Puhaltimet ›

C-melodyn suurin ongelma on se että kun kerran sellaista kokeilee niin sen jälkeen ei halua enää mitään muuta. Kun soitin alttoa bluesbändissä vasemman käden pikkusormi oli koko ajan krampissa. 1950-luvulla kitaristit pudottivat usein viritystä puoli sävelaskelta. Se saattoi johtua puhaltajien toiveesta.
 
C-melody taipuu mihin tahansa musiikkiin. Vireysongelmat johtuvat yleensä pelkästään huonoista säädöistä. Saundi muodostuu pääasiassa suukappaleesta mutta myös tyynyillä on aika suuri vaikutus. Olen kokeillut monia eri suukappaleita. 1920-luvun suukappaleilla saundi on perinteisen ohuehko ja mm. selloimitaatioita on aika helppo soittaa. Alton suukappaleilla c-melody kuulostaa taas tuhdilta altolta. B-tenorin suukappale sopii hyvin rokkiin. Nykyisillä c-melodyn suukappaleilla, etenkin Morganin ja Aquilasaxin valmistamilla, saa voimakkaan ja helposti muotoiltavan saundin joilla voi soittaa hyvin monella tavalla. Aquilasaxin c-melodylehdet ovat myös hyviä. Tietysti soittajalla on suuri osuus myös. Eri soittajilla on oma persoonallisen saundinsa vaikka soitin olisi sama.
 
Ainakin vanhat tunnetut merkit ovat viimeisen päälle tehtyjä. Connit ja Buescherit olivat 1920-luvulla samanlaisia ammattitason soittimia kuin k.o. firmojen muutkin fonit. Ns. oppilas- tai intermediatemalleja ei tehty näillä nimillä. Ainoa ero oli pintakäsittelyssä. Vuonna 1929 halvin, pinnoittamaton peruskaiverrettu sarjatuotantomalli maksoi uutena 105 dollaria, kallein 255 dollaria. Customit joihin asiakas halusi kaiverruttaa esim. tyttöystävänsä kokovartalokuvan (usein säästösyistä ilman vaatteita) tietenkin enemmän. C-melody oli kalliimpi kuin vastaava altto. Vertailun vuoksi: halvin uusi A-Ford maksoi vuonna 1929 750 dollaria. Kullattu soitin maksoi siis kolmasosan uuden henkilöauton hinnasta. Lujatekoisia, hyvin soivia vehkeitä ja lisäksi hyvän näköisiä. Hopeaa, kultaa ja kaivertajien työtunteja on käytetty säästelemättä. Jos tyynyt kaipaavat vaihtoa niin modernia saundia tavoittelevan kannattaa vaihtaa c-melodyyn isoilla resonaattoreilla varustetut tyynyt. Musicmedic myy tyyliin sopivia valkoisia tyynyjä joihin voi valita soittimen pinnoitteen mukaan hopeoidut tai kullatut resonaattorit. Connin ja Buescherin ero on vähän samanlainen kuin Volvon ja Mersun ero. On siis Conn-miehiä ja Buescher-miehiä. Toisten mielestä Amazon oli viimeinen auto joka maailmassa valmistettiin, toisten mielestä se oli 123.
 
Siitä ettei saksofoni soittimena unohtunut lyhytikäiseksi erikoisuudeksi on kiittäminen c-melodysaksofonisti Rudy Wiedoeftia joka 1900-luvun alussa popularisoi soittimen.
Jos kerran Frank (Frankie, Tram) Trumbauer (Lester Youngin esikuva) ja Jack Pettis (Bud Freemanin esikuva) tekivät uransa c-melodysaksofonilla niin ei se ihan kelvoton soitin voi olla. Benny Carter ja Coleman Hawkins aloittivat uransa c-melodylla. Suomessa virallinen historiankirjoitus alkaa vasta bebopista joten jos nämä ovat entuudestaan tuntemattomia herroja niin kannattaa tsekata nimet ja näytteet redhotjazz.com ja youtube-saiteilta. Kun c-melodya sanotaan huonosti tehdyksi kotisoittimeksi se on sama kuin sanoisi että kitara on vain pelkkä leikkisoitin koska lapset pelaavat Guitar Heroa.
 
Miksi c-melody oli välillä unohduksissa? Vuoden 1929 pörssiromahdus oli aika selvä syy siihen että aika harvalla oli varaa sijoittaa nykyeuroissa mitattuna 3000-10000 euroa soittimeen. Bändien työt vähenivät. Myös radion tulo ja yleistyminen passivoi ihmisiä. Se oli alkusoittoa nykytilanteelle: netissähän se musiikki on ja tulee sieltä kotiin asti, mitä tässä bändeillä tekee? Lisäksi sovittajat olivat tehneet suurimman osan sovitukseista eb- ja b-vireisille soittimille. Tänä päivänäkin sovittajat hermostuvat c-melodysta. On vaara joutua töihin. On mukavampi kaivaa esille ne vanhat sovitukset ja nostaa jalat pöydälle. Ehkä on myös vaikeaa alkaa ajattelemaan yksinkertaisesti, ilman (muuta kuin oktaavi)transponointia. C-sopraano on vanhalle sovittajalle vielä suurempi järkytys, sitä kun ei tarvitse transponoida edes oktaavissa.
 
1960-luvulla Beaugnier teki parikymmentä Leblanc Vito-c-melodya jotka menivät huonosti kaupaksi. Soitin oli erittäin korkealaatuinen, esteenä oli ehkä hinta. Beaugnier teki liian hyviä soittimia joita vain harvalla oli vara ostaa.
Rockpuolella soitin on ollut satunnaisessa käytössä. Ernie Watts soitti 1920-luvun Conn c-melodysaksofonia Frank Zappan Grand Wazoo-levyllä kappaleessa Cletus Awreetus-Awrightus vuonna 1972.
 
Tällä hetkellä on menossa c-melodyrevival. Vanhoja soittimia saa edelleen ja Aquilasax valmistaa uusia c-tenoreita. Syksyllä 2009 on tulossa myös uusi c-sopraano. Suomessa on joskus ollut myytävänä uusia kiinalaisia c-melodyja jossain tamperelaisessa liikkeessä mutta ne ovat olleet sitä Kiinan kolmoslaatua eli uudetkin soittimet on joutunut ensin korjaamaan soittokuntoon.
 
Scott Robinson soittaa vuoden 1918 mallin Conn c-melodya:
 
http://www.cduniverse.com/search/xx … +Saxophone:+Melody+From+The+Sky.htm
 
Funkkia vuoden 1917 King c-melodylla: http://www.youtube.com/watch?v=wzNXx88y0-Y
 
En taida näiden jälkeen iletä laittaa linkkiä omiin näytteisiin...mutta sen jälkeen kun hankin c-melodyn niin altto ja b-tenori ovat saaneet levätä jotakuinkin rauhassa koteloissaan. Keikalle lähtee aina Conn New Wonder II vm.1925 ja Aquilasaxin suukappale Aquilasaxin 2.5 lehdellä.