Yleistä keskustelua musiikista ›

Mä olen paras.

Satuin kerran junassa samaan tupakointivaunuun Remun kanssa. On muuten lyhyt mies. No, kun huomasin että legenda seisoo siinä, jatkoin pakkoliikkeideni toistamista ja savun imemistä tyynesti, ja annoin muiden känniurpojen heittää tyhmää läppää Aaltoselle, joka vastasi ihan asiallisesti. Seuraavaksi konduktööri tuli tarkastamaan kaikkien matkaliput, ja kun känniääliöiden jälkeen tuli mr.Remun vuoro esittää todistuksensa, sanoi hän vaan "Mä oon keikalla". Hämmästyksekseni konduktööri nyökkäsi ja kääntyi minulta vaatimaan lippua tai rahoja.
 
Mikä tarinan tarkoitus oli, ja miten se liittyy tähän ketjuun. En tiedä. Oliko Remulla lippua? Sitäkään en tiedä. Jälkeenpäin harmitti, kun en itsekin sanonut konnarille olevani keikalla. Mitähän olisi tapahtunut? En tiedä. Elämän pieniä mysteerejä...

Onhan sitä tullut monesti huomattua porukoissa.. varsinkin parin bissen jälkeen tulee sellainen vittyy hey mä ja mun bänddi ollaan sitää mitä kaikk ien tulis palvooo!! Onneksi itselleni ei tule tälläistä esittämisen tarvetta.. no joo ehkä joskus mutta ei mitään överi juttuja. Frendit kenen kanssa soitan ovat samoilla linjoilla ja homma pelaa eli on hauskaa ja otetaan siitä kaikki irti. Itselleni ainakin musiikki on tosiaan sitä sielusta purkautuvaa voimaa niin hyvässä kuin pahassakin.. en edes oikein tiedä mitä muutakaan se olisi.

ja kun känniääliöiden jälkeen tuli mr.Remun vuoro esittää todistuksensa, sanoi hän vaan "Mä oon keikalla". Hämmästyksekseni konduktööri nyökkäsi ja kääntyi minulta vaatimaan lippua tai rahoja.
 
Hahaa, mitä? Taisi konduktöörikin joutua jonkinlaiseen tilttiin noin absurdin vastauksen edessä.

Onhan sitä tullut monesti huomattua porukoissa.. varsinkin parin bissen jälkeen tulee sellainen vittyy hey mä ja mun bänddi ollaan sitää mitä kaikk ien tulis palvooo!!
 
Tommosten kanssa jamitellessa on näppärää hivuttautua mikserin tai em. sällin vahvarin tuntumaan ja huomaamatta feidata sitä pikkuhiljaa pienemmälle ja pienemmälle ja seurata samalla, kuinka tämä "kurko" huomaamattaan rypistää, suorittaa ja irvistelee koko ajan enemmän ja enemmän. Vähän ilkeetähän moinen on ja voi käydä aika pahastikin jonkun egon päälle.

Mä olen 45-vuotias ja mielestäni suunnilleen sen ikäinen hyvällä tavalla sekä henkisesti että ruumiillisesti. Tämän ikäisenä voi soittaa rauhassa, välittämästä ulkonäköpaineista tai suosion määrästä. Tosin roudaus käy välillä voimille.

Pelkäsin jo, että tän otsikon alta löytyy joku vitun typerä linkki johonkin yksristikaks -feisbuukpelleilyyn, mutta pettymyksekseni olettamus karahti kiville.
 
Joo, kusipäinen pitää olla, se pitää osaa handaa heti ekaks oikein. Semmonen sopivan humoristinen ylimielinen asenne pitää olla, sit voi alkaa opettelee soittamaan. Eikä tarvii edes kovin hyvin, kunhan pystyy vittuilemaan.
 
Joo, ei esiintymään haluavan muusikon pidä olla "ihan kiva". Pitää olla särmää, josta toiset tykkää toiset ei. Ja se sisäinen lapsi on hyvä löytyä aina tarvittaessa, että pystyy heittäytymään hetkeen. Ihan kiva tavis pelkää esiintymistä liikaa. Joku lievästi narsistisen persoonallisuushäiriön omaava pärjää lavalla paljon paremmin. Tämä ihan positiivisesti sanottuna.
 
Satuin kerran saamaan bändiini ihan hyvän soittajan mutta minua alkoi vituttaa se jatkuva narina siitä, että milloin soitettiin liian lujaa, milloin rumpali oli yhden kaljan jälkeen liian kännissä ja hakkasi liian lujaa. Minä annoin hänen ymmärtää, että sinulla varmaan sen humppabändisi kanssa on ihan tarpeeksi tekemistä, että me nyt yritetään tulla toimeen ilman sinua. Sitten kun näin hänen bändinsä livenä, niin ei todellakaan soittanut liian lujaa. Musa oli kuin tapetista irrallaan olevaa lehmänhenkäystä: ei kuulunut mihinkään eikä tuntunut miltään eikä yksikään soitin erottunut siitä massasta. Ihan paska meininki suoraan sanottuna, vaikka kaverista puhunkin.

Onhan sitä tullut monesti huomattua porukoissa.. varsinkin parin bissen jälkeen tulee sellainen vittyy hey mä ja mun bänddi ollaan sitää mitä kaikk ien tulis palvooo!!
 
Eiköhän melkein jokainen kokeile sitä kusipäänä olemista hetken silloin kun se eka suosio iskee. Yleensä vaihe on varsin lyhyt, maan pinnalle tullaan kovaa. En lähtis parin kuukauden tai puolen vuoden mittaisen huonon käytöksen perusteella tuomitsemaan tai yleistämään, enkä tunne ketään jolla se vaihde olis jäänyt koko ajan päälle. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että opetellaan tulemaan toimeen sen julkisuuden kanssa ja samalla opetellaan ne oman taiteellisen integriteetin rajat - missä kohti pitää pitää pintansa että pystyy toteuttamaan oman visionsa, missä kohti taas pitää antaa periksi jos mielii saada se visionsa myös muiden nähtäväksi.
 
Itse onneksi sain hoitaa nuo euroopanomistajafiilikset pois jo 15-vuotiaana, jolloin haittavaikutukset meni muun murrosikäisen koheltamisen ohessa samalla melulla. Paluu arkeen oli raju.

Mä olen 45-vuotias
 
Minä myös. Mulla on ollut omat kusipääkauteni, jopa ihan hotellihuoneen hajottamiseen asti. Siinä sitten bändin laulaja ja kitaristi pitivät hyvin vakavahenkisen puhuttelun, ja tilanne rauhoittui. Vähäksi aikaa.

Musikantit on mitä parasta seuraa! (nais)Näyttelijöissä on joskus törmännyt aikamoiseen ylimielisyyteen ja egon korotteluun.
 
Ihan laatuunkäypää väkeä enimmäkseen kaikki taitelijat muusikoista näyttelijöihin ja kuvataitelijoihin - olenpa kulturelli, jee! - jotka ovat vastaan tulleet. Mitä nyt kännipäissään joskus latelevat latteuksia ja sortuvat osoittamaan kademieltä, mutta sehän onkin tasa-arvon nimissä kaikkien oikeus.
 
Edit: Tulee oikeastaan hirveen nostalginen olotila niistä ajoista joita vietti itsensä täysillä likoon laittavien hulvattomien vakavikkojen kanssa.

Yleisesti ottaen olipa kyse vaikka mistä maailmanluokan ammattilaisista, muusikot on yleensä todella nastoja ja empaattisia ihmisiä ja hallitsevat ihailtavasti hermonsa kaikenlaisten sönköttäjien, paremmintietäjien ja kehuja kerjäävien amatöörien kirjaimellisesti uidessa liiviin joka ikisessä tilanteessa.
 
Naulan kantaan. Moni hämmästyy kun hokaa miten usein aivan älyttömän kovan tason artisti onkin oikeasti häkellyttävän mukava ihminen. Bänditoiminta vaatii ihmissuhdetaitoja, kauemmin tehneet ovat niitä ehtineet harjoitella enemmän.

kivi: Ikävä sanoa, mutta saattaa olla että "sitä saa mitä tilaa".
 
Yleisesti ottaen olipa kyse vaikka mistä maailmanluokan ammattilaisista, muusikot on yleensä todella nastoja ja empaattisia ihmisiä ja hallitsevat ihailtavasti hermonsa kaikenlaisten sönköttäjien, paremmintietäjien ja kehuja kerjäävien amatöörien kirjaimellisesti uidessa liiviin joka ikisessä tilanteessa.
 
Juuri niin. Itsekin olen huippulahjakkaana taiteilijana ja yhtenä kovimmista musiikin ammattilaisista välillä ärsyyntynyt näistä urpoista. On kuitenkin muistettava, ettei suuttuminen tai niskaperse-ote auta. He ovat kuitenkin sen verran alempana ihmisinä, ettei tällaisen ylemmän ja jalomman ihmisen kurinpalautukset tehoa urpoihin tai onnettomiin amatööreihin. Ärsyttää kun he tunkevat aina meidän menestyneimpien muusikoiden mahtavaan seuraan.
 
Ja naurettavan narsistiakin ovat. :)

Feggy: Mä olen 45-vuotias ja mielestäni suunnilleen sen ikäinen hyvällä tavalla sekä henkisesti että ruumiillisesti. Tämän ikäisenä voi soittaa rauhassa, välittämästä ulkonäköpaineista tai suosion määrästä. Tosin roudaus käy välillä voimille.
 
Olen reilusti kymmenen vuotta nuorempi ja minuakin seestyminen lepyttää välillä. Tosin sitä nuoruuden intoakin on vielä hitunen jäljellä. Se taas aiheuttaa joskus turhautumista ja nälkää, kun en ole ehkä pystynyt toteuttamaan itseäni niin paljon kuin intohimo ja taiteellisen eläytymisen tarve vaatisi. Välillä on hirvee tarve päästä soittamaan, fiilistelemään ja näyttämään sekä esiintymään yleisölle. Toisaalta jos joskus on suht mukavasti yleisöäkin ja saa jopa ihastelua tai kehuja, niin tulee hyvin hämmentynyt ja ujo olo. Se siitä narsistisuudesta ja luonteikkaasta esiintymisestä... ;) Nimim. rumpujen takana on mukavan turvallista piileskellä
 
Ulkonäköpaineita on vielä, en voi soittaa rumpuja ilman paitaa kun on sellainen keissi paidan alla...
 
Roudaus on käynyt aina voimille, krapulassa fyysisestikin, muuten aina henkisesti. ;)

Jos on musiikin aktiivinen HARRASTAJA ja itse musiikki ei tunnu silti merkitsevän mitään ( omituinen yhtälö?) niin silloin pitää kyllä olla jo TAMPIO; ja usein on vielä tampio sillätavalla, että ei itse sitä huomaa ( että on HARRASTAJA). Ammattilaiset ovat sitten asia erikseen. Jos on PRO, ei useimmiten tarvi päteä. Useimmiten kuspäisyys loppuu kun ammattilaisuus alkaa, koska siihen kuspäänä olemiseen menee paljon energiaa. Harvemmin kyllä törmää musiikin "rautaiseen" ammattilaiseen joka olisi ihan täysi..tampio? Poikkeuksiakin tietty löytyy. Sanoisin kyllä, että muusikot eivät ole ainoa ammatti- tai harrastaja-ryhmä missä näitä aaseja löytyy. Se on valitettavan usein monien esiintyvien taiteiljoidenkin ongelma: esim. Tv-"hahmojen", näyttelijöiden, jne. Mutta jos jokainen meistä ryhtyy vaikka omaa sukulais- tai tuttava- tai työ-"kaveri"-piiriä pohtimaan niin tampioita on maailma pullollaan; oli harrastaja-ryhmä mikä hyvänsä. Urheilijoissakin taitaa olla muutamia ego-maanikoita? . Joku rock-hahmo taisi sanoa, että "most of the people are assholes; rest of them are f***ing assholes" ( meniköhän se ihan noin?) Ja Tuo REMU-juttu oli aivan loistava :)
 
Vuor1: Mikäköhän kumma siinä on, että musiikin aktiivisista harrastajista tuntuu löytyvän käsittämätön määrä sellaisia tampioita, joille musiikki itsessään ei tunnu merkitsevän mitään. "

Hmmm. Jossain vaiheessa ketjukirjeenä tuli semmoinen "henkinen ikä"- nettitesti. Mä sen sit tein ja muistaakseni sit testin perusteella olin ollu jo kolkytä vuotta haudassa. Toisaalta, joissain asioissa ittestä tuntuu ettei täs ny ole lapsiaan vanhempi. Mut jos tota lapsilta kysyy, ni ne ny vastaa väärin.
 
Ei se ny o muusikkoudesta tai iästä kiinni, kyl kuspäitä löytyy ihanmistvaan. Tosin, monis tapauksissa toi ikä/aika kyl hieroo noit pahimpia särmiä. Kaikki ei sit o ihan niin mustavalkoista ja tarpeeks hierottuna sen kuution voi pudottaa siihen ymmyrkäiseen reikään.

Vuor1: Mikäköhän kumma siinä on, että musiikin aktiivisista harrastajista tuntuu löytyvän käsittämätön määrä sellaisia tampioita, joille musiikki itsessään ei tunnu merkitsevän mitään. Ainoa asia, mikä heitä tuntuu kiehtovan on se, että pääsee pätemään: näyttämään ns. osaamistaan yleisölle ja kuvittelemaan olevansa yleisön palvoma jumala: olemaan muka parempi kuin joku toinen ja haukkua muita huonoiksi soittajiks, tajuamatta ettei itsekkään loppujenlopuksi ole kummoinen.
 
Tiedän tuommoisia ehkä yhden tai kaksi. Kaikki muut on supermukavia.
+ yleensä mitä parempi soittaja, sitä mukavampi.
 
En tiedä, onko tässä sitten tuttavapiiri- tai musatyylikohtaisia eroja.

Joo kantsii vaan rauhottua ja hoidella normaaleja juttuja ja kuunnella niinkun totoa.

rlode: Ja mainoshan oli dna:n :P
 
Törkeän hyvä nosto!
 
e: Mutta sanotaan nyt jotain aiheeseen liittyvääkin. Pääosin musiikki-ihmiset joita tunnen ovat mainiota porukkaa, toki joka alalle mahtuu omat mädät perunat, varmasti myös musiikkialalle.
 
Mutta jos ajatellaan sellaista "kusipäisyyttä", joita joissain muusikoissa esiintyy, niin sehän voi olla myös ihan vaan pelkoa. Jos vaikka yhtäkkiä onkin noussut koko maan tietoisuuteen ja kaikenlaista hännystelijää alkaa pyöriä ympärillä, kun ennen kukaan ei tuntenut, niin se muutos voi omassa päässäkin olla hankala käsitellä ja löytää oikeaa suhtautumistapaa.
 
e: mutta sitä en kiellä, etteikö muusikoiden joukossakin varmasti olisi ihmisiä, jotka vaan ovat luonteeltaan itsekeskeisiä vittupäitä.

omakohtaisten kokemusten valossa uskaltaisin väittää että pääkaupunkiseudulle pesiytyneet uusmedia-alan nousukkaat ja erinäisten juppiravintoloiden ravintolapäälliköt ovat kusipäisyydessään muutaman valovuoden edellä kusipäisimpiäkin musikantteja.