Muistan sellaisen ajan, ettei kaupasta saanut kuin farkkuja. Siis sellaisia perussinisä jotka ajan kanssa haalistuivat ja rispaantuivat. Sen, minkä verran niiden kanssa oli takana yhteistä taivalta näki suoraan siitä, kuinka rähjäiseen kuntoon ne olivat menneet. Sillä katu-uskottavuudella, jonka ne toivat oli katetta. Sama homma oli soittimien kanssa. Rähjääntynyt ja elämää nähnyt soitin kertoi, että reissussa oli oltu ja elämää nähty sen soittimen kanssa. Paljaalle puulle kulunut lakka tai maali kitaran perässä, kärsineen näköinen vaalea otelauta, kromauksen menettänyt talla ja virittimet kertoivat paitsi soittimesta, myös soittajasta jotain. Aikalailla automaattisesti näillä tyypeillä oli tatsi kohdallaan. Tietysti näitä soittimia sai joskus käytettynä, eka oma stratokin oli rupiseksi soitettu. Sillä soittimella oli oma historiansa jonka saattoi lukea kolhuista ja hiertyneestä lakasta ja vaikka ei isompaa gloriaa siihen historiaan sisältynytkään, niin silti se oli historiaa ja sitä osasi kunnioittaa. En oikein osaa arvostaa näitä Road Worneja, en oikein edes suhtautua. Väkisin tulee mieleen virkamies joka ostaa Harrikan ja on sitten niin rebel. Mitähän seuraavaksi? Esiruostutetut autot? Valmiiksi ryppyiset mimmit? "Kaikki äänet, jotka saat soitettua, syntyvät tekniikasta. Ne äänet, jotka jätät soittamatta syntyvät hyvästä mausta." |