Rock, pop, alternative ›

Jotta Rage Against The Machinessa ei olisi ollut tarpeeksi, päätti jäljelle jäänyt rytmiryhmä jatkaa korviemme rääkkäämistä yhdessä. Kuultuaan kammottavaäänisestä Chris Cornellista sankarimme päättivät pykätä uuden bändin pystyyn. Mikäs sen hirvittävämpää kuin Cornellin helvetillinen rääkäisy, joka aiheuttaisi jopa mummolle sydänkohtauksen, yhdistettynä Morello-Commerford-Wilk kolmikon katastrofaaliseen toheltamiseen. Audioslave oli syntynyt.
 
Valitettavasti kavereiden missio ei loppunut siihen. Tätä kammottavaa möykkää piti saattaa myös pahaa-aavistamattoman yleisön korviin. Eikä aikaakaan kun Audioslave julkaisi ensimmäisen, totaalisesti ideoiden puutteesta kärsineen levynsä. Ensimmäinen single Cochise julisti jo etukäteen vuoden 2002 karmeimman biisin olevan täällä. Mitähän lie aineita pojat käyttäneet, kun julistivat levyllään ihmisen maantieksi. Pakoautolle oli tarvetta tämän jälkeen totisesti. Audioslave lähti totta kai levittämään tätä hirvittävää ripulia myös kiertueelle. Ainoat hyväksi koettavat hetket taisivat osua Italian keikalle kun yleisössä ollut paikallisista jalkapallohuligaaneista koostunut kuoro hoilasi bändin suohon.
 
Tämän jälkeenhän joku bändin jäsenistä keksi että seuraavaa levyä varten pitää lähteä maanpakoon ja laittaa se levyn nimeksikin vielä. Sen ne olivat kyllä ansainneetkin. Tällä kertaa pojat eksyivät myös Suomeen, tosin sille keikalle ei kukaan selväjärkinen mennyt.
 
Seurasi vielä kolmas levyllinen sontaa ja sen jälkeen laulusolisti Cornell alkoi itsekin vakuuttua että bändi on sysipaska. Miehelle kasvoi järki päähän ja hän otti ja lähti soolouralle. Sen sijaan jäljelle jäänyt rytmiryhmä ei ottanut vieläkään vinkistä vaaria vaan otti Zack De La Rochan takaisin rääkätäkseen ihmisten korvia yhä lisää. Cornellin sooloura on toinen juttu sitten.

Van Halen...siis ei jumalau...
 
Kaksi luultavasti ganja-koukussa jo ennen teini-ikää ollutta hollantilaiskakaraa päättävät alkaa musikanteiksi. Itsessään jopa lupaavat pianotunnit vaihtuivat pian rahvaisiin rokkenroll-soittimiin. Eddie alkoi ryskyttää rumpuja ja Alex kitaraa. Niin huikentelevaista oli poikien meininki että vaihtoivat lyhyessä ajassa vielä soittimia päittäin!
Kun perhe muutti sitten Kaliforniaan, oli syöksykierre alkamassa. Paikallisessa baariskenessä soiteltiin covereita ja pössyteltiin tasavarmasti lisää. Eri käänteiden kautta näiden nuorisorikollisten kumppaneiksi päätyivät sitten tynnyrivatsainen kimittäjä Michael Anthony sekä yksi maailman seksistisimpiä jutkuja, David Lee Roth. Jälkimmäisen hevosnaaman ainoa kehuttava ominaisuus lienee perin kuosissa läpi uran pysynyt sikspäkki. Laulaa se ei ainakaan koskaan ole osannut. Mies itsekin on käytännössä myöntänyt tämän keskittymällä lavalla enemmän väkinäisen näyttäviin aerobic-harjoituksiin ja satoihin mukahauskoihin one-linereihin.
Alexin rummutus kuulosti siltä kuin Keith Moon olisi kastroitu ja hänelle olisi anettu setti, jossa on vähintään 5 tomia ja 10 lautasta liikaa. Michaelin umpitylsät bassolinjat ja epävireiset stemmaujellukset olisivat ajaneet kovimmankin halpahalli-rockin ystävän jojoksi männyn oksalle. Kaiken huippuna haalareissaan heilui Eddie, tuo tämän päivän sietämättömän "SPIID=EMOUSSSÖNZZ"-kitaristimassan kummisetä. Uran tunnetuimmaksi ja suurimmaksi saavutukseksi jäi alle 2-minuuttinen instrumentaali täynnä epäkoherenttia nuottipulputusta, jossa ei ollut edes sanoja! Tämän miehen takia kitaristit eivät enää omaa fiilistä eikä yksi käsi otelaudalla enää riitä! Miehen kuuluisasti tunnistettavaa kitaratoneakin kutsuttiin "brown soundiksi", koska kaikki tunnustivat sen olevan aivan uskomatonta paskaa. Yhtyeen biisit eivät ole takuulla vaikuttaneet maailman muutoin kuin päihdeaddiktioiden ja sukupuolitautien levittäjänä!
 
Yritykset parantaa tätä mahdotonta yhtälöä miehistönvaihdoksilla eivät siedä päivänvaloa yhtään paremmin. Sen koommin palmupäinen punaniska Sammy Hagar kuin vielä Rothiakin hevosmaisempi (se oli sittenkin mahdollista) Gary Cherone eivät saaneet puhallettua tuhkista enää liekkiä pystyyn. Pari vuotta sitten Amerikassa kiertänyt uudelleenlämmitely lisäsi keitokseen vielä uudestaan viagralla herätetyn Rothin sekä nepotismin härskin jälkilöyhkän, kun Anthony potkittiin pois ryhmästä ja korvattiin Eddien pojalla Wolfgangilla, joka on sentään ottanut isästään opiksi ja jäänyt koukkuun sauhuttelutuoteiden sijasta juustopurilaisiin.
 
Tiiviisti: Koko bändi perustuu pelkkään kuoreen; esoteerisesti välähteleviin kikkoihin. Tätä kuorta ei mikään kuvaa niin osuvasti kuin orkesterin läpi aikojen kestänyt massiivinen kollektiivinen ego. Ristus soikoon, he nimesivät bändin itsensä mukaan! Kaiken päälle nämä kurjat käynnistivät yli vuosikymmenen mittaisen musiikillisen alennustilan täynnä puudelitukkaisia ja spandexiin käärittyjä alisuorittajia, jotka olivat all show, no go. Oh the humanity!
 
Kaikkein surullisinta tässä kaikessa on, että kyseessä on silti maailman paras bändi.

Pieni, isopäinen näppylänaama tyrkkäsi rintaliiveihin hieman toppinkia, maalaili silmänympärykset hieman sutturamaisesti ja soitti suuta Suomen kovimpiin kuuluvalle jätkälle tv:ssä. Näin tämä hieman lahjatonkin pimatsu pääsi eetteriin ja suoltamaan omaa huttuansa levyltä toiselle ja keikallekin. Kieli vaihtuu milloin miksikin indokiinaksi ja serraanoksi ja välillä siitä ei saa mitään selvää, kun pikkutytöt huutaa konserteissa korvat tinnitustilaan... vai mitä Abreun Anna?

Eno&Fripp: Parempi etten sano mitään. Ette usko kuitenkaan.

Kuvittele nuori mies ja masennus, huono taustabändi, 70-luku, punk ja David Bowie. Sekoita soppa ja kyrväytä se aivan täysin. Tuloksena syntyy yhtye nimeltä Joy Division.
 
Joy Divisionin kyhäelmä oli varsin erikoinen. Paska kitaristi, tylsä basisti ja mitäänsanomaton rumpali ovat suorastaan muusikkojumalia verrattuna "laulaja" Ian Curtisiin, jonka laulutaito on niin käsittämättömän tasoton, että kukaan ei ikinä tule oikeasti ymmärtämään miksi tämä bändi koskaan levytti. Bändi aloitti soittamalla punkia, mutta koska se olisi ollut liian hyvää heidän tasolleen ja visiolleen, päätti yhtye tiputtaa tempoa ja Curtis keskittyä sittenkin angstaamaan lyriikat täyteen huonoja kielikuvia ja epämääräistä sanasettiä. Tuloksena oli turhaa mongerusta, joka ei kosketa ketään.
 
Yhtye sai keikkoja, jotka näin jälkeenpäin ajateltuna ovat olleet jonkintasoista outoa vittuilua. Keikat päättyivät monesti lyhyeen, sillä laulajan epilepsiakohtaukset saattoivat keskeyttää soiton jo ensimmäisten kappaleiden kohdalla.
 
Bändi teki kaksi albumia ja kasan viidessä minuutissa kirjoitettuja biisejä, jotka ovat todennäköisesti soitettu suoraan nauhalle, niin hutaistun kuuloisia yhtyeen viisut ovat. Laulaja Curtisin elämä päättyikin nuorena hirteen: huhujen mukaan mies sai tarpeeksi levottomasta perseilystä levystudiossa tylsien bändikavereidensa kanssa.
 
Luoja, miten paljon minä vihaan Joy Divisionia.

Vuonna 1969 maailma pysähtyi ihmettelemään pitkätukkaista hipinretkua Englannista jonka musiikki oli ihme kilkatusta ja kalkatusta. Kaiken lisäksi tämä hipinkutale lauloi kuin mikäkin vuohi. Kyseessä oli David Bowie.
 
Kaikesta päätellen Space Oddity oli äänitetty päissään naapurin takapihalla sillä siitä ei ottanut Erkkikään selvää. Sitä ennenhän oli jo tullut The Laughing Gnome-niminen kammotus jolla Bowie hoilotti kilpaa kääpiön kanssa. Sitä jo kauhisteltiin että onpa paskaa musiikkia, ja sitten Bowie meni tekemään tällaisen rääpäisyn joka kilkatti kuin olisi junan alle jäänyt.
 
Man Who Sold The Worldilla sitten ihmeteltiin että mikäs ihme transu tämä jätkä on kun levynkannessa poseeraa naisten hepenissä. Joko levy-yhtiö oli huijattu pistämään tuollainen kansi tai sitten paikalle oli vahingossa saatu onneton valokuvaaja jolla ei ollut ideoita nimeksikään, ja kun ei muuta keksitty niin tuotiin mekko. Musiikki oli tosiaan maansa myyneen miehen kuuloista eli suoraan sanoen oli ihme että joku uskalsi myöhemmin tätä vielä coveroidakin. Sen verta hirveää tavaraa levy sisälsi.
 
Hunky Dorylla pistettiin vielä paremmaksi, vai sanoisinko pahemmaksi. Jos artistilla soi puhelin ja se jää levylle, kertonee se levynteosta kaiken oleellisen. Ei ihme että Bowien edelliset levyt tuottanut kaveri lähti karkuun. Eipä käy kyllä kateeksi sitäkään jätkää joka tämän pökäleen joutui tuottamaan. Levyn kantta kuvattaessa ilmeisesti katossa oli joku ötökkä koska Bowie töllöttää niin keskittyneesti ylös että unohti kameran läsnäolom.
 
Noh, sitten jätkä keksi että hän onkin tullut ulkoavaruudesta ja että on avaruusolento joka haluaa muka rokata. Just. Oikein sitä varten piti mennä keskelle katua tököttämään että joku saisi ottaa kuvan. Ziggy Stardust taisi ohittaa sen nousuvaiheen ja keskittyä pelkästään siihen tuho-osaan. Tuhoontuomittu itse levy olikin. Yleisö räjähti keikalla aplodeihin vasta siinä vaiheessa kun Bowie ilmoitti että tämä keikka jää viimeiseksi. Tosin sitä ennen oli ehditty julkaista Aladdin Sane, joka oli melko mielipuolinen rääpäisy Bowien uralla. Kaveriparka keksi että Detroitissa oli muka paniikki ja siitä piti tehdä laulu. Taisi nähdä aaveitakin levynteon aikana.
 
Sitten Bowie keksi tehdä cover-levyn. Versiot vaan olivat sellaisia että alkuperäisiä artisteja oikein hävetti omien versioidensa puolesta. Sama vaikka olisi vessassa äheltämistä äänittänyt. Tuottaja lähti taas karkuun tällaisen pieraisun jälkeen, todeten että tuon hullun britin kanssa ei tee kukaan töitä.
 
Seuraavan levyn Diamond Dogs kantta taas ihmeteltiin. Onko se nyt koira vai leijona vai ihminen vai mikä ihem sekasikiö tuo oikein on. Diamond Dogsin Bowie joutui tuottamaan itse, kun ketään muuta ei moinen ripuli kiinnostanut. Levy oli olevinaan muka joku kapinallisen huuto, ja katin kontit! Jos tällä levyllä jotain kapinallista hakee niin se on karkuun lähtenyt tuottaja. Hattua täytyy nostaa ettei kukaan viitsinyt tehdä Bowien kanssa yhteistyätä, eipä se mistään kotoisin ollutkaan.
 
Bowien livelevystä nyt ei mitään mairittelevaa sanottavaa ole. Paskoja biisejä ja hirveää kiekumista nosturissa hallin katossa istuen. onneksi myös jämähti sinne. Jos joku osti niin surunvalittelut hänelle.
 
Seuraavaksi Bowie keksi että hän onkin amerikkalainen soulmuusikko. Young Americansin myötä kuitenkin oikeaa jenkkisoulia käy sääliksi että sitä jouduttiin vertaamaan tämmöiseen ölinään. John Lennonin Bowie suorastaan huijasi kirjoittamaan yhden biisin tälle albumille (ja keksi vielä pistää oman nimensä Lennonin viereen, hävytön). Eihän Lennonin kaltainen nero olisi muuten ollut missään tekemisissä Bowien kaltaisen mitättömyyden kanssa. jolle piereskelykin oli musiikkia.
 
No, sitten Bowie hokasi että hän onkin jokin herttua. Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan tee vertausta oikeaan kuninkaalliseen, sillä sellaisesta tämä oli yhtä kaukana kuin Norja Suomesta. Berliinin-aikakaudesta ei kyllä ole mitään lapsille kerrottavaa, hirveitä levyjä ja äijä joka ei kolmessa vuodessa tehnyt muuta kuin söi pippuria siihen tahtiin, että maailmanennätyskin oli vaarassa.
 
Onneksi seuraavana oli vuorossa 80-luku sillä Bowie yritti jotain hyvääkin sinä aikana, nimittäin tietoisesti tuhota koko uransa ja vetää sen vessasta alas yhä paremmalla ja paremmalla musiikilla. Sontaahan se oikeasti oli, mutta kun Bowie yritti niin kovasti epäonnistua niin se on luettava miehen hyväksi. Sillä tiellä Bowie oli oikeastaan 90-luvun loppuun saakka, kunnes päätti eräänä päivänä valitettavasti yrittää taas katastrofia. Toistaiseksi aika laihoin tuloksin, mutta vielä se voi sieltä tulla.

Yhdysvalloista on tullut semmoinenkin bändi kuin Garbage.
Kuulostaa hyvin erikoiselta nimetä yhtye roska-astiaksi.
Kyse on itseironiasta, eli eihän me tosiaan mitään olla mutta ei
ainakaan yritetä olla olevinamme. We're trash, kuten Brett Andersonkin lauloi. Se on hyvä asenne.
 
Ainakin kolmella amerikan yhdysvaltalaisnuorella oli ongelmia 1990-luvun puolivälissä.
Grunge ei enää kiinnostanut ja jotain uutta musiikkia pitäisi keksiä.
 
Yksi ongelmista oli, että bändillä oli nimi ja soittajat muttei naispuolista solistia.
Blondiellakin oli sellainen, joten miksei Garbagellakin sitten.
 
Angelfish (pun: a n-gelfish, eli n-geelikala suomeksi) -nimisestä bändistä erkautunut Shirley Manson (ei sukua Shirley Templelle eikä Marilyn Mansonille) löytyikin juuri sopivaksi solistiksi bändille.
 
Esikoislevyn nimeksi tuli Garbage. Siis sama nimi kuin itse bändillä. Ai että minua ärsyttää sellaiset bändit, jotka matkivat Popedaa kaikessa. Niin kuin Garbage ei muka tietänyt, että Popedan esikoislevyn nimi oli Popeda. Näin muodoin Garbage on puoliksi Popedan plagiaatti.
 
Kappaleet levyllä ovat mukiinmeneviä kun kääntää volumen etelälounaaseen
ja keskittyy katselemaan CD-soittimen näytön numeroiden vaihtumista.
 
Nyt minun on pakko lopettaa tämä arvostelu ja päästää uskossa oleva
ittemminä liikheelle. Notta risoo niin notta ei häis ikinä.
 
Siis niin raa'at ja säädyttömät sanoitukset, että eihän sellainen sovi. Minusta se on rumaa. Miksei voi laulaa kauniisti ja puhtaasti ja kauniita sanoja. Melodioista osa on melko kauniita hetken aikaa, kunnes ne sortuvat kärpäsiksi ja hyönalaumaksi huutamaan niin että hulluksi on tulla.
Ja yhden kappaleen nimikin on Maito. Ruualla ei saa leikkiä, se on vakava asia. Elinehto kaikille.
 
Kuuntelin kuitenkin yhtyeen toisen levyn, Version 2.0. Se on joku 2-litrainen jenkkiauto, jota ei Suomeen ole tuotu. Mitenkä liittynee lauluihin, mutta sama riettaus ja karkelomusiikki vain jatkui. Sävelet oli ikäänkuin runnottu, murjottu, taiteltu kaksin kerroin ja lopuksi hajalleen heitetty kolisemaan pitkin newyorkkia. Rumaa tekstiä tuli taas vähän väliä. Ei hieno nainen noidu tuolla tavalla. Siitä kappaleesta "Sinä näytät niin sakolta" minä vähän pidin kun se on kaikkein rauhallisin verrattuna niihin muihin kappaleihin jotka laukkaavat kuin viitapiru.
 
Minä tästä lähetän Amerikan Garbagelle Iltatuulen viestin ja sanon että näin soittakaa niin tulee kaunista ja seuraa Herran kunnia!

Esikoislevyn nimeksi tuli Garbage. Siis sama nimi kuin itse bändillä. Ai että minua ärsyttää sellaiset bändit, jotka matkivat Popedaa kaikessa. Niin kuin Garbage ei muka tietänyt, että Popedan esikoislevyn nimi oli Popeda. Näin muodoin Garbage on puoliksi Popedan plagiaatti.
 
Popeda on niin mahtava voima, että jopa Cherin vuoden 1971 menestynyt esikoisalbumi, alkuperäiseltä nimeltään "Cher", nimettiin itseironisesti uudelleen Gypsys, Tramps & Thieves. Nämä mustilaiset ja varkaat kun meinasivat varastaa Popedan tulevaisuudessa lanseeraaman tempun nimetä levy bändin mukaan. Cher taustajoukkoineen oli nimittäin varmasti hyvin tietoisia, että itse Popeda aikoo tehdä tuon tempun seitsemän vuotta myöhemmin.

Rush on kyllä yksi maailman teennäisimmistä ja väkinäisimmistä bändeistä. Tyypit ovat soittaneet jo varmaan neljäkymmentä vuotta yhdessä, mutta mitään luontevaa ei tunnu vieläkään syntyvän. Tekivätpä sitten mitä hyvänsä, niin aina sieltä kuuluu läpi se sama pätemisen tarve. Ollaan aina muka niin tinkimättömiä muusikoita ja niin syvällisiä pohdiskelijoita, että oikein vihaksi jo pistää. Teini-ikäiset identiteettiään etsivät luonnontieteilijänörtit ehkä pitävät Rushia jotenkin vakavasti otettavana bändinä, mutta eipä juuri kukaan muu.
 
Rushin jäsenet ovat myös yksittäin tarkasteltuina aika noloa sakkia. Aloitetaan nyt vaikka Geddy Leestä. Se ääni on jotakin aivan käsittämättömän naurettavaa. Joku huuliveikko on varmaan joskus aikoinaan vitsinä heittänyt Geddylle, että kannattaa ruveta laulajaksi, mutta Geddy ei ole valitettavasti tajunnut vitsiä, eikä kukaan ole rohjennut kertoa hänelle asian oikeaa laitaa. Olisi kannattanut pysyä vain keskinkertaisena basistina ja jättää laulaminen sikseen. Lee pystyy sentään keikoilla peittämään keskinkertaisuutensa sillä, että hän soittaa koskettimia samaan aikaan. Pienet virheet hyväksytään, kun on niin paljon tuota tekemistä, kato.
 
Entäpä Alex Lifeson? Lisää keskinkertaisuutta. Tyyppi yrittää peitellä köyhää ideavarastoaan ja huonoa melodiantajuaan käärimällä soittonsa kaiken maailman efekteihin. Keskinkertaisuus paljastuu kuitenkin armottomasti sooloissa: aina sitä samaa vingutusta. 80-luvulla Lifesonin kitarat jäivät mukavasti Geddy Leen koskettimien alle, mutta valitettavasti hän sai 90-luvulle tultaessa puhuttua itsensä taas enemmän esille. Lifesonin ärsyttävyyttä lisää se, että hän kuvittelee olevansa hauska.
 
No sitten Neil Peart. Voi hemmetti, hän on kyllä pahin kaikista. Oikea pätemisen tarpeen ja keskinkertaisuuden keskittymä. Kuten muutkin jäsenet, Peart yrittää paikata soittotaitonsa puutteita valtavalla laitearsenaalilla, mutta hän vie sen vielä aivan uudelle tasolle. Rumpusetissä on sata tomia ja miljoona peltiä ja lisäksi tajuton määrä triggereitä, ja Peartin tavoitteena on keikan aikana osua niistä mahdollisimman moneen - ehkäpä se vie kuulijoiden huomion pois siitä tosiseikasta, että groovea miehellä ei ole hitustakaan. Hänelle on jopa varattu keikoilla tähän pelleilyyn oma melkein kymmenen minuutin soolo-osuus! Aivan käsittämätöntä touhua.
 
Oma lukunsa ovat sitten Peartin "ajattelevan ihmisen" sanoitukset. Latteuksia latteuksien perään, milloin fantasiakirjoista, milloin yläasteen fysiikasta ja kemiasta, milloin jonkun itämaisen filosofin tunnetuimmista sitaateista. Tyyppi ilmeisesti kuvittelee olevansa hyvinkin henkevä, mutta epäonnistuu surkeasti. Tiesittekö muuten, että Neil Peart oli taannoisessa äänestyksessä maailman toiseksi huonoin sanoittaja? Aika säälittävää. Edes siinä sarjassa hän ei saanut ykköspaikkaa vaan hävisi Stingille. Nauran räkäisesti.

Vähän liian pitkä taisi tulla:
 
Yleisesti Abbojen sekä homopoppareiden maana tunnetussa Ruotsissa levisi ikävästi vuosituhannen vaihteessa termi Scandinavian Action Rock. Syntyi The Hellacopters, jonka nimen pitäisi olla Hellcopters, mutta se olisi jo liian korutonta tässä yhteydessä. Suuri ja genrettyneiden hattupäisten, ketjuhousuisten ja 60- ja 70-luvulle eli nykyajan mukavuuksista tinkineeseen maailmaan bändi sai tukijoikseen toimiuransa aikana yllättävän paljon faneja klooneina heistä itsestään. Nämä fanit halusivat ostaa kaiken aikansa eläneinä vinyyliversioina. Keikkoja mainostettiin vauhdikkaina ja sitä ne olivat, sillä musiikillinen anti jäi noin 666 prosenttia kehnommaksi kuin liveanti, vaikka sekään ei kovin kummoista ollut. Keikalle eksyneet saivat vain katsella hyppivää mukamas vasenkätistä laulajakitaristia, jeesusmaista wannaberocktähtistä kitaristia tai naisten iloksi paitaansa epäonnistuneesti poisottanutta basistia.
 
Hellacoptersissa näkyy myös ylisevuotava KISSin fanitus, asia, joka sai suurimman osan ryhmän jäsenenistä kivikauden aikaan innostumaan musiikista. Valitettavasti muusikoksi alkaminen oli huono juttu näille jeesustukkaisille homopettereille, koska he ovat tuota soittotaidotonta yhtyettä vielä soittotaidottomampia. Jokainen biisi alkaa kulutetulla kitaranujelluksella tai idoleilta pöllityllä garagemaisella UUH UAAH -huudoilla. Onneksi sitä one two tree -meininkiä on tavattu harvemmin, joten erittäin pieni plussa siitä, mutta biisit ainakin uudemmassa tuotannossa kuulostavat samalta "Onkohan niissä muka edes mitään eroa?", voisi joku kysyä. Sanoituksetkin menivät rataa baby, sinä ja minä, action ja rock'n roll. Kuka paantunut rockkriitikko sellaisesta muka välittäisi? Heistä ei ollut pohjoismaiden rockkuninkaksi kuten idolibändi MC5:sta oli Amerikan kuninkaksi.
 
Backyard Babiesista tuttu meikki- ja poserpelle Dregen hyppäsi kitaran varteen, kun homohtava saatananpalvojarumpalihevari Nicke Andersson siirtyi Entombedin rumpupallilta laulajakitaristiksi omaan sivuprojektiinsa. Jo aikanaan Backyard Babies opetti, ettei kannata alkaa soittamaan supersuosittua musiikkia, jota mukamas kutsutaan garage rockiksi. Tämä yhtye ei ollut lähelläkään The Sonicsien ja Nuggetsien vai mitkä ne nuggetit olivatkaan vanhaa tyyliä vaan suoranaisesti umpipaskaa lällyvaihtoehtorockia. Genre voisi wikipediassa ollakin: Paska, Hard Paska sekä New Wave of Paska. Joka tapauksessa tämä Nicke "onkohan sillä Juice" Andersson (ja tyypillä on muuten todistetusti huono tukka ja kalju, onkohan sana on tässä tapauksessa tyhjä) sai Jumalan Armosta taustalleen oikean yhtyeen, kun paskaiset kaljanjuojat Kenny Håkansson ja Robert Erikssonin taustatoimijoineen liittyivät mukaan ja ryhmä päättivät levyttää samantien debyyttilevyn. Tämän levyn nimi kertoo jo itsessään sen, siis mitäpä Supershitty to the Max! voisi oikeasti sisältää kuin paskaa kiekollisen ensiavaamisella? Toinenkin levy oli täys floppi, mutta vielä parempi kuin tulevansa.
 
Seuraavaksi emonnäköinen liialti tatuoitu Dregen päätti sanoa hyvästit. Ehkä sävelkynä ei tällä herralla toiminut kunnolla tai syy löytyi sitten jostain muusta, esim. alapäästä elämän ollessa tylsää, kun hän päätti kipittää karkuun yhtyeen suojista ja jäädä vain Backyard Babiesin kitaristiksi. Musiikki koki inflaatiota ja soundi kaupallistui valtavirtapopiksi. Sitähän ei kukaan voi oikeasti enää kuunnella. The Devil Stole Beat from the Lord on olevinaan kovaakin rockia, mutta pikkuisten pissaliisojen ja teini-ikäisten poppareiden suosioon bändi hetimiten ajautui, kun se sai lisää faneja. Vanhat, muita itseään parempana pitävät fanit itkevät kajalit poskillaan "yhyy tuokaa vanhat kopterit takaisiin!!!!1111"
 
Syntyi miehistönvaihdoksia ja vakituisena henkilönä oli muuten jo kakkoslevyltä asti tullut koskettimia pimputellut ja kitaraa uivelosti välillä rämpytellyt, pitkä ja baaritappelijan näköinen Anders Lindström, joka on tosin kutsumanimensä Boba Fett pöllinyt Star Warsista, astui kuvioihin. Ja sieltä tähdistä karanneeltahan vähän näyttääkin. Kun bändin massiivinen ja yksinkertainen High Visibility ilmestyi, oli kitaran varteen vaihtunut enkeli Gabrielin, irvokkaan juopon ja Klonkun risteytys Robert "Strings"/"Strängen" Dahlqvist. Hän ei osannut yhtyekavereitaan sen paremmin soittaa, vaikka päättikin myöhemmin perustaa oman saatanallisen yhtyeensä Thunder Expressin. Mutta ne seuraavat levyt olivat sitten sitä itseään. Näin sanottu läpimurtokin oli surkean By the Grace of Godin levyn aikaan, asioista aina jäljessä ollut Suomikin heräsi virheellisesti ihailemaan lehdistöjä myöten Hellacoptersia.
 
Lopulta Hellacopters pudotti pommin (onneksi). Yhtye lopettaa henkilökohtaisista syistä. Kärhämät jäsenten keskellä ja kiireet sivuprojektien parissa tuhosivat onneksi tämän sysipaskan bändin totaalisesti. Vuosi lopettamisilmoituksen jälkeen oli aika heittää hyvästit uskollisille ja epäuskollisille faneille, jos heillä nyt sellaisia mukamas enää oli. Ruotsin keikat olivat aivan järjettömästä syystä ja yhtyeen tasoon nähden yllättävänkin täysiä ja hikisiä. Liput vietiin suorastaan käsistä.
aikkei heillä ollut koskaan lällyballadeja oli yhtye itse täysin lälly sekä yleisökin, kun kaikki päättivät heittää veivinsä. Sen pituinen se.

professori: Kuvittele nuori mies ja masennus, huono taustabändi, 70-luku, punk ja David Bowie. Sekoita soppa ja kyrväytä se aivan täysin. Tuloksena syntyy yhtye nimeltä Joy Division.
 
Joy Divisionin kyhäelmä oli varsin erikoinen. Paska kitaristi, tylsä basisti ja mitäänsanomaton rumpali ovat suorastaan muusikkojumalia verrattuna "laulaja" Ian Curtisiin, jonka laulutaito on niin käsittämättömän tasoton, että kukaan ei ikinä tule oikeasti ymmärtämään miksi tämä bändi koskaan levytti. Bändi aloitti soittamalla punkia, mutta koska se olisi ollut liian hyvää heidän tasolleen ja visiolleen, päätti yhtye tiputtaa tempoa ja Curtis keskittyä sittenkin angstaamaan lyriikat täyteen huonoja kielikuvia ja epämääräistä sanasettiä. Tuloksena oli turhaa mongerusta, joka ei kosketa ketään.
 
Yhtye sai keikkoja, jotka näin jälkeenpäin ajateltuna ovat olleet jonkintasoista outoa vittuilua. Keikat päättyivät monesti lyhyeen, sillä laulajan epilepsiakohtaukset saattoivat keskeyttää soiton jo ensimmäisten kappaleiden kohdalla.
 
Bändi teki kaksi albumia ja kasan viidessä minuutissa kirjoitettuja biisejä, jotka ovat todennäköisesti soitettu suoraan nauhalle, niin hutaistun kuuloisia yhtyeen viisut ovat. Laulaja Curtisin elämä päättyikin nuorena hirteen: huhujen mukaan mies sai tarpeeksi levottomasta perseilystä levystudiossa tylsien bändikavereidensa kanssa.
 
Luoja, miten paljon minä vihaan Joy Divisionia.
 
tlälle rpåeseon, pli niin hyä ja ouva dissaus.

Blur. Mukaälykkäitä ja -tyylikkäitä soittotaidottomia nörttejä, joiden ilmaisu hipoo jotain lasten musiikkiterapiatasoa. Eivät osaa hajota ajoissa.

Tietämyksemme maailmankaikkeudesta kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Nykyisin arvioidaan olevan jopa miljardeja maankaltaisia planeettoja. Jokaisella näistä planeetoista on lukuisia musiikkiyhtyeitä. Tuntuukin melkoisen irvokkaalta, että maailmankaikkeuden huonoin yhtye sattui juuri meidän planeetallemme. Modern Jazz Quartet, joka piinasi maailmaa viisikymmentä vuotta, on jo teoriassa niin huono, ettei sellaista pitäisi olla olemassakaan. Tässä kohtaa tietomme maailmankaikkeudesta kaipaavat siis tarkistusta.
 
Jazzmusiikissa kadunmiestä ja valistuneempaakin kuulijaa viehättää hulvaton välittömyys ja musisoinnin riemu. Siksikö John Lewis nimitti kvartettinsa juuri Modern Jazz Quartetiksi, että heidän otteistaan kaikki tällaiset arvot täydelleen puuttuvat? Yhtye yhdistelee kummitusmaisen köyhään jazz-tyyliseen musiikkiinsa pinnallisia muistumia klassisten mestareiden sävelkielestä päätyen ainoastaan entistä syvempään musiikilliseen ahdinkoon, kauas nollarajan alapuolelle. Yhtyeen vaimeasta kilinästä koostama hyypiömäisen väljähtynyt sointikuva karttaa hyvin järjestelmällisesti kaikkea mikä voisi vähänkin elävöittää melodiaa tai rytmiä.
 
Sävellyksissään John Lewis tekee mahdollisesta mahdotonta: Hän yhdistää bebop-aikakauden jazzin huumorittoman päästelyn kaikkein nyrpeimpään saksalais-klassilliseen tosikkouteen. Kun yhtye vielä esittää tämän musiikin luoksepääsemättömän nuivasti, soivasta lopputuloksesta voivat nauttia vain lahoamisessaan pisimmälle ehtineet muumiot.
 
Kukaan ei voi istua koko ikäänsä kahdella jakkaralla. Lewisin ja kumppaneiden uppiniskaisen härkäpäinen poukkoilu jazzin ja klassisen musiikin käytäntöjen välillä osoitti lisäksi, etteivät kaikki osaa istua yhdelläkään. Silloin kolahdetaan pohjaan niin että tömisee, ja kun tätä jatkuu tarpeeksi kauan, pohja pettää ja vajoaminen alkaa. Modern Jazz Quartetin väärentämätön eleganssi onkin saanut nuoren polven muusikkokunnan siinä määrin valtoihinsa, että joutunemme nauttimaan heidän kylvämiensä siementen satoa vielä seuraavat viisi tuhatta vuotta.

Jos artisti antaa bändilleen nimen Loistavat Kurpitsat, voidaan päätellä että a) kyseessä on jonkin sortin huumoribändi tai b) henkilöllä ei ole minkäänlaista makua.
 
B-vaihtoehto voitti, kun Billy Corgan (oikealta nimeltään lakimiesmäinen William P. Corgan Jr) päätti valloittaa maailman Smashing Pumpkinsin nokkamiehenä. Miehen parhaita saavutuksia on ollut vittumaisen egomaanikkoluonteensa piilottaminen niissä määrin, että on saanut vuosien saatossa yhtyeeseensä muitakin jäseniä. Näitä ovat olleet mm. kantria ja paskaa jatsia soittanut, naurettavan ylimitoitetulla rumpusetillä soittanut ikinisti Jimmy Chamberlin, koko ajan pihalla olevan oloinen basisti"taiteilija" D'Arcy Wretzky ja bändin parhaimman näköinen nainen, kitaristi James Iha. Wretzky, jonka suurimmat saavutukset muusikkourallaan olivat läpinäkyvässä paidassa poseeraaminen ja mitäänsanomatonta tissiposkipoppia sooloillut Iha tajusivat lähteä bändistä jo vuonna 2000. Jo kertaalleen erotettu ja säälistä takaisin otettu Chamberlin sai kerättyä riittävästi omanarvontuntoa lähtemiseen vasta 2009.
 
Entä Smashing Pumpkinsien musiikki? Silkkaa paskaa. Corganin egoilun yksi ilmentymä oli naurettava mahtipontisuuden tavoittelu, minkä seurauksena levyiltä löytyy jokaista tyylilajia tylsästä elektrosta Black Sabbathilta kopioituun hevittelyyn. Sääliksi käy niitä tuottajia ja ääniteknikoita, jotka ovat joutuneet taipumaan Corganin visioiden edessä mm. kymmenien lapsellisten kitararaitojen äänittämiseen vain joitain lyhyitä sooloja varten. Sanoituspuolella Corgan on suoltanut ulos sellaisen määrän lapsuustraumojaan ja tekotaiteellista, omaa leikkikoulutasoista tarustoaan, ettei sen tuottamiseen riittäisi koko Suomen lastenpsykiatrisen kroonikko-osaston kapasiteetti. Kaiken kruunaa Corganin suullaan tuottama ääni, joka tunnetaan Chicagon studiopiireissä nimellä "un-autotunable".
 
Livekeikoilla egoilu on ilmentynyt 15-minuuttisina kitaravalli"jameina", joiden aikana eturivi tuijottaa Corganin hopeista/valkoista/mustaa hametta (sic) ja loput tuijottavat kelloa. Edes Corganin muka-ironisesti paitaansa kirjoittama ZERO ei ole avannut bändin onnettomien fanien silmiä.
 
Corgan julkaisi bändin alkuperäisen lopettamisen ja sen pakollisen rahastus-comebackin välissä myös soololevyn, johon verrattuna kaikki Pumpkinsin B-puoletkin ovat klassikkoja.
 
Hiljattain joitain Smashing Pumpkinsin biisejä ja Corganin hahmo hopeisine hameineen on otettu mukaan Guitar Hero -tietokonepeleihiin. Corgan on tiettävästi intohimoinen pelaaja, sillä hän on useassa haastattelussa todennut, että "If you're a guitar hero, you don't play Guitar Hero."

Olipa kerran Helsingissä aloitteleva kitaristi joka oli nähtävästi erehtynyt vuosikymmenestä. Oli hänellä bändikin, sen nimi oli Kingston Wall
 
Kingston Wall sai alkunsa kun kitaristi Petri Walli, ilmeisesti humalassa, pyysi jotakuta kirjoittamaan paperille, että millä vuosikymmenellä nyt ollaan. Joko Petri luki paperista väärin tai sitten kirjoittajakin oli kännissä kuin käki kun paperissa luki 1990-luku ja kirjoittaja sanoi että 1960-luvulla. Noh, tästähän herra Walli innostui että Jimi Hendrix on vielä elossa ja että hänen pitää ruveta kilpailijaksi Hendrixille, kun kasasi pikapikaa Kingston Wallin.
 
Tämä ratkaisu kuitenkin heitti häränpersettä pian, kun bändin kaksi todellisuudentajuista muusikkoa, Jukka Jylli ja Sami Kuoppamäki, ilmoitti Wallille että Jimi Hendrix on kuollut ajat sitten. Josta seurasi hämmästynyt kysymys "Täh? Näättekö te jätkät tulevaisuuteen?!"
 
Noh, Kingston Wallin karmaiseva debyytti osoitti ettei bändistä ole kilpailijaksi kenellekään ja Hendrix olisi viimeistään tukehtunut kuullessaan bändin tekemän version Firesta joka oli sanalla sanoen kammottava. Levy-yhtiöitä hävetti julkaista tällaista paskaa niin paljon, että tuottaja Wallin salanimeksi vaihdettiin Pedro Cucaracha, ettei kukaan vaan vahingossakaan hoksaa että peräti julkaisivatkin tuon albumin.
 
Toinen albumi samaa kurapaskaa seurasi pian ja myös siltä löytyi cover joka olisi aiheuttanut alkuperäisesittäjälleen sydänkohtauksen. Tällä kertaa rekan alle jäi Donna Summerin I Feel Love. Kuten debyytillä, levy-yhtiötä hävetti taas ja tuottajaksi laitettiin sama salanimi kuin debyytilläkin.
 
Huhun mukaan Kingston Wall oli livenä yhtä hirveä näky kuin levylläkin. Rytmiryhmä joka säheltää mitä sattuu ja kitaristi joka luulee olevansa mikäkin hippi. Tarun mukaan Wslli käytti keikoillaan vain yhtä kitaraa, ja sen mennessä rikki yleisö pakeni paikalta.
 
Kingston Wallilta tuli vielä kolmas levy tekotaiteellista kuraa ja tämän jälkeen Walli itsekin vakuuttui siitä ettei bändistä kertakaikkiaan ole mihinkään. Tästä seurasikin ainoa oikea johtopäätös eli mahtiloikka kirkontornista alas. Onneksi Helsingistä ei löytynyt toista hipinretkua tämän onnettoman porukan keulakuvaksi.
 
Kingston Wallin jälkeen basisti Jylli on pääasiassa hankkinut banaanit ja lukot Muusikoiden.net-nimiselle sivustolle ja Kuoppamäki puolestaan jatkanut korvien terrorisoimista Von Hertzen Brothersissa.

60-luvun lontoossa syntyi yksi kaikkien aikojen paskimmista bändeistä: The Yardbirds. Bändin musiikki on tunnettu maailman toiseksi parhaimpana kidutusmenetelmänä heti phil collinsin musan jälkeen. Aluksi oli laulaja keith relf, rumpali jim mccarty, kitaristi chris deja, basisti paul samwell-smith ja soolokitaristi eric clapton. He tehivät mölyä mutta 1965 kun julkaisivat For your love-levyn ja samannimisen biisin clapton tuli järkiinsäja lähti bändistä kun ei for your love sinkusta pitänyt, se kun oli poppipaskaa Claptonin mukaan.
 
No sitten Yardbirds hankki uutta miestä skebaa rämpyttämään. Ensin kysyttiin studiokitaristi Jimmy Pagea, joka suositteli kitaristi Jeff Beckiä. Beck suostui ja Yardbirds jatkoi mölyä ja ihmisten korvien kidutusta. Myöhemmin myös Page liittyi sikalaumaan, mutta aika pian Beck tuli myös järkiinsä ja jätti bändin. Chris dreja siirrettiin basistiksi kuolaamisensa ja beck-paskiaisen lähdön johdosta basistiksi. 68 bändi hajosi. muutama vuosi sen jälkeen laulaja kuoli sähköiskuun. Yardbirds on aktivoitunut uudestaan. Eivät sitten ymmärtäneet lopettaa ajoissa.

Scott Walker nousi kuuluisuuteen 60-luvulla The Walker Brothersin riveissä. Ensimmäiset soololevynsä hän nimesi mielikuvituksellisesti: Scott 1-4. Ei niistä sen enempää. Tämän jälkeen myynti laski ja mies ilmeisesti viinahöyryissä luuli olevansa lehmipoika ja levytti läjän paskaa countrya.
80-luvun alusta lähtien äijä on suoltanut kerran 10 vuodessa levyjä, jotka määrittelevät sanan "tekotaiteellinen" uudestaan. The Drift- levyllä sianruhoa hakataan nyrkeillä ja jouset kuulostavat lähestyviltä pommikoneilta. Mikä sinua vaivaa, Scott? Mikset voi tehdä yhtä miellyttävää musiikkia kuin Phil Collins?
Vittu mitä paskaa.

danny: Kingston Wallin jälkeen basisti Jylli on pääasiassa hankkinut banaanit ja lukot Muusikoiden.net-nimiselle sivustolle ja Kuoppamäki puolestaan jatkanut korvien terrorisoimista Von Hertzen Brothersissa.
 
Unohdit Kuoppamäen uran musikaalisen huipun säestämässä epätoivoisia ja lahjattomia Idols-kokelaita. No, tasoisessaan seurassa pääsee vetelemään tämä yliarvostettu Ameriikan kävijä ja muka rokkiakin hyvin soittava tylsä jazz-hiplaaja. ;)

danny:
Kingston Wallin jälkeen basisti Jylli on pääasiassa hankkinut banaanit ja lukot Muusikoiden.net-nimiselle sivustolle
 
Onko tämä totta? :DDDD