsua häntä "Manic Street Preacheriksi".
 
Yhtyeen ensimmäinen single Suicide Alley julkaistiin vuonna 1989 ja vuonna 1990 julkaistiin New Art Riot -ep. Ensimmäiseltä levyltä julkaistut singlet ylsivät tasaisesti Britannian top-100 listoille. Korkein listasija oli 62, joka saavutettiin singlellä You Love Us. Heti sen julkaisun jälkeen yhtye sai suuresti huomiota, kun Richey viilteli käteensä tekstin "4 REAL". Hän teki sen radio DJ Steve Lamacqin haastattelussa, kun tämä kyseenalaisti bändin aitouden. Helmikuussa 1992 yhtye julkaisi debyyttialbuminsa Generation Terrorists. Marraskuussa 1992 Manic Street Preachers nousi ensimmäistä kertaa listoille kymmenen parhaan joukkoon. Tämä saavutettiin Suicide Is Painless -singlellä, joka oli cover TV-sarja M.A.S.H -tunnarista. Toinen albumi Gold Against The Soul ilmestyi kesäkuussa 1993, jolta lohkaistiin singlet From Despair To Where, La Tristesse Durera ja Life Becoming A Landslide. Musiikin tyyli oli ehkä hieman siistiytynyt, Generation Terrorists -levyn punk-henki oli laimennut, mutta kitarat olivat entistä jykävämmät ja laulujen aiheet laajenivat "elämänläheisemmiksi". Yhtyeen suosio oli selvästi kasvussa, mutta ironista kyllä, yhtyeen sanoituksistakin heijastuva masentunut, pessimistinen elämänkatsomus osui oikeaan, kun yhtye alkoi kohdata vastoinkäymisiä toinen toisensa jälkeen. Ensimmäinen oli se, kun yhtyeen manageri Phillip Hall kuoli syöpään jouluna 1993.
 
Seuraava vuosi oli Richeylle vaikea. Hänellä oli pahenevan alkoholiongelman lisäksi anoreksia, hän viilteli itseään ja joutui lopulta mielisairaalaan Lontooseen. Samoihin aikoihin Manic Street Preachers julkaisi kolmannen albuminsa The Holy Bible. The Holy Biblen singlet ylsivät kaikki top-40 listalle. Vuoden 1994 lopussa yhtye teki raskaan kiertueen käyden mm. Thaimaassa ja Ranskassa. Kiertue huipentui Lontoon Astorian keikkaan, joka päättyi turhautuneen ja väsyneen yhtyeen viisi minuuttia kestäneeseen instrumenttien hajottamiskohtaukseen. Keikan loppu heijasti yhtyeen loppua. Se olikin kvartetin loppu, Richeyn viimeinen keikka.
 
Richey katosi helmikuun 1. päivänä vuonna 1995 kuin ilmaan. Hänen 15-vuotias koiransa oli kuollut pari viikkoa aiemmin, hän oli leikannut hiuksensa pois ja keikkailuun väsyneen Richeyn oli ollut määrä lähteä yhtyeen kanssa kiertämään Yhdysvaltoja. Hänen autonsa löytyi 15. päivä Severnin kuuluisan "itsemurhasillan" läheltä. Richey näytti ratkaiseen kohtalonsa itse, mutta muut yhtyeen jäsenet olivat varmoja siitä että Richey oli elossa vielä neljä kuukautta käsittämättömän katoamisen jälkeenkin, jolloin he päättivät jatkaa musisointia ilman Richeyä.
- Musiikillisesti sillä ei ollut väliä oliko Richey mukana. Hänellä ei ole ollut musiikillisesti annettavaa yhtyeelle. Hän oli kehno soittaja, selitti Nicky jälkeenpäin.
 
Vuonna 1996 Manicsit julkaisivat neljännen albuminsa, ns. eloonjäämisalbumin, huikean hienon Everything Must Gon. Levy voitti Brit Awardin parhaana albumina ja Manic Street Preachers palkinnon vuoden parhaana yhtyeenä. Kaikki singlet jotka levyltä julkaistiin (A Design For Life, Everything Must Go, Kevin Carter ja Australia) ylsivät vuorotellen Top 10:iin. Näistä suurimmaksi hitiksi nousi työväenluokalle omistettu laulu A Design For Life, joka ylsi sijalle 2. Everything Must Go sisälsi kolme Richeyn sanoittamaa kappaletta (Kevin Carter, Removables ja The Small Black Flowers That Grow In The Sky). Yhtyeelle oli jäänyt niitä kymmeniä, mutta he julkaisivat vain ne, joihin Richey oli hyväksynyt sovituspuolesta vastaavien Jamesin ja Seanin laatiman musiikin. Loput Richeyn sanoitukset mahdollisesti julkaistaan kirjana sitten kun yhtye näkee sen sopivaksi ja kun he ovat puhuneet Richeyn perheen kanssa.
 
Manicsien vaikeuksien kautta voittoon -teoria vahvistui, kun he julkaisivat viidennen albuminsa This Is My Truth Tell Me Yours. Jälleen sekä levy että yhtye voittivat Brit Awardit. Singlet If You Tolerate This Your Children Will Be Next, The Everlasting, You Stole The Sun From My Heart ja Tsunami ylsivät listojen kärkeen kaikkialla maailmassa (paitsi Yhdysvalloissa), Suomessa albumi meni suoraan listaykköseksi. Levyn radioystävällinen soundi ja sanoitusten latteus ärsyttivät vannoutuneimpia Manics-faneja. Vahvasti glam-henkisen punkryhmän muutos radioystävälliseksi ja puhdaskasvoiseksi popyhtyeeksi oli ylitsepääsemätön useimmille pitkänlinjan faneille, mutta samalla yhtye kaappasi mukaansa hurjan liutan uusia faneja.
 
Mieleenpainuva Manic Street Preachers keikka oli vuosituhannen vaihteen Leaving the 20th Century Cardiff-stadionilla. 57 000 ihmistä osoitti kunnioitusta yhtyettä kohtaan, vaikka liput maksoivat lähes 270 markkaa (30 puntaa). Sen jälkeinen vuosi 2000 oli Manicseille lepovuosi. He eivät keikkailleet koko vuonna, ja julkaisivat vain yhden singlen, The Masses Against The Classes, joka nousi odotetusti hittilistojen kärkeen. Yllätys oli se, että ilman videota tai ainuttakaan promootiota single ylsi Britannian sinkkulistan ykköseksi ja siitä tuli yhtyeen toinen brittiykkönen (If You Tolerate... oli se ensimmäinen). Vuoden lopulla bändi painui studioon työstämään Know Your Enemy -albumia, joka julkaistiin maaliskuussa 2001. Albumin sanottiin olevan "paluu juurille"-albumi, vastareaktio This Is My Truth Tell Me Yours -albumin hittisoundille.
 
Know Your Enemy oli kaupallinen pettymys, mutta vaihtoehtoisuudellaan tärkeä musiikillinen veto. Albumin ilmestymisen yhteydessä yli vuoden mittaisen keikkatauon päättänyt esiintyminen Kuubassa 17.2.2001 oli yksi tärkeä paalu yhtyeen uralla. Keikka oli osoitus siitä, että yhtye oli edelleen vasemmistolaisella linjalla ja politiikka ei ollut jäänyt yhtyeeltä. Kapitalismin ja amerikkalaistumisen vastustaminen oli yhä syvällä bändin sydämmessä.
 
Vuonna 2002 tuli kuluneeksi seitsemän vuotta Richeyn katoamisesta. Richeytä ei julistettu kuolleeksi, vaikka se oli lain mukaan mahdollista. Sisimmässään Richeyn vanhemmat uskoivat hänen olevan vielä elossa. Vuonna 2002 tulivat sekä Sean että Nicky isiksi. Ei siis aivan sattumaa, että 28.10.2002 yhtye julkaisi odotetun greatest hits -levyn Forever Delayed. Kokoelma ilmestyi There by The Grace of God -singlen edeltämänä ja ilmestymisen jälkeen Manicsit lähtivät Euroopan kattaneelle klubikiertueelle käyden myös Helsingissä Vanhalla ylioppilastalolla. Kokoelmalevyn nostalgian täydentämiseksi julkaistiin yhtyeestä kirja, joka sisältää kuvia Manicsin uran varrelta. Kirjan lisäksi myös lähes kaikki yhtyeen promootiovideot tarjottiin DVD:llä kaikkien nähtäväksi.
- "Forever Delayed" on rivi Roses In The Hospital -kappaleen lyriikasta ja se tiivisti paljolti sen, mistä lyyrikoissamme on kyse. Kyse on myös siitä, että meillä on paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. On tärkeä kysellä, vaikkei saisikaan aina vastauksia. Ei tarvitse saada oikeita vastauksia, vaan on kysyttävä oikeat kysymykset, selitti James eräässä radiohaastattelussa.
 
Yhtyeen tulevaisuus on ollut aina mysteeri. Nicky on empinyt jatkosta ja hän on sanonut olevan mahdollisesta, että kokoelmalevy päättää yhtyeen uran. James vannoi eräässä radiohaastattelussa juuri ennen kokoelman ilmestymistä, että kokoelmalevy päättää vain yhden jakson yhtyeen urassa, jatkoa seuraisi.
 
Ura näyttää todellakin vielä jatkuvan. Kesällä 2003 yhtye julkaisi b-puolia ja covereita sisältäneen tuplakokoelman Lipstick Traces (A Secret History of Manic Street Preachers). Syksyllä 2003 yhtye kävi New Yorkissa nauhoittamassa viisi kappaletta legendaarisen tuottajan, Tony Viscontin kanssa. Yhtye on sanonut, että ne palaavat keväällä 2004 New Yorkiin ja nauhoittavat loppuun albumin, joka julkaistaan aikaisintaan kesällä 2004.
 
Manic Street Preachersin keikat Suomessa:
 
5.3.1999 - Vanha jäähalli, Helsinki
18.6.1999 - Provinssirock'99, Seinäjoki
5.3.2001 - James Dean Bradfieldin akustinen sooloesiintyminen Radiomafiassa
17.6.2001 - Provinssirock'01, Seinäjoki
27.10.2002 - Vanha Ylioppilastalo, Helsinki
6.7.2003 - Ruisrock'03, Turku