Yleistä keskustelua musiikista ›

kivi: mulle on tätä asiaa vakavasti useiden vuosien ajan seuratessani kertynyt sellaista näkemystä ja tietoa, jota satunnaisella nettiselaajalla tai lehdenlukijalla ei ole, eikä voikaan olla, ja se minkä mä näen, on niin vakava uhkakuva että mun on pakko tehdä kaikkeni että saataisiin edes joku oikeus sen tekijän puolelle tilanteessa jossa miljonäärit pankkiirit ja mediamogulit kilpaa rahoittaa piraatteja saadakseen myytyä kansalle vielä miljardin mediasoitinta lisää.
 
Ja mä haluan kertoa, että mä nään tän näin.
 
Pahaa pelkään, että näkemyksesi ei o harhaa. Bisnes on melko raadollista touhua. Pelkään pahempaa, eli sitä, että olet aivan liian oikeassa.

Se täytyy kyllä sanoa, että laittomasti lataavia ja/tai jakavia henkilöitä ei kyllä artistipuolelta oo juurikaan tullut vastaan. Ei taida tulla ketään mieleen nyt.
 
Pari vuotta sitten taisi Soundissa olla juttu, jossa Alexi Laiho, Tommi Lindgren ja taisi olla Anssi Kela, jotka toisistaan tietämättä antoivat iPodinsa toisilleen kuunneltavaksi ja heidän piti arvata, kenen iPod heillä on. Loppuhaastattelussa jokainen kundeista oli myöntänyt, että joitakin biisejä on tullut ladattua "kyseenalaisilta nettipalvelimilta"...
 
Mutta jälleen kerran, moni lataa 1-3 biisiä (kyseinen lehtijuttu oli ennen Spotifya) ja päättää ne kuultuaan, ostaako levyn vai ei. Pakko myös sanoa se, että levy-yhtiöiden (ja useiden muiden tekijänoikeuksien omistajien) näkemys siitä, että jokainen laittomasti ladattu biisi on yksi myyty biisi vähemmän on aivan tuulesta temmattu. P2P -palvelimet ovat myynnin vähenemisen lisäksi madaltaneet musiikkiin tutustumisen kynnystä.
 
Saan itse keskikokoisen nelinumeroisen summan Teosto- ja Gramex-korvauksia vuodessa ja laiton latailu sekä tekijänoikeuksien polkeminen ottaa päähän (ja syö minunkin tulojani) aivan ylettömästi, mutta joku raja liiottelussakin pitää olla.

Levy-yhtiön tehtävä on kuitenkin ennen kaikkea edistää artistin laajempia toimintamahdollisuuksia esim. maksamalla äänitys- ja painatuskulut
 
Kyllähän levy-yhtiö äänityskulut tuotantovaiheessa maksaa, mutta perii ne artistilta takaisin rojalteista. Tällöin artisti on masterin maksaja, vaikka ei sitä kuitenkaan omistukseensa saa. Masterdiilit ovat eri asia, ja silloin rojaltitkin ovat tuon esittämäsi haarukan yläpäässä. Alapäässä ovat ns. formaattiartistit.
 
Kaikki levyt eivät kuitenkaan pääse edes omilleen jolloin siinä tilanteessa on artistille eduksi, että joku ottaa riskin hänen/heidän puolestaan.

Bändien tulonlähteet Suomessa/ulkomailla?
 
En oo lukenu kovin laajalti tätä ketjua, joten asiasta on varmaan jo mainittu.
 
Olen vaan hiljattain miettinyt kun on ollut puhetta piratismista ja muusta, että kuinkakohan pieni prosentti itse levymyynti on sanotaan vaikka nykyisen MTV-RnB artistin tuloissa.
 
Mitäs noita ihme nimiä nyt on.. Young Money, Lil Wayne, T-Pain jne jne jne.. Jotenkin ei ees tuu mieleen, että kukaan ostais kaupasta näiden artistien levyjä.. Kuinkakohan paljon ne panostaa vaikka kansitaiteisiin verrattuna rockbändeihin.
 
Suurimman osan rahasta ne tekee varmaan musavideoilla ja tv-/radiosoitoilla

arc:Mitäs noita ihme nimiä nyt on.. Young Money, Lil Wayne, T-Pain jne jne jne.. Jotenkin ei ees tuu mieleen, että kukaan ostais kaupasta näiden artistien levyjä.. Kuinkakohan paljon ne panostaa vaikka kansitaiteisiin verrattuna rockbändeihin.
 
Suurimman osan rahasta ne tekee varmaan musavideoilla ja tv-/radiosoitoilla
 
Kyllähän esim. Pikku Väinön levyt ovat listoille kärkeen nousseet, samat fyrkat varmaan levymyynnistä saa kuin suosituimmat rock-bändit.

Offtopiciksi menee mutta...
 
T-Stag: Pari vuotta sitten taisi Soundissa olla juttu, jossa Alexi Laiho, Tommi Lindgren ja taisi olla Anssi Kela, --- mutta joku raja liiottelussakin pitää olla.
 
Tässä pitää ottaa huomioon ikäkysymyskin.
 
Samalla tavalla kuin useimmat yli 35-vuotiaat kuluttajat ei juurikaan oo löytäneet nettilatailua, eivät sitä ole löytäneet useimmat yli 35-vuotiaat muusikotkaan, joille iPod ei myöskään ole ensisijainen musakanava vaan jotain mikä pistetään päähän lenkkeillessä ja johon ladataan audiokirjoja keikkareissuja varten (kuka sitä musaa enää jaksaa kun sitä koko päivän soittaa, kysynpähän vaan;-) ). Alexi Laiho ja varmaan Anssikin ovat kasvaneet sillai, että Internet on koko ajan ympärillä ja se on luonnollinen tapa hankkia musaa.
 
Mä voisin hyvin kuvitella, että Chemon ja mun kuvioissa on vähemmän lataajia kuin tän hetken nousevien nuorten poppareiden skenessä. Mä olen jatkuvasti yllättynyt siitä sujuvuudesta, millä mua 25 vuotta nuoremmat soittajakollegat löytää saman tien 3G-puhelimillaan bändit joista keskustellaan baarissa, se on mulle jatkuva ihmetyksen aihe. Aika kätevää kyllä, kun sanoo, että "tässä on ongelmana sama kuin sen ja sen siinä ja siinä biisissä", niin joku nuorempi soittajakaveri hakee biisin välittömästi jostain (ilmeisestikin ainakin useimmiten laillisesta) palvelusta joiden hevikäyttäjiä noi näkyy olevan, ja päästään kuuntelemaan esimerkkiä.
 
Mulla ei edes oo 3G-puhelinta, enkä voi kuvitella tilannetta jossa haluaisin puhelimella nettiin. Twitterin ehtii päivittää myöhemminkin, sitten kun wlan löytää kentän
:-D
 
Yritin joskus asentaa jotain p2p-ohjelmaa että olisin saanut Propellerheadsin ilmaiset softapaketit ladattua. Enhän mä jaksanut, siinä oli liian monta vaihetta, se oli yhtä mahdoton yhtälö kuin .ftp -ohjelmien helppokäyttöisyys (siis mikä?). En usko, että kovin moni muukaan mun ikäiseni tai vanhempi edes viitsii nähdä vaivaa asentaakseen tietokoneelle jonkun ohjelman jolla sitten saa vaikka musaa ilmaiseksi, jos on mahdollista mennä jotenkin kohtuulliseen hintaan tavallisella nettiselaimella lailliselle sivulle lataamaan. Varsinkin kun jokainen ohjelma on askel kohti toimimatonta konetta.
 
Luulisin.
 
Mutta offtopicciahan tämä kaikki oli.

Kyllähän esim. Pikku Väinön levyt ovat listoille kärkeen nousseet, samat fyrkat varmaan levymyynnistä saa kuin suosituimmat rock-bändit.
 
Mutta munmielestä kaikki listatkaan ei nykyään perustu pelkkään levymyyntiin? Enemmän ja enemmän on semmosia "Ladattu eniten itunesista", "äänestä musavideota" -listoja.
 
Nekin listat, jotka nostavat näitä nimiä valoon on yleensä sinkkulistoja. Yhen kahen hitin kustannuksella sitä rahaa tahkotaan sitten tosi paljon muillakin keinoilla, kun kokonaisen albumin myynnillä.

VR: Ei vielä kukaan tainnut vastata tähän ketjun aloittajan alkuperäseen kysymykseen :)
 
Tuo tulonmuodostus varmaan riippuu aika paljon bändistä. Himin managerihan on joskus sanonut, että Him on lähinnä pyörillä kulkeva paitakauppa. Suurimmat katteet revitään merchandisestä, ja muut tulot varmaan menee siihen pyörien pyörittämiseen. .
 
Tuo möörsöndaissin eli krääsän eli fanituotteiden myynnin merkityshän on tosiaan usein myös melkoinen. Eräs alalla toimiva kertoi joskus, että heidän kuviossa jako on noin 1/3 rättikaupan, levymyynnin ja keikkapalkkioiden kesken.

T-Stag: Kyllähän levy-yhtiö äänityskulut tuotantovaiheessa maksaa, mutta perii ne artistilta takaisin rojalteista. Tällöin artisti on masterin maksaja, vaikka ei sitä kuitenkaan omistukseensa saa. Masterdiilit ovat eri asia, ja silloin rojaltitkin ovat tuon esittämäsi haarukan yläpäässä. Alapäässä ovat ns. formaattiartistit.
 
Kaikki levyt eivät kuitenkaan pääse edes omilleen jolloin siinä tilanteessa on artistille eduksi, että joku ottaa riskin hänen/heidän puolestaan.
 
Niin, no, ottivat he rahat takaisin tai ei, kyseessä on kuitenkin käytäntö, joka (ainakin minun mielestäni) helpottaa muusikon elämää. (Nämä käytännöthän ovat joka tapauksessa sopimuskohtaisia.) Mieluummin niin, että levy-yhtiö maksaa tuotantovaiheessa monta tonnia kuluja ja ottaa riskin artistin puolesta, kuin että itse joutuu ottamaan pankista lainaa.

Margarita: Niin, no, ottivat he rahat takaisin tai ei, kyseessä on kuitenkin käytäntö, joka (ainakin minun mielestäni) helpottaa muusikon elämää. (Nämä käytännöthän ovat joka tapauksessa sopimuskohtaisia.) Mieluummin niin, että levy-yhtiö maksaa tuotantovaiheessa monta tonnia kuluja ja ottaa riskin artistin puolesta, kuin että itse joutuu ottamaan pankista lainaa.
 
Juurikin. Varsinkin kun levy-yhtiön ja artistin väliset rahat (myös rojalti) ovat "recoupable but not repayable" eli niitä ei tarvitse maksaa takaisin, vaan ne vähennetään tuloista sen mukaan kuin tuloja on - jos ei ole, ei voi vähentääkään.
 
Sinänsä tuntuu kyllä siltä, että pakka on laajentunut viime aikoina valtavasti kun monet yhtiöt ovat järjestään siirtäneet ison osan tuotantovastuuta ulkoisille tuotantoyhtiöille, jotka sitten toimivat jonkinlaisen managerin ja A&R-henkilön roolissa ottaen siivunsa joka kakusta. Silloin artisti on helposti tuotantoyhtiölle heidän oma luomuksensa, ja masterdiili rakennetaan tuotanto- ja julkaisuyhtiön välille tuotantoyhtiön painoarvon eikä artistin myyntiarvon mukaan. Siinähän ei sinänsä ole mitään uutta - kannattaa lukea vaikkapa "Starmakers and Svengalis - the History of British Pop Management" niin näkee mitä managerointi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) oli ja on.
 
No, on sekin ainakin terveempi tilanne kuin se jossa levy-yhtiön A&R manageroi artistia kuten Suomessa perinteisemmin on ollut.
;-)

VR: Ei vielä kukaan tainnut vastata tähän ketjun aloittajan alkuperäseen kysymykseen :)
 
Tuo tulonmuodostus varmaan riippuu aika paljon bändistä.
 
Mä en tiedä voiko siihen vastata yleistämättä ihan liikaa. Kaikilla bändeillä se tulonmuodostus tapahtuu eri tavalla, jopa siinä määrin että käsittääkseni vaikkapa Children of Bodom ja Nightwish saavat rahansa ihan eri jutuista.
 
Se on ainakin varmaa, että on mahdollista olla suunnilleen samaan aikaan maailman suosituin bändi ja ihan v**un köyhä.
;-D
 
Näinhän kävi esimerkiksi The Clashille London Calling -levyä tehdessä, se levy oli sitten vuosien 1979 (Eurooppa) ja 1980 (USA) suurmenestys joka nosti bändin kerralla stadionluokkaan ja ylemmäskin, suoraan tilanteesta jossa jätkät olivat nälissään mm. syöneet liisteriä jota jäi keikkajulisteiden liimauksesta ylitse, kuten legenda kertoo (käytettyään kaikki ennakkonsa mm. keikkakalustoon kunnollisinen valoineen, tappiolliseen keikkailuun ja Rude Boy -elokuvan tekemiseen).