Rock, pop, alternative ›

Korn
 
Olipa kerran eräs hyypiöjoukkio, joilla oli bändi nimeltä Creep. Creep oli istumassa baarissa (mistä suurimmaksi osaksi heidän "harjoittelukin" selvästi koostui) jossa he näkivät urheilupukuisen rastapään itkemässä mikrofoniin jonkun paskan taustajoukon säestämänä. Sävelkorvan puuttuminen kun oli Creepin mielestä "siistiä", päättivät he värvätä tuon ylitunteellisen mölyapinan riveihinsä. Hetken päästä selvisi, ettei tuo apina (joka kertoi nimekseen Jo - nathan Davis) osannut myöskään kirjoittaa, kun koettaessaan keksiä uutta nimeä bändille hän kirjoitti paperille Kon. Muu bändi ei kuitenkaan ymmärtänyt itsekkään että R oli väärinpäin joten homma oli ok.
 
Kornin laulut käsittelevät yleensä Jonathanin lapsuutta (muut bändin jäsenet eivät muista mitään lapsuudestaan) ja mistään muusta Davis ei oikein puhukkaan. Ei siinä vielä mitään, mutta LÄHES JOKA-AINOASSA Kornin vanhan tuotannon biisissä Jonathan joko alkaa itkemään kesken laulun tai raivoamaan kuin lapsi joka ei saa syödä toista megapussia karkkia illassa. Myös tätä aihetta sivuaa biisi "Kunt".
 
Myöhemmällä urallaan Davis on lopettanut kiukuttelun, eikä hänellä ole oikein mitään sanottavaa muutenkaan mistään, joten hän lähinnä kirjoittaa biisejä jotka ovat lainattu suoraan wikipediasta ja laulaminen on lähinnä epävireistä lausumista. Muu bändi on joko valaistunut Kristuksesta tai muuten vain unohtaneet miten soitetaan edes jonkintasoista musiikkia.
 
Korn on innoittanut mm. Limp Bizkittiä jonka orankimainen valkosuklaa-solisti onkin jo ihan oma lukunsa.

Vuosi 1980 oli vaikea rock-musiikille. Kuolleiden joukossa oli muiden muassa Ian Curtis, John Bonham, Darby Crash, Bon Scott ja John Lennon. Mikään näistä tragedioista ei kuitenkaan vedä vertoja Meat Puppets -lehmipunkyhtyeen kasaamiselle samana vuonna.
 
Meat Puppets on Arizonasta ponnistava punaniskakolmikko, jonka kuningasideana oli yhdistellä hardcore punkin soittotaidottomuutta kantrin nuotinvieruksia nuohoavaan jollotukseen. Yhtyeen ensimmäisen, mielikuvituksekkaasti nimetyn Meat Puppets -albumin huonoutta kuvaamaan eivät sanat riitä. 2 girls 1 cup -tyylisten videoiden tapaan se on itse koettava uskoakseen. Yhtye majoittautui kolmeksi päiväksi studioon eväinään karhun tappamiseen riittävä määrä LSD:tä. Tuloksena oli vajaamielisen kuuloista ulinaa, riekkumista ja mielipuolista naurua, bassonsoittoa, joka osuu oikeisiin nuotteihin vain sattuman kaupalla ja kappaleita, kuten eponyyminen "Meat Puppets", jonka kahdella eri versiolla ei ole mitään yhteistä toistensa kanssa. Kansivihkon mukaan em. kappale(id?)en sanat menevät seuraavasti: "Meat Puppets, etc., etc..." Nähtävästi laulun kirjoittajat eivät itsekään tienneet mitä helvettiä siinä sanotaan.
 
Seuraavilla levyillään II ja Up on the Sun Meat Puppets saavutti suosiota, jota allekirjoittanut ei pysty selittämään. Näennäisesti samalla kaavalla jatkaen, mutta hieman tempoa tiputtamalla näistä levyistä on vastoin kaikkea järkeä tullut popklassikoita. Lienee turha mainitakaan, että yhtyeen fanipohja koostuu narkomaaneista ja hylkiöistä.
 
90-luvun alussa Meat Puppets sai grungeaallon mukana sopimuksen isolle levy-yhtiölle. Tällä itsensä myymisellä ja keskitempoiseen keskitien rockiin vaihtamisella he onnistuivat melkein vieraannuttamaan jo ennestäänkin vähälukuiset faninsa, ne, jotka eivät olleet vielä kuolleet yliannostukseen tai AIDS:iin. Pahemmilta murska-arvoilta yhtye säästyi vielä tässä vaiheessa, koska Forbidden Places -albumia ei juuri kukaan kuullut, saati ostanut. Too High to Die sen sijaan löysi tiensä musiikinkuluttajien pahaa-aavistamattomiin stereoihin Meat Puppetsin ratsastaessa heroiinin käytöstä debilitoituneen Kurt Cobainin siivellä. He lämmittelivät Nirvanaa keikoilla ja tuppautuivat kyynärpäätaktiikalla myös MTV Unplugged -livelevyn äänityksiin.
 
Basisti Cris Kirkwoodin heroiiniongelma äityi 90-luvun puolivälissä niin pahaksi, että Meat Puppets oli pakotettu hajoamaan tilapäisesti ja antamaan kuulokykyiselle kansanosalle paljon kaivatun hengähdystauon. Vuonna 2003 Kirkwoodin huumeongelma tuli aallonpohjaan kun hän hyökkäsi postitoimiston turvamiestä vastaan tämän omalla pampulla, tuli ammutuksi ja joutui vankilaan.
 
Basisti vapautui vankilasta vuonna 2005 ja hieman myöhemmin yhtye alkoi punoa juonia palaamisesta yhteen, yleisön äänekkäästä vastustuksesta huolimatta, tai siitä johtuen. Vanha ja seestynyt Meat Puppets julkaisikin comeback-levyn Rise to Your Knees ilman järkiinsä tullutta alkuperäistä rumpalia vuonna 2007. Levy on yhtyeen toistaiseksi hitain ja laiskin, ja välillä onkin vaikea sanoa onko levy lopettanut pyörimisen kokonaan vai soiko joku useista keskimäärin kahden iskun minuttitahdilla kulkevista balladeista.
 
Meat Puppetsin uusin levy Sewn Together on myynnissä hyvinvarustelluissa levykaupoissa.

Joskus 90-luvun alussa Pien-Bristolin länsilaidalla sijaitsevassa
kaupunkipahasessa vietti aikaansa mukavanlainen sakki keskinkertaisia
muusikoita, joilla oli ongelma minkä nimen he keksisivät bändilleen.
Bristol Creamia ehdotettiin, mutta koska se olisi muistuttanut liikaa
sherrymerkkiä ja lisäksi kunnianarvoisan Creamin nimeä, päätettiin nimeksi ottaa sen
paikannimikyltin nimi, johon herra Udley ensimmäiseksi osuisi tyhjällä
stouttölkillä. Tölkki kopsahti kylttiin, jossa seisoi Portishead 3 ¾.
Koska kyltin mailimääräinen luku olisi levyn kannessa saattanut
harhauttaa kuulijoita asettamaan levylautasen pyörimisnopeudeksi
3 ¾ kierrosta minuutissa, jätettiin nimeksi Beth Gibbonsin ehdotuksesta pelkkä Portishead.
T-paitoja varten lyhenteeksi sovittiin pelkkä P 3 3/4 , mutta
silkkipainaja säikähti murtolukua niin paljon, että lyhenne
jätettiin herra Barrowin ehdotuksesta kokonaan luvuttomaksi, siis pelkäksi peeksi.
Näin sai myös herra Barrow kädenjälkensä yhtyeen nimenvalantaan.
Ensimmäinen demo epäonnistui siinä määrin, että nauhan kuunnellut levy-yhtiön
edustaja
vastasi levytyssopimuksen mahdollisuutta koskeneeseen tiedusteluun pelkästään
että miksi te teette tällaista? Jos teillä on terveet kädet, niin hakekaa ahtaajiksi Bristolin satamaan. Teillä ei valitettavasti ole tulevaisuutta muusikkoina, kiitos ja toivottavasti ei kuulemiin.
 
Bändin musiikkityyli on triphopia, mutta valitettavasti yhtye on käsittänyt
suuren osan asioista väärin. Suoraan sanoen kaiken.
Yhtyeen tulee osata soittaa ja solistin osata laulaa.
Niin yksinkertaista, mutta kuitenkin täysin mahdotonta tälle poppoolle.
Eihän siitä voi mitään tulla, jos joku vonguttaa thereminiä sattumanvaraisesti
ja solisti laulaa päälle narisevalla äänellä sanoja, jotka ovat kirjaimellisesti
hölynpölyä, täyttä nonsenseä. Ei se ole laulamista, vaan humppaa ja hölmöilyä. Farssia. Eihän sanoitusten tarvitse tietenkään olla aina järjellisiä tai syvällisiä,
mutta edes jonkun asian pitää kappaleessa toimia. Ajatellaanpa esimerkiksi kappaletta
Over. Se on nimensä mukaisesti liian huono. Solistin ääniala ei riitä, kappale ei pysy tahdissa ja soundi on tukkoinen.
Yhtyeen uralla on sentään yksi onnistuminen: Roseland NYC livealbumilla kuullaan yleisön joukosta pari vaivautunutta yskähdystä. Nämä yskähdykset välittävät Roselandin
kaiuntaominaisuuksista arvokasta tietoa kuulijalle. Yskähdykset voidaan kuulla Glory Boxin aikana, kohdassa 0:20, kun Gibbons on tarttumassa mikrofoniin.

Alussa oli blues. Lopussa oli blues, jonka Coltrane eli todeksi.
 
Ammatikseen saksofonia soittava John Coltrane päätti kolmikymppisenä kokeilla omien siipiensä kantavuutta yhtyeenjohtajana. Tähän hänellä oli hyvä syy, sillä kukaan muukaan ei enää kaivannut hänen palveluksiaan. Hän kokeili useiden kokoonpanojen kanssa, milloin minkäkin kokoisten ja näköisten, koska oli kiven alla koettaa löytää muusikoita jotka suostuisivat soittamaan hänen kanssaan edes kerran, edes rahasta. Tällä tavoin hän loi tilapäisyyden leimaaman hänelle ominaisen tyylin, jossa harjoituksen tai ideoiden puutteessa muusikoiden suoritukset sisälsivät enemmän suutareita, huteja ja vahingonlaukauksia kuin osumia. Kohdalleen osuvien nuottien osuus kaikista on tässä musiikissa niin vähäinen, että tarvitaan erityistä harjaantuneisuutta niiden etsimiseen. Perinteinen musiikkikorvan tarkkuus kääntyykin päälaelleen: Kun musikaalinen henkilö normaalisti havaitsee heti kun joku soittaa väärin, Coltranen tapauksessa pyritään havaitsemaan tilapäiset oikeinsoittamiset.
 
Coltranen tuotannosta onkin olemassa kokonaisesityksiä, joissa kaikki oikeat nuotit on luetteloitu ja analysoitu erilaisia tilastomatematiikan keinoja hyödyntäen. Kaikesta raskassoutuisesta matematiikastaan huolimatta nämä julkaisut ovat hyvin ohuita ja sivumäärältään pieniä, kirjasinkoko on suuri ja arkkikoko pienin mahdollinen. Myös painoskoot ja -määrät ovat asiasta kiinnostuneiden puutteessa jääneet vähäisiksi.
 
Coltranen oli edellä kuvailluista syistä vaikea tavoittaa itselleen pysyviä soittokumppaneita, kunnes löysi rumpali Elvin Jonesin. Jones oli tunnettu väkivaltaisesta luonteestaan eikä Coltranen tapaan kyennyt työllistymään. Väkivaltaisuuttakin olisi kenties siedetty, mutta ehkä ei kuitenkaan hänen maagista kykyään olla soittamatta mitään tunnistettavaa rytmikuviota kuin korkeintaan kerran elämässään. On ilmiselvää että tällainen kyky, vai pitäisikö sanoa kyvyn puute, sopi Coltranen lanseeraamaan toivottomaan musiikkityyliin kuin nenä päähän. Kaksikko onnistui lopulta höynäyttämään matkaansa nuoruuttaan sinisilmäiset pianistin ja basistin, ja näin syntyi The Quartet That Shook The World, definitely.
 
Nelikon esitykset olivat päätähuimaavia. Coltrane oli viimeinkin löytänyt tavan kirjoittaa sävellyksiä ilman yhtä ainutta oikeaa nuottia. Ilman yhtä ainutta! Joku voisi pitää tätä filosofian alaan luettavana saavutuksena, kunnes kuulee lopputuloksen. Eräs kriitikko mainitsi, että Ascension -levyn sisältämää musiikkia voi käyttää talon lämmittämiseen kylmällä ilmalla. Hän jätti mainitsematta, että sitä ennen levy pitää työntää uuniin ja sytyttää.
 
Coltrane konsertoi yhtyeineen enimmäkseen kotimaansa Yhdysvaltojen ulkopuolella, koska lukuisat konsertinjärjestäjät halusivat demonstroida yleisölle mitä seuraa kun kaikki mahdollinen menee sosiaalipolitiikassa pieleen. Tämä liikeidea oli kohtalainen, sillä yleisömäärät olivat silloin tällöin aivan parahultaisia. Elämänsä viimeisessä vaiheessa Coltranella ei kuitenkaan enää ollut juuri muuta yleisöä kuin San Fransiscon eksyneet, päihteillä terveytensä pilanneet nuoret. On tarpeetonta kertoa mihin Coltrane itse kuoli.
 
John Coltranen perintö on nähtävissä kaikkialla. Lukemattomat uskonnolliset kiihkoilijat, päihdeongelmaiset ja mielisairaaloiden kroonikkopotilaat löytävät elämäänsä täytettä hänen pahanpäiväisesti harhautuneesta musiikistaan. Se on John Coltrane Blues; päättymätön tarina siitä kuinka kaikki menee vikaan eikä toivoa ole.

tehkää näistä jutuistanne hikipedia-artikkeleita
 
http://hiki.pedia.ws/wiki/Etusivu

Radiohead ei koskaan ole ollut kovin kummoinen bändi. Monien fiilistelemä ja kehuma "uran" alun poppisvaihe oli pelkkää aivotonta apinointia, biisirakenteiden ja sävelmien kopioimista omilta suosikeilta ja jo heti alusta alkaen täysin luokattomien ja tekotaiteellisten sana-oksennusten ulostusta, jota jonkun paremman yhtyeen tapauksessa voitaisiin kutsua ehkä lyriikaksi.
 
Kaikki Radioheadin jäsenet ovat täysiä nössöjä joiden ei olisi koskaan pitänyt alkaa muusikoiksi tai mihinkään muuhunkaan mukamas luovaan ammattiin - tästä esimerkkinä on OK Computer levyn aikaisesta kiertueesta kuvattu palkintojakin voittanut dokkari, jossa bändi kierosilmäisen laulajansa johdolla kiukuttelee ja vinkuu kun elämä on niin helvetin ahdistavaa ja stressaavaa. Ihankun olisi joku pakko tehdä keikkaa jos ei yhtään nappaa. Tekisi mieli soittaa kavereille ja huutaa että "menkää vittu oikeisiin töihin jos on niin vaikeaa" tai menkää nyt vaikka kotiinne aluksi. No asiaan.
 
Tämän jälkeen bändi "uudistui" eli muuttui vielä huomattavasti paskemmaksi: kyllästyi sanoittamaan ja säveltämään, soittamaan ja tuottamaan musiikkiaan, josta tuloksena on liiallinen määrä päämäärättömiä puppugeneraattorilla kassattuja kohinaa, piipitystä, thomin ulinaa ja ties mitä sisältäviä albumeita, joita kukaan ei vapaaehtoisesti kuuntele. Bändi on surkeutensa, nössöytensä ja paskuutensa lisäksi vielä helvetin kiero - hölmöillä julkisuustempuilla bändi on pysynyt jossainmäärin pinnalla, huijannut fanejaan, levy-yhtiötään ja ylipäänsä kaikkia muitakin. Pändin poliittinen ja ympäristöpoliittinen agenda on täyttä fuulaa, raha tuntuu kavereille maittavan ja sen järjetöntä tienaamisyritystä naamioidaan milloin milläkin verukkeella. Hirveitä tosikkoja tuntuvat itse bändin lisäksi myös sen fanit, jotka luultavasti voi laskea yhden käden sormilla.

Uriah Heep
 
Bändi, jonka nimikin muistuttaa jotain kaameaa ja vastenmielistä, mitä, en osaa edes kuvitella. Dickensin tuotannossa olisi taatusti ollut vetävämpiäkin nimiä, kun se kerran sieltä on otettu. Käsittämättömintä on, että bändi on vieläkin kasassa. Siinä ei ole mitään vetovoimaista ollut 70-luvun alun jälkeen, jolloin onnistuivat muutaman kehutun ja myydynkin levyn tekemään. Eikä varsinkaan sen jälkeen kun bändin ainoa musiikin päälle jotain ymmärtävä kosketinsoittaja Hensley lähti. Sen jälkeen olisi kannattanut räjäyttää koko bändi atomeiksi maata kiertävälle radalle. Mutta ei.
 
Rumat ja ikivanhat pitkätukkamiehet luulevat olevansa vieläkin rock vaikka aika on todella ajanut jo ohi. Musiikki on puoliläyhäistä ruotsinlaivamusiikkia, jota he jopa siellä itse soittavat. Viimeisimmän levynsäkin kanssa taistelivat pari vuotta, että olisi julkaistu. Miksi, kysyn levyn kuunnelleena. Onko mennyt ukkeleilta jo suhteellisuuden taju. Kuka tarvitsee taas yhtä ikämiesten samankuuloista "testamenttia" jälkipolville, kun sitä eivät nuoret kuitenkaan kuuntele. Plääh.

sub zero: tehkää näistä jutuistanne hikipedia-artikkeleita
http://hiki.pedia.ws/wiki/Etusivu
 
Eikun näistä tehdään kirja sitten kun tekstejä on tarpeeksi. Tämähän alkaa jo sujua, uutta putkeen!

Hyviä tekstejä, mahtava aihe!

Mitä saadaan jos annetaan neljälle huonohampaiselle, lähes lukutaidottomille työläisten penikoille Stoke-On-Trentistä sähkösoittimet? No tietenkin Discharge. Meitä sivistyneitä kulttuuri-ihmisiä silmällä pitäen eutanasia olisi antanut armon käydä oikeudesta.
 
Nämä lättähatut ja nuorisorikolliset onnistuivat degeneroituneiden tukijoiden suosiollisella avustuksella äänittämään ja jopa julkaisemaan kultaisen 80-luvun alussa joukon hirvittävää melua ja auraalisia sähköiskuja sisältäviä vinyylilevyjä. Näitä banaaleja sekä hirvittäviä hengentuotoksia pidetään niin sanotun "hardcore punk"-musiikin ehdottomina kulmakivinä. Jotkut heidän vannioutuneista kannattajistaan jopa sanovat että nämä moukat olisivat mokoman rienauksen jopa aloittaneet.
 
Ehkä kammottavinta mölyä mitä olen kuunaan eläissäni kuullut, on tämän huligaanijoukon 12" LP-levytys nimeltä "Hear Nothing See Nothing Say Nothing", joka sisältää vielä entistä karmeampia rikoksia musiikkia ja yleistä estetiikantajua kohtaan. Myös lapselliset ja kornit 'pasifistiset' ja anarkistiset tekstit ovat kamaluudessaan aivan omaa luokkaansa. Valtakunta Juice Leskisestä ja Randy Newmanista! Tämä irvokas vinyylinkuvatus on vieläpä onnistunut turmelemaan useita nuoria julkaisuhetkestään lähtien, luoden kokonaisen kuvottavan, väkivaltaan ja kaaokseen kannustavan, alakulttuurin.
 
Kenenkähän asia olisi estää moisten vaikutteiden leviäminen Suomessa - lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?

Sarko: Kenenkähän asia olisi estää moisten vaikutteiden leviäminen Suomessa - lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?
 
Raija Forsström yritti jo hyvin tuloksin, Matti Klinge tulee seuraavana mieleen.

Alice Cooper
 
Alkujaan Alice Cooper oli bändi. Vaikka sitä nyt ei kukaan halua tietää. Alice Cooper Groupista ei juuri kukaan ollut innoissaan. Kunnes Frank Zsppa valitettavasti näki bändin esiintyvän. Liekö ollut päissään tai aineissa kun luuli musiikkia oikeasti hyväksi ja kiinnitti nämä onnettomat tunarit levy-yhtiölleen. Eipä Frank-parka selvästikään tiennyt mitä sai aikaan.
 
Alice Cooper Groupin kaksi ensimmäistä rääpäisyä olivat onneksi floppeja. mutta sitten iski katastrofi Love It To Deathin ja siltä julkaistun I'm Eighteenin muodossa, joka jollain ihme tuurilla löi tämän räpeltäjäporukan yleisön tietoisuuteen. Olisi kyllä saanut jäädä tapahtumatta. No, koska musiikki oli täysin umpipaskaa piti yleisölle sentään jotain hurraamisen aihetta antaa. Niinpä ensimmäiselle kunnon kiertueelle lisättiin lavarekvisiittana sähkötuoli, jossa vokalisti teloitettiin yleisön osoittaessa ohjelmanumerolle raivokkaasti suosiotaan. Tosin jo seuraavassa biisissä yleisöstä kuului "eikö se perkele oikeasti kuollutkaan, saatanan mulkut!" kun teloitettu vokalisti palasikin takaisin lavalle elävänä. Seuraava levy Killer oli vielä hirveämpää settiä, ja moni olikin todella innoissaan nähdessään levyn mukana tulleen kalenterin jossa vokalisti roikkui hirressä, että nyt tästä metelöijäporukasta vihdoin päästiin. Mutta vielä mitä, kaverit päättivät valitettavasti taas lähteä kiertueelle. Yleisön tyytyväisenä pitämiseksi seuraavalle kiertueelle lisättiinkin hirttäytymisnumero, joka sai vielä kovemmat aplodit. "Hiljenihän se viimein" joku tuumi kun vokalisti hirttäytyi yleisön edessä. Mutta, kuten edellisellä kiertueella, hsitoria toisti jälleen itseään ja vokalisti palasi valitettavasti ilmielävänä jo seuraavaan biisiin jolloin yleisössä pääsi "Ei saatana! Taas!" Ja älämölö jatkui jälleen. Noh, vuonna 1973 yleisön miellyttäminen lavalla päätettiin viedä tappiin saakka, kun lavalle ilmestyi giljotiini jossa vokalisti mestattiin. Vokalistilta pää poikki giljotiinilla, ja jäsenten esitellessä irtonaista päätä yleisölle, yleisö oli entistä enemmän innoissaan "No niin! Nyt se älämölö vihdoin loppui!" Mutta, jälleen kerran solisti palasi takaisin lavalle ja yleisössä pääsi "Mitäs helvettiä! Eikö se vieläkään kuollut?!" Ja mekastus jatkui jälleen. Suomessa näitä toheltajia ei onneksi koskaan nähty livenä.
 
No, bändin kaikki muut jäsenet paitsi vokalisti tulivat järkiinsä ja päättivät että nyt tämä riittää. Ja lähtivät kävelemään bändistä, jättäen vokalistille vain nimen Alice Cooper käyttöön. No tästähän vokalisti innostui ja päätti toivottaa yleisön painajaiseen. Ja varsinainen painajainen se olikin, ainakin musiikillisesti. Sen luokan ölinää ja räpellytstä ettei siitä viitsi kertoa enempää. Sen sijaan visuaalinen puoli miellytti yleisöä kun iso hämähäkki tuli ja söi laulajan keikalla. Tämän jälkeen Alice tekikin tästä odotetut johtopäätökset ja painui helvettiin seuraavalla levyllä. Moni odotti että Alice olisi vihdoin historiaa eikä kaverista kuultaisi enää. Mutta valitettavasti painajainen palasi 80-luvun lopulla kappaleella joka oli totaalista myrkkyä kaikille muille paitsi kriitikoille. Itse levyn nimeksi tuli Trash, koska biisimateriaali oli Alicen itsensäkin mielestä ihan paska. Kuvaava nimi siis albumille jota esittäjänsäkin vihasi, yleisöstä nyt puhumattakaan. Seuraava albumi oli selvästi suunnattu miellyttämään tyhmiä, siitä kertoo nimikin Hey Stoopid. Mutta tässä tapauksessa tyhmät osoittautuivat niin viisaiksi että moinen räpellys meni heiltäkin ohi korvien.
 
Yhä edelleen Alice Cooperin konsertin huippukohta on joko hirttäytymisnumero tai giljotiinitemppu, sillä se antaa yleisölle edes viiden minuutin hengähdystauon siitä hirveästä metelistä jota keikalla sitä ennen kuullaan melkein parin tunnin ajan. Toivoa sopii että joskus tulee vielä sellainenkin päivä kun se metakka ei sen hirttäytymisen jälkeen enää jatku.

Jean Michel Jarre
 
70-luvun puolivälissä Ranskasta alkoi kuulua kummia.
Herra Jean Michel Jarre oli saanut joululahjaksi melodikan ja alkanut
soittaa sillä ja metallisilla keittiöastioilla kummallista metelimusiikkia.
 
Hänen isoveljensä nauhoitti piruuttaan kilkutusta ja kolinaa kelanauhurille
ja lähetti levy-yhtiöön. Dreyfusissa kesäharjoittelija hyväksyi kustannussopimuksen
ja niin syntyi Oxygene, maailman tylsin levy. Sen raidat ovat kaikki samoja,
silti ne on numeroitu huonousjärjestykseen: roomalaisesta ykkösestä roomalaiseen kuutoseen.
Kukaan ei käsittänyt miksi huonousjärjestys oli pitänyt merkitä vaikka kappaleet ovat kaikki samoja ja siksi yhtä huonoja! Erikoisuuden tavoittelua kaiketi.
 
Levystä sukeutui kuitenkin menestys, sillä Jarren musiikilla saatiin osa koomapotilaista
lähes tietoiseen tilaan ja vastaavasti maanikot apatian valtaan muutamassa kymmenessä sekunnissa musiikin alettua. Suupaltit vaikenivat iäksi ja mykät alkoivat puhua kielillä. Mielisairaalat ympäri maailman ostivat levyjä kliinisiä kokeita varten. Lopulta levyn käytössä sokkiterapiana luovuttiin eettisistä syistä.
 
Suomen Yleisradio, ainoana radioasemana maailmassa soitti 70-luvulla Oxygenen raitoja. Muualla maailmassa levy oli soittokiellossa, koska osa ihmisistä ei käsittänyt metelin olevan musiikiksi tarkoitettua ja luuli radiossa olevan vikaa. Yleisen hämmennyksen takia tehtiin sitten helpoin ratkaisu, eli levyt soittokieltoon.
 
Jarre on koonnut levyilleen erilaisia hälyääniä äänittämällä Pariisin ratapihoilla junaliikenteen aiheuttamaa melua ja sämpläämällä televisiosta nauhoitettua puhetta. Missä piilee oma työ ja luovuus? Ei missään. Oxygene-levyllä kuuluvat suhahdukset on äänitetty polkupyörän pumpun ja peukalon avulla sekä laskemalla täyteenpuhallettujen ilmapallojen ilmaa mikrofonin edessä. Halvat konstit, halpaa musiikkia.
 
Jarre on ollut hyvin uuttera ja hän on ponnistellut levyjä markkinoille nuivasta vastaanotosta huolimatta. On myös muodostunut hänen musiikkinsa huonoutta diggaavia piirejä. Muun muassa Pariisissa on järjestetty yhteistyössä valtavia ulkoilmakonsertteja, joihin on kerääntynyt parhaimmillaan yli miljooona ihmistä nauramaan Jarren musiikille.

David Bowie
 
Kunnon englantilaismiehen irvikuva: puoliksi hinttari, täysin narkkari, raaka narsisti ja idiootti pseudoälykkö.

fuzz: AC/DC -bändi jonka nimikin on revitty leivänpaahtimen kyljestä.
.
 
Eks se tullukkaan vibraattorista? :D

Britanniasta tuli 60-luvulla monta suurta bändiä. Kunnes 60-luvun lopulla perustettiin yhtye nimeltä Led Zeppelin. Laulaja Robert Plantia kuvailtaessa pörröpäinen kirkuja, jonka ääni on niukasti variksenraakuntaa parempi on oikea kuvaus. Rumpali John "Bonzo" Bonham oli taas lahjaton juoppo joka soitti puolen tunnin rumpusooloja livenä. Basisti-kosketinsoittaja John Paul Jones on hyvin mitäänsanomaton. Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, kitaristi Jimmy Page, joka Bonzon tavoin tykkäsi sooloilusta. Hänellä myös oli erityinen tapa vinguttaa kitaraa viulun jousella, josta syntyy korviasärkevä melu. Nämä neljä muodostivat kaikkien aikojen raskaimman, plagiaristisimman ja rasistisemman (he pöllivät biisejä mustilta) bändin. Joka toinen heidän biisi olikin mustan blues-artistin tekele. Yhtye lopetti onneksi toimintansa Bonzon juotua itsensähengiltä 1980. Sitä ennen bändillä oli tapana ajaa moottoripyörillä hotellissa, tuhota huoneensa, ryypätä ja juhlia, naida bändäreitä, riidellä ja... ai niin, he myös tekivät musaa ja keikkailivatsiinä sivussa.

carnation: 80-luvun sateinen ja surullinen Manchester. Työtön New York Dolls- ja James Dean -fani Steven Patrick Morrissey päättää perustaa tyhjänpäiväisen indieyhtyeen luurankomaisen ystävänsä kitaristi Johnny Marrin kanssa.
 
Näkökulma II itse tehtyyn inhimilliseen surkeuteen
 
Ei tule mitään, ei. Kirjoitat juttuja lehteen, kirjan luusereista kuten New York Dolls. Ei rahaa, ei mainetta. Joten perusta bändi. Jostain aina löytyy joku kitaristi, sillä kitaristeja on joka pubin nurkka täynnä.
 
Hyvät hetket ja valoisat päivät ovat tylsiä. No mitä teen? Jos kirjoittaisin surkeudesta, mitättömyydestä ja levyseppähitsaajasta, joka lähtee Lontooseen. Mutta jotta ei menisi liian rahvaanomaiseksi, otan vähän Wildea, Keatsia ja Yeatsia. Näin vetäisin kriitikotkin mukaan ympärilläni vellovaan häviäjän karmaan, sillä he kuitenkin rakastavat näitä viittauksia. Oh yes, ja kun annan ruokailuvalionikin näkyä teksteissäni, niin jälleen sympatia ja empatia kietoutuu ympärilleni sillä aikaa, kun pihvit lautasilla kasvavat. Ja vähän heittoja kuninkaallisia kohtaan, niin siitä lähtee.
 
Jotkut tytöt ovat suurempia kuin toiset. Heh, tähänhän ei usko edes mummo Coventrysta, mutta jälkipuberteetissaan painiva lontoolainen keskiluokan nuori sängyssänsä piehtaroi itsesäälissään onnesta laueten, kun tämän kuulee. Mitä sointuja laitetaan Johnny, olisiko sinulla jotain varastossasi?
 
Paha puoli tässä on, että sitä joutuu lähtemään brutaaleihin valtioihin kiertueille; äiti Britannia ei siellä suojele. Mutta kunhan kierin ja piehtaroin lavalla, ulvon ja heitän kukan sinne tänne, niin eivätköhän damn vieköön ole kuin sulaa vahaa herkissä käsissäni! Eivätkö vain?

Mies, joka keksi selin soittamisen yleisöön päin. Mies, joka keksi ylimielisyyden yleisöään ja kaikkea kohtaan. Ellei nyt sattunut olemaan poikkeuksellisen kaunis nainen tai riittävästi dollareita omaava tyyppi. Mies meni tekemään levyn, kun ei muuta tekemistä keksinyt.
 
Omien sanojensa mukaan jazzlevytkin olivat rasittavia ja masentavia. Ja tämä mies teki kuitenkin edelleen jazzlevyjä. Puhu toiseen suuntaan, sylkäise toiseen suuntaan.
 
Vaikeat sävelmät piti unohtaa, koska ne olivat liian vaivalloisia. Vaikka mies sai kuitenkin parhaita muusikkoja, mitä kyliltä löytyi. Ja niitä löytyi. Coltrane, joka kehitti jazzia suuntaan, jota pystyi ymmärtämään vain jazzista siemennetty akateeminen introvertti. Adderley, jota kiinnosti lähinnä vain syöminen. Paul Chambers nyt soitti mitä käskettiin, niin kuin kunnon basistin kuuluikin tehdä. Ja pimputtajia löytyi New Yorkin baareista enemmän kuin laki olisi myöten antanut.
 
No, rahat sai helpommallakin. Vähennettin sointuja, vähennettiin nuotteja, vähennettin kaikkea. Oikeastaan soittajatkin olisi voinut vähentää vain yhteen. Tai jättää pelkkä tuottaja studioon Ja tietenkin toistettiin lopussa sama melodian riepu, mitä alkuun oli väkisin angetty.
 
Mutta kun oli kultaiset kädet, niin eikö vain tästä yhden tai kahden asteikon käyttämisestä syntyntyt modaalinen jazz. Kuka piru senkin termin keksi?
 
Bluesiakin piti tietysti olla. Kolmea sointua tai sinne päin. Toistoa toistoa, vähemmästä tuli enemmän ja itsekin pääsi vähemmällä. Ja loppu jätettiin kuulijan päähän, kyllä se sieltä jotain kokonaisuuksia muodosti ja jos vähänkin osasi ennustaa, niin eikö vain joku kuitenkin keksinyt, että kokonaisuus oli suurempi kuin osiensa summa. Tylsää ja kliseistä. Niin, ja loppuun jotain kliimaksin yritystä, jotta kuulija ei nukahda ja kriitikko saisi kynänsä liikkeelle. Eikä niitä lopulta tarvinnut säveltää ollenkaan, kunhan vain jotain soittelivat miehen löyhien vinkkien perusteella.
 
Hikeä ei tarvinnut studiossa vuodattaa juurikaan studiossa, sillä kappaleet ovat vain keskitempoisia, laiskan soittajan biisejä. Sointukulkujen olivat helppoja, joten mikäs siinä oli soitellessa, vetää jatsitupakkaa ja ottaa drinkki tai kaksi.
 
Miles Davisin Kind of Bluen yliarvostus on jatkunut jo 50 vuotta, eikä loppua valitettavasti näy. Milloin tulee bonuspakkauksia, milloin megabokseja, milloin mitäkin rahastusmateriaalia tuon laiskasti soitetun levyn vuoksi. So what?, kysyisi Miles. Ja tuonkin kliseisen hokeman oli helppo lätkäistä biisin nimeksi, kun mielikuvitus ei parempaan riittänyt.

Singer-songwriterille olisi hyvä alku, jos hän osaisi edes laulaa: Neil Young.