Rock, pop, alternative ›

Eilen ostin Anttilan kulttuurikaupasta Rubber Soulin. Kyllä potkii tämä remasteriaatio loistavasti. Kliseenomaisesti voi sanoa, että uusia näkökulmia löytyy. Sellaisia yksityiskohtia, joihin ei aikaisemmin ole kiinnittänyt huomiota.
 
Plastic Soulin kuningasbiisi on The Word. Tällä hetkellä.
 
Mukana tuleva minidokkari on ihan turha. Olisi sisältänyt edes alternative takeja tai jotain muuta.

Jotenkin niinku ne single masteroinnit ja kaiverrukset sois himppasen tanakammin ku lp versiot.
 
No onhan siinä aika paljon enemmän kaiverrusleveyttä kuin LP:llä. Offtopic; mulla on U2 EP Fly, joka potkii ehkä 100-0 verrattuna CD versioon. Naapuritkin tykkää kun subbanen kertoo että kotona ollaan.
Mulla on myös suorakaiverrus versio Tcaikovskyn 1812 teoksesta, jossa on kanuunanlaukauksia. Jos joku kaveri kehuskelee levarillaan otan tuon mukaan ja kun laittaa soimaan, niin niiden kanuunanlaukausien vaatimat hurjat, paikoin noin millin levyiset urat saavat vaatimattomammat skraitat kyykkyyn ja äänivarren seikkailemaan aika sekopäisesti. Kiva katsoa ylpeän levarinomistajan ilmeitä kun tyynen rauhallisesti totean että omani selviytyy tuosta aivan ongelmitta.

Amerikkalaiset ovat innostuneet ostamaan Beatles-musiikkia: http://www.tower.com/surf/top_100/top100_2.cfm?position=0
 
25 myydyimmän joukossa 14 levyä, ei huono. Eri maiden viralliset listat ilmestynevät alkavalla viikolla. Ennätyksiä luvassa ainakin sikäli, kuinka monta eri pitkäsoittoa on yhtä aikaa top 50:ssa.

Kailis: No onhan siinä aika paljon enemmän kaiverrusleveyttä kuin LP:llä. Offtopic;
Näin juuri, ja offaria jatkaakseni, se kierrosnopeus 45 RPM ilmeisesti auttaa dynamiikkaa vähän samalla tavalla niinku nauhurin suurempi nauhanopeus.
PS. Eli Beatlesien 24 bit / 96 kHz Super/Hyper ultra bra remasterointia ootellessa..... :-) ,
Eiköhän se korkeempi bitrate ja suurempi samplerate tee soundista viel normi cd:täkin parempaa.
Kohta ei voi parantaa autenttisuutta jos ei kuule Beatlejä livenä. :-D

glx405: Eilen ostin Anttilan kulttuurikaupasta Rubber Soulin. Kyllä potkii tämä remasteriaatio loistavasti. Kliseenomaisesti voi sanoa, että uusia näkökulmia löytyy. Sellaisia yksityiskohtia, joihin ei aikaisemmin ole kiinnittänyt huomiota.
 
Houkuttelevasti olivat kauppakeskus Sellonkin Anttilassa Beatles-remasterit esillä. Mieli tekisi ainakin muutama hommata, vaikka olin päättänyt että pun ja sin kokoelmat riittävät mulle. Riittävätkö nyt sittenkään? :-)

MK73: Houkuttelevasti olivat kauppakeskus Sellonkin Anttilassa Beatles-remasterit esillä. Mieli tekisi ainakin muutama hommata, vaikka olin päättänyt että pun ja sin kokoelmat riittävät mulle. Riittävätkö nyt sittenkään? :-)
 
Kyllä sulta ainakin jää sitten kymmeniä maailman hienoinpia pop-biisejä omistamatta...Siis jos noihin kahteen tuplaan tyydyt...Itte tekee mieli tuota remasterboxia,mutta on se aika järkyn hintainen laatikko...

Stereoboksi tuli kuunneltua. Jämäkkä ja tasapainoinen paketti, tuskinpa cd:n resoluutiolla alkuperäisistä mastereista tämän enempää irti saa. Erityisen ilahduttavia vanhaan cd:hen verrattuina ovat With The Beatles ja Beatles for Sale. Käninää ja tunkkaisuutta ei enää ole. Rubber Soulin tarkka ja huolellinen työstö hehkuu entistä komeammin, mikä nostaa entisestään ainakin minun arvostustani Norman Smithiä kohtaan.
 
Vanhan cd:n korkean taajuusalueen epävakaus on tiessään, ja rumpalina minua miellyttää suuresti, että esim. With The Beatlesin ja Helpin rummut kuulostavat paljon täyteläisemmiltä ja oikeammilta kuin vanhassa cd:ssä.
 
Tarkkuus on parantunut jonkin verran, mistä johtuen esimerkiksi yhteissoiton aavistuksenomainen rytminen hajoaminen Glass Onionissa on paremmin kuultavissa. Pienet epätäsmällisyydet antavat suoria viitteitä käytetyistä työtavoista ja aikatauluista. Singlet tuntuvat tehdyn alkuaikoina erityisen nopeasti. A Hard Days Nightilla on esim. Lennonin double track I Should Have Known Betterissä on viremielessä epätarkka, ja Maccan ääni särkyy ja katkeaa If I Fellissä. Martinin tasoinen tuottaja ampuu tällaiset lennosta vaikka unissaan, ellei ole tuhoton kiire. Soitannollisesti Hard Days Night on kuitenkin tukevaa ja innostavaa tavaraa, täsmällistäkin. Ehkä tämä auttaa laittamaan oikeaan perspektiiviin monen musiikkitaiteilijan valitukset siitä, kuinka vaikea on löytää kalenterista riittävästi aikaa uuden materiaalin kirjoittamiseen ja harjoitteluun!
 
Ainoat levyt, joista odotan saavani monoboksissa olennaisesti paremman version ovat Please Please Me ja Past Masters Vol. 1.
 
Vertailua vinyyliin en pysty tekemään koska verrokkina pitäisi käyttää hyväkuntoista alkuperäistä brittipainosta hyvällä levysoittimella. Minun vinyylini ovat enimmäkseen 70-luvulta.
 
Asialla voi kuitenkin hieman järkeillä. Kun masterit lätkäistiin sellaisenaan cd:lle 1987, yhdistettiin kaksi asiaa: vinyylin rajoitukset ja cd:n rajoitukset. Kaikki Beatlesin levyt on alkujaan miksattu vinyylin massiiviset rajoitukset ohjenuoranaan. Kun tämä siirretään suoraan bittitaajuudeltaan hieman liian alhaiseen cd-formaattiin, on lopputulos väkisinkin alkuperäistä huonompi. Nyt vinyylin rajoitukset ovat edelleen miksauksissa kuultavissa, mutta masterointi on kompensoinut cd:n rajoituksia mahdollisuuksien mukaan ja jonkin verran kirkastanut ja selkeyttänyt äänikuvaa verrattuna vanhaan. Tässä tehtävässä on onnistuttu hyvin, eli hyvää makua ja hyviä korvia on ollut liikenteessä riittävästi.
 
Jonkinlaisena tarpeellisena välitavoitteena tätä remaster-sarjaa voi pitää. Jään kuitenkin odottamaan uudelleen miksattua luentaa aiheesta korkealla resoluutiolla. Kaipaan tarkempaa, hehkeämpää ja dynaamisempaa ääntä, jota jo Loven DVDA onnistui tarjoamaan. Vasta silloin päästäisiin suurimmista vinyylin rajoituksista eroon. Jo nyt yhdelle DVD-A-levylle mahtuisi samasta levystä kvintofoninen, stereofoninen ja monofoninen versio, kaikki korkealla resoluutiolla. Yksittäisissä raidoissa olisi terävöittämisen ja pienen puleeraamisen varaa vaikka kuinka. Esimerkiksi Help-kappaleen lauluraidan teknisen häiriön voisi nykytekniikalla poistaa. Luonnollisesti uusien miksausten pitäisi mono- ja stereomuodoissaan toteuttaa alkuperäiset suhteet tarkasti. Kivintofoninen miksaus pyrkisi vanhan taajuusjakauman kohtuullisen tarkkaan toteuttamiseen mutta vain useammasta rööristä kuunneltuna.
 
Eettisen puolen ongelmaa en uudelleenmiksaamisessa näe, jos työn lähtökohta ja arvomaailma on konservaattorin. Vanhoja elokuvia on konservoitu kuvapiste kuvapisteeltä ja jälki on usein mahtavaa, siitä tässäkin saisi olla kyse.
 
Näiden lisäksi voisi julkaista koko sarjan vielä erityisen ammattitaitoisen tiimin uudelleenmiksaamana niin, etteivät miksaukset enää noudattele vanhaa esikuvaa. Joskus tulevaisuudessa, kun on yleisestikin saatavissa ääniteformaatteja joiden kanavien lukumäärällä ei ole käytännöllistä ylärajaa, voisi koko tuotannon julkaista vielä niin, että jokikinen erillinen äänitetty raita on äänitteessä omana kanavanaan. Kuulija voisi miksata itse. Tätä tuskin tapahtuu, koska sen jälkeen hukkuisimme kaiken maailman neropattien piraattimiksauksiin.
 
Katalogin ryhmittely pitäisi mielestäni korjata siten, että Magical Mystery Tour julkaistaisiin digimuodossakin EP:nä (cd:ssä 21 minuutin formaatti), ja b-puolen kappaleet sijoitettaisiin osaksi Past Mastersia tai jotain muuta single- ja EP-raitojen kokoelmaa, jonka voisi ryhmittää kolmeksi nykyisen kahden sijaan. (Koko MMT-LP alun perin johtui siitä, ettei jenkeillä ollut EP-formaatti siinä mitassa käytössä kuin meillä, ja LP:n kakkospuolelle piti keksiä jotain. EMI sitten julkaisi levyn myös Euroopassa ja aivan oikein, hyvin on myynyt.)
 
Näiden toimenpiteiden jälkeen voi Beatles-fani nukkua yönsä rauhassa.

velipesonen:
Näiden toimenpiteiden jälkeen voi Beatles-fani nukkua yönsä rauhassa.
 
Juu, melkein voi. Rubberista jää kaipaamaan ainoastaan monoversiota.
 
Koska kaikki on jo vinyyleinä, ajattelin pitkäaikaisostoslistalle laittaa Revolverin ja Abbey Roadin; ehkä Pepperin ja Valkoisen tuplan också.
 
Digipack on kyllä sinänsä ihan ok pakkausformaattina ainakin tossa Rubberissa. Vaan onneksi on ne vinyylikannetkin.

Pistin sitten soimaan "Live at the BBC" tuplavinyylin. On tässä energiaa. Vaikutteet kuuluu NIIN pinnassa. Hauskaa kamaa ja kivoja haastattelun pätkiä välissä. Tällainen merkintä levyssä on;
These recordings have been re-mastered to ensure the highest possible sound quality. However, some tracks included for their historic significance, do not represent the usual fidelity of studio recordings.
Mä oon ikääni alkanut diggailemaan tätä vanhempaakin kamaa.

glx405: Juu, melkein voi. Rubberista jää kaipaamaan ainoastaan monoversiota.
 
Jenkki-Rubberista on olemassa monoversio Capitol Box 2:ssa. Sitä ei ole uudellenmasteroitu. Kunpa julkaisisivat sen Capitol Box 3:n niin saisi Revolverin merkittävästi eriävät jenkkimiksaukset ja kuunnella A Day in the Lifen päättäviä pianoja loputtomiin.
 
Digipack on kyllä sinänsä ihan ok pakkausformaattina ainakin tossa Rubberissa. Vaan onneksi on ne vinyylikannetkin.
 
Kuoliaaksinaurattaja: Minun levyssäni kansi on pahvia! Se onkin ruotsalainen painos. Rubber Soulin takakansitaide on kyllä oikein hienoa. Nythän ne julkaisivat Milesin Kind of Bluesta sellaisen juhlapaketin, jossa on LP:tä sinisellä vinyylillä, cd:tä, bonus-cd:tä ja dvd:tä ynnä muutama painotuote. Että sellaista Beatles-katalogia odotellessa...
 
...niin: Pitäisin kaikkein parhaimpana julkaista kaikki Beatles-levyt tällaisina bokseina, joissa on kuhunkin LP:hen lisättyinä oheen saman ajan singlet. Bad Boy Helpiin. Mukaan tuhti paketti kuvallista dokumenttimateriaalia. Eli Past Mastersit pois ja tällainen mahtilaitos-ajattelu valloilleen, kiitos.
 
Alternate takeille ja outtakeille ja odditieseille oma julkaisusarja Beet the Boots.

(Näemmä innostuin lähettämään viestin kahteen kertaan.)
 
No sit vielä Rubberista että Wait kuulostaa tosi komeelta nyt.

velipesonen: (Näemmä innostuin lähettämään viestin kahteen kertaan.)
 
No sit vielä Rubberista että Wait kuulostaa tosi komeelta nyt.
 
Erityisesti kitara soi komeasti ja siinä on hienot kuviot.
 
Sekin on hyvä juttu, että onneksi ei näihin(kään) julkaisuihin ole lisätty bonuksia, kun ne eivät niihin kuulu. Alkuperäinen on vähemmän on enemmän.

Pirkale, oliko Johnilla ja Astrid Kirchherrillä suhde? Oliko John nokkimisjärjestyksessä Stuartin edellä mutta joutui peräytymään Cynin takia?
 
Tuli vaan mieleen Norwegian Woodia kuunnellessa. Kappale kertoo mm. seksistä ja terästetyn savukkeen polttamisesta. Siinä esiintyy ilmaus "her room", joka muistuttaa onomatopoeettisesti saksan sanaa herum, ympärillä. Hän on kaikkialla ympärilläni enkä pääse hänestä eroon.
 
Norwegian on osittain hämäystarkoituksessa, pääasiassa viittauksena germaanis-pohjoismaiseen verenperintöön. Valkyyriasta on kyse siis.
 
Onko kappale erittäin voimaakkasti verhottu viesti Cynthialle, että liitto mättää ja esikaupunkilaiselämä ei oikeasti kiinnosta?

CeeCeeÄr: Niin Lennon ainakin itse sanoi,että halusi kertoa tään oudon vieraissakäynnin biisinä,mutta niin ettei se hirveesti loukkaa vaimoa...Siitä en tiedä,oliko kyse Astridista,vai jostain muusta "birdistä"...
 
Pete Shotton kertoi laulun kertovan eräästä naispuolisesta journalistista.
 
Mutta: Jos tekstin vienot sävyt viittaavat Astridiin. John joutui vetäytymään ehkä vastentahtoisesti ja Stuart astui pykäliin. Paul korvasi basistina Johnin ainoan todellisen kaverin bändissä, joka oli korvannut hänet rakastajana.
 
Tämä merkitsisi, että John menetti kiinnostuksensa Beatlesiin jo vuonna 1960.
 
Tämä merkitsisi, että Yoko oli Astridin eikä Cynthian korvike. Paino sanalla korvike.
 
Tämä selittäisi monta asiaa Lennonin ja McCartneyn välillä ja sitä myöten koko bändin ryhmäpsykologiassa. Tämä olisi osaselitys myös Lennonin ristiriidasta kumpuaville tekemisille. Tämä tekisi ymmärrettäväksi hänen itsetuhoisuutta lähentelevää päihteidenkäyttöään ja ristiriitaiselta vaikuttavaa halua "mökkiytyä" esikaupunkiin samalla kun McCartney, mies joka vei häneltä bändin, surffaili Lontoon hipstereiden porukoissa. Tämä selittäisi laulujen eskapismia ja hienoisen katkeria sävyjä.
 
Ehkä John oli tarpeeksi älykäs tajutakseen jo verekseltään, että syntynyt uusi tilanne (1960) on poikkeuksellisen hedelmällinen ja luova, eikä bändistä kannata ottaa lopareita ennen kuin the job is done.
 
Jos joku tahtoo tulkita kuvion homoeroottisesti, siitä vaan.

velipesonen: Pete Shotton kertoi laulun kertovan eräästä naispuolisesta journalistista.

 
Nyt mennään syvissä vesissä musiikin tummissa vesissä keltaisella sukellusveneellä. Taisi olla tämä journalisti Maureen Cleave.

Onko ne alkupäänkin yksittäin myytävät levyt stereoversioita?

glx405: Nyt mennään syvissä vesissä musiikin tummissa vesissä keltaisella sukellusveneellä. Taisi olla tämä journalisti Maureen Cleave.
 
Jaa, onko tosi kans? Meinaan, että kuuluisa haastattelu tehtiin vasta 4.3.1966 eli kappaleen julkaisemisen jälkeen. Oliko Johnilla suhde tähän toimittajaan ennestään, ja oliko tämä suhde kenties syynä siihen, että haastattelussa eksyttiin laveisiin puheisiin?
 
Suhde tai ei, Shotton ei ole mikään kovin hyvä ehdokas totuuden torveksi missään mielessä, saattaa hyvinkin sekoittaa asioita, ja John on saattanut jopa tarkoituksella johtaa harhaan myös häntä. Tahdon siis pitää Astrid-oletukseni edelleen hengissä.
 
Kysykää runoilijoilta, mistä kaikkialta niitä juttuja tulee. Eri sorttisia viittauksia on vaikka kuinka, uskoakseni melkein kaikki täysin tietoisia. Her room. Herum. Eikö kappale ole vertauskuva menetetystä mahdollisuudesta:
 
She asked me to stay and she told me to sit anywhere
So I looked around and I noticed there wasn't a chair.
 
Pöytä on katettu. Sitten tyhjyys. Kokiko Lennon olevansa Beatlesissa vankina tämän (1960) jälkeen?

varakeef: Onko ne alkupäänkin yksittäin myytävät levyt stereoversioita?
 
Ovat. Monoja ei saa yksittäin.

velipesonen: Jaa, onko tosi kans? Meinaan, että kuuluisa haastattelu tehtiin vasta 4.3.1966 eli kappaleen julkaisemisen jälkeen. Oliko Johnilla suhde tähän toimittajaan ennestään, ja oliko tämä suhde kenties syynä siihen, että haastattelussa eksyttiin laveisiin puheisiin?
 
Näin jossain John Leninin elämäkerrassa kerrottiin. Olikohan Colemanin, en muista varmasti.