Klassinen ›

Liian vähän tulee klasaria kuunneltua, mutta joihinkin säveltäjiin on onki tarttunu muita kovemmin.
 
1. Bach - tästä kai EI VOI olla eri mieltä?
 
2. Händel - Vaikka ateisti olenkin, Händelin musiikki jostain syystä sytyttää nostalgisen kaipuun johonkin harmoniseen; ikuiseen ja pysyvään. Tiedä sitten miksi. Ns. kolahtaa.
 
3. Dmitri Shostakovich - Joskus kolahti enemmänkin. Nykyisin suurin osa Dimin sinfonioista, niin mainioita kuin ne ovatkin, lähinnä puuduttavat. Tyyppi on kuitenkin tehnyt parhaimmat klassisen musiikin teokset mitä olen ikinä kuullut: erityisesti 7., 10. ja 15. sinfonia. Lisäksi "Stepan Razinin teloitus" kolahtaa erityisen lujaa. Varovaisesti diggailen myös Shostan nk. jazz-sarjoista.
 
4. Ligeti - Aivan käsittämättömän upeaa musiikkia. Aargh.
 
5. Viimeisellä sijalla onkin sitten tunkua, jokin seuraavista tähän varmaan tulisi. Riippuu kuitenkin aivan mielentilasta kenet heistä tähän pistän: Cage/Mozart/Prokofiev/Schönberg/etc., etc. Tällä hetkellä valintani painopiste olisi Schönbergillä.
 
Lista on täysin subjektiivinen. Tradition ylivaltaa on aina vastustettava. ;)

1. Bach - tästä kai EI VOI olla eri mieltä?
 
Kyllä ainakin kaksi säveltäjää tekivät paremman tuotannon. Eli kyllä, olen eri mieltä. ;)

1. Beethoven
2. J.S.Bach
3. McCartney
4. Nielsen
5. Coltrane
 
6. Hartmann
7. Webern
8. Debussy
9. Syd Barrett
10. Scelsi
 
Järjestys määräytyy parhaiksi katsomieni töiden, ei tuotannon keskiarvon perusteella. Ensimmäinen ja toinen saattavat vielä vaihtaa keskenään paikkaa.

velipesonen: 7. Webern
 
Webern löytyy minunkin listaltani. Tai löytyisi, jos mokomia tapaisin rakennella.
 
Hänellä oli aivan uskomaton melodiataju. Monesti vitsaillaan, ettei atonaalisia, tai varsinkaan DODEKAFONISIA teoksia kukaan hyräile, mutta Webernillä oli taito käyttää melodioiden luomia implikaatioita hyväkseen ja luoda miellyttäviä, tarttuvia ja hyräiltäviä melodioita - mutta toisaalta taas hän osasi tarpeen tullen myös poiketa noista antisipaatioista, yllättää, ja luoda sillä emotionaalista syvyyttä teoksiinsa. Toisen kantaatin ensimmäisen osan bassosoolo ( http://www.youtube.com/watch?v=EFNoy8o-TsM ), viiden jousiorkesterikappaleen ensimmäinen osa ( http://www.youtube.com/view_play_li … ;playnext_from=PL&v=WKZt6nPrKJQ ) tai vaikkapa liedisarjasta Stefan Georgen runoihin (http://www.youtube.com/watch?v=0255OaBYlB0 ) löytyy kaikista ihastuttavia melodioita - vain jotain esimerkkejä mainitakseni.
 
Toki myös hänen taitonsa luoda ja etsiä uusia harmonisia sonoriteetteja aikakaudella, jolloin kolmisointu alkoi mennä pois muodista, on merkillepantava. Jossain saattaa kuulla tutunkuuloisen noonisoinnun, jossain kirkkaankromaattisen säveljoukon - ja kaikkea siltä väliltä - järjesteltynä tarpeen mukaan vaikkapa hiljaa, kuin vailla kotia vaeltaviksi hiipiviksi soinnuiksi, äkillisiksi jyrähdyksiksi tai mekaanisesti kellon lailla nakuttaviksi ostinaatiokuvioiksi.
 
Ehkäpä Webernin olisi pitänyt uhmata schönbergiläistä tapaa jättää teoksien nimistä pois ohjelmallisuutta ilmaisevat otsikot, kuten hän teki vaikkapa kuuden orkesterikappaleensa, opus kuusi, tapauksessa, ja hän ei olisi joutunut hivenen marttyyrimaisen katkerasti toteamaan kolmen pienen kappaleen sellolle ja pianolle esityksen päädyttyä naururemakkaan ettei kukaan hiffaa. Toisaalta se ohjelmallisuus, ne maisemat ja ne tunnetilat ovat tarkkaavaisen kuulijan löydettävissä.
 
Harmi, että niin kauan Weberniä pidettiin vain kuin insinöörinä ja hänet muistettiin mainita vain ikään kuin esisarjallistikkona, vähän kuin Boulez, Babbit tai Stockhausen, mutta ei ihan niin kehittyneenä, raukka, kun ei vielä tajunnut kunnolla sarjallistaa kaikkia mahdollisia parametreja. Todellisuudessa hänellä ei ollut mitään tarvetta siihen. Hänelle musiikissa oli tärkeintä sen ilmaisuvoima, sen yhteys luontoon. Onneksi tätäkin puolta hänestä on nyttemmin jo alettu tutkia ja tuoda esiin.

iso osa siitä musasta mitä kuuntelen ei tunnusta lainkaan sävellysten ns. alkuperäistä säveltäjää jos sellaista niillä edes on. usein myöskään sävellyksen nimeä ei ole lainkaan tiedossa siinä musassa mitä kuuntelen.
 
mitäpä väliä?

Existenz_:1. Bach - tästä kai EI VOI olla eri mieltä?
 
osa bachin tuotannosta on vitun sairasta mutta iso osa siitä ei myöskään herätä juuri mitään fiiliksiä mussa, vaan kuulostaa lähinnä tekniselle harjoitukselle.
 
eipä kyllä bachia tule juurikaan kuunneltua.
 
...eikä muuten jazziakaan tai juuri mitään tonaalista länsimaista musiikkia.

Onpas vaikea.
 
I: J.S. Bach. Tuotteliaisuudessa vertaansa vailla, fuugan kulminoija, musiikki täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin suuria skeemoja joita vielä tänäkin päivänä tutkitaan.
II: Claude Debussy/Maurice Ravel (vaikka onkin hyvin erityyppistä). Äänenvärin ja tekstuurin esille tuojat, pysähtyneen tunnelman sanansaattajat.
III: Ludvig van Beethoven, pioneeri joka pystyi tuomaan esille aikansa rajallisilla keinoilla suuria tunteita, jotka tenhoavat vielä tänäkin päivänä.
IV: Igor Stravinsky/Olivier Messiaen. Modernin teatraalisuuden mestareita, väreillä ja rytmeillä leikkijöitä, joille musiikki oli jotain aivan muuta.
V: Dmitri Shostakovits. Käytti uudempaa tonaalista kieltä niin, että siitä jaksaa innostua yhä uudelleen, ja onnistui tuomaan musiikkiinsa niin ironian kuin totalitarismin tunnun tavalla, joka hakee vertaistaan.
 
Bonussija menee toiselle Wienin koulukunnalle, mutta en ole tarpeeksi Schönbergiin, Weberniin ja Bergiin tutustunut, jotta osaisin sanoa täsmennyksiä. Heidän panostaan musiikin kehitykselle ei kuitenkaan voi jättää huomiotta.

Spontaanin luovuuden ja luontaisen musiikinkirjoittamisen näkövinkkelistä tarkasteltuna - ja melodikkoina - Schubert ja Mozart ovat ehkä suurimmat nerot. Kun ottaa huomioon, että he kuolivat vielä vain päälle kolmekymppisinä (vrt: Bach eli 65-vuotiaaksi, Beethoven 57-vuotiaaksi) saa tuo luontainen lahjakkuus vielä suuremman merkityksen. Listaa on vaikea tehdä.

velipesonen: 1. Beethoven
2. J.S.Bach
3. McCartney
4. Nielsen
5. Coltrane
 
6. Hartmann
7. Webern
8. Debussy
9. Syd Barrett
10. Scelsi
 
Järjestys määräytyy parhaiksi katsomieni töiden, ei tuotannon keskiarvon perusteella. Ensimmäinen ja toinen saattavat vielä vaihtaa keskenään paikkaa.
 
Paul McCartney on muuten aikas yllättävä veto!?!?!

JET: Paul McCartney on muuten aikas yllättävä veto!?!?!
 
Juu, kyseessä on nimenomaan Paul. En huomannut laittaa etunimeä näkyviin.

JET: Spontaanin luovuuden ja luontaisen musiikinkirjoittamisen näkövinkkelistä tarkasteltuna - ja melodikkoina - Schubert ja Mozart ovat ehkä suurimmat nerot.
 
no jos sä haluat lukumäärää käyttää mittarina, niin eiköhän löydy porukkaa jotka on säveltäneet enemmänkin musaa ku noi tyypit....
 
miks ylipäätään pitää aina yrittää mitata ja vertailla niin vitusti?

rkellu: miks ylipäätään pitää aina yrittää mitata ja vertailla niin vitusti?
 
Eiköhän täältä löydy ketjuja joissa "sitä" ei erityisemmin harrasteta.

minä kyllä voisin juuri nyt harrastaa "sitä"...

velipesonen: Juu, kyseessä on nimenomaan Paul. En huomannut laittaa etunimeä näkyviin.
 
Niin no siis Paulhan on loistava säveltäjä, yksi populaarimusiikin historian parhaista. En silti tiedä, voiko häntä laskea ihan klassisten mestareiden sarjaan nimenomaan säveltäjänä.

JET: Niin no siis Paulhan on loistava säveltäjä, yksi populaarimusiikin historian parhaista. En silti tiedä, voiko häntä laskea ihan klassisten mestareiden sarjaan nimenomaan säveltäjänä.
 
Sävellysten laatuun vaikuttaa minun kriteereilläni muukin kuin metodologinen perinpohjaisuus.
 
Tulipa mieleen eräs Kaija Saariahon lehtihaastattelu 80-luvun lopulla. Kaijahan on maamme elävistä säveltäjistä se jota virallisen järjestyksen mukaan kuuluu kehua toiseksi eniten heti Lindbergin jälkeen. Oikeastaan häntä kuuluu Virallisen Mediaseksikkyyssäännöstön mukaan kehua vielä enemmän koska hän on nainen ja naisena kykenee taiteessaan ilmaisemaan tunnerekistereitä jotka maskuliinisessa maailmassa jäävät pimentoon. Haastattelija kysyi, minkä äänilevyn KS oli viimeksi hankkinut, ja se oli ollut kuulemma Michael Jacksonin Bad, joka Saariahon mukaan sisälsi erinomaista studiotekniikan hallintaa ja osoitti että popmuusikoiden kyvyt äänenkäsittelyssä ovat edellä heidän klassisen puolen ammattilaisten kykyjä.
 
Oliko Kaija oikeassa vai väärässä? Jos hän oli oikeassa, niin mihin se kaikki huippuluokan koulutus ja IRCAMissa vietetyt vuodet olivat sitten kuluneet? Jos hän oli väärässä, minkälaisen arvostelukyvyn kakki tämä opetus oli hänelle valmentanut? Jos hänen väitteensä totuusarvo asettuu sumeaan olotilaan oikean ja väärän välille, jonkinlaisen "subjektiivisuuden" sateenvarjon alle, aina pahempi.
 
Siinä pohjaa vakavan musiikin ammattilaisten ja muiden laadulliselle vertaamiselle.

'bad' oli meikäläisen suosikkilevy 12- vuotiaana...

velipesonen:Oliko Kaija oikeassa vai väärässä? Jos hän oli oikeassa, niin mihin se kaikki huippuluokan koulutus ja IRCAMissa vietetyt vuodet olivat sitten kuluneet? Jos hän oli väärässä, minkälaisen arvostelukyvyn kakki tämä opetus oli hänelle valmentanut? Jos hänen väitteensä totuusarvo asettuu sumeaan olotilaan oikean ja väärän välille, jonkinlaisen "subjektiivisuuden" sateenvarjon alle, aina pahempi.

 
Kaija oli tietty oikeassa. IRCAM oli Boulez'n soolo josta olennaisesti seurasi Cycling '74:n Max. Signaaliprosessorina/eventtigeneraattorina/ohjainsovelluksena ilmeisesti mitä mainioin, mutta jos joku tietää hyvän kuuloisen Max/MSP:llä generoidun biisin, pls let me know.
 
Ja sama Saariahon huomio tuntuisi pätevän tänäkin päivänä.

Esim. Brian Wilsonilla ja Paul McCartneylla oli kieltämättä kovaluontoiset melodiikan saavutukset. Mutta valitettavaa on se, että vaikka huippumateriaalia molemmilla onkin, ei sen määrä yllä samoihin korkeuksiin (lähellekään) kuin suurimmilla klassisilla säveltäjillä, jotka olivat supertuotteliaita ja tekivät laatumusiikkia kuolemaansa saakka. Wilsonin ja McCartneyn paukut ovat jo loppuneet kauan sitten.

JET: vaikka huippumateriaalia molemmilla onkin, ei sen määrä yllä samoihin korkeuksiin (lähellekään) kuin suurimmilla klassisilla säveltäjillä
 
No entäs Kari Peitsamo ja Prince?
 
jotka olivat supertuotteliaita ja tekivät laatumusiikkia kuolemaansa saakka. Wilsonin ja McCartneyn paukut ovat jo loppuneet kauan sitten.
 
Liittyisköhän tuo klasarisäveltäjien vanhuuteen asti ulottuva luovuus jotenkin siihen säveltämisen muodolliseen osaamiseen?