Rock, pop, alternative ›

Araminta: Stooges nyt vaan on niin paska.
 
Turhaa hukata monta sanaa niin onnettoman räpeltäjäpoppoon edesottamuksille, mutta sanonpahan vaan, ettei paljoa huonompaa comboa ole tällä planeetalla nähty.
 
Ron Asheton ei vaan osaa soittaa ja sitten yrittää peitellä nolouttaan "luovuudella". Iggy ei osaa laulaa, ei myöskään tanssia, on liian laiha eikä käy parturissa. Ruma kuin perkele. Niistä muista nyt ei viitsi sanoa mitään.

"Search and Destroy" on aivan helvetin huono biisi. Tekotaiteellista paskaa. On jäänyt sekä anaali- että oraalivaihe "soittajilla" päälle.

Ei muuta. Menenkin tästä vetämään vessanpöntöstä alas kaikki Stooges-levyni, pistää niin vihaksi.
 
Ensimmäistä kertaa kun kuuntelin Stoogesia, mikä onneksi tapahtui verrattain myöhään, olin ihan äimistynyt siitä, että mitä ihmeen autotallissa soitettua musiikkia on päästetty pahoin pelkään oikein vinyyliä pilaamaan. Tahdoton jalka meinasi alkaa vipattaa, mutta kuultuani solistin tulkintaa annoin jalalle pysähtymiskehoituksen.
 
Saamaani ensivaikutelmaa täydensi vielä jokin televisiosta näkemäni vanha otos, jossa samainen solisti kekkuloi ihmisten harteilla, ja oli kuuleman mukaan vielä levittänyt pähkinävoita katselijoiden päälakiin tai johonkin. Esiintyjän tarkoitusperät jäävät käsittämättömiksi - tekeekö itseään arvostava muusikko tuollaista, mitä? Kun samaan aikaan oikeat muusikot keskittyivät soittamaan niin hyvin kuin taisivat. Suomessa Seinäjoella tämä Iggyksi mainittu solisti oli karkottanut ne harvat katsojansa matkimalla koiraa jonkin täysin transsiin vievän taustasäestyksen turvin, voitko kuvitella?
 
En ole Stoogesia sen koommin kuunnellut. Tai jos muutaman levy näiltä onnettomilta on hyllyyni jostakin sattumalta kulkeutunut, lähetän ne varmaan oitis kulkemaan samoja päivänpaisteettomia reittejä kuin edellinenkin Stoogesien arvioija. Toivottavasti tämä Iggy jo suosiolla jättää Suomen estradit väliin.

tsugaru: ...oli kuuleman mukaan vielä levittänyt pähkinävoita katselijoiden päälakiin tai jonnekin.
 
Pähkinävoita? Voi hyvä tavaton. :(
Tuollaisilla tempuilla sitä vain halutaan kiinnittää huomio pois olennaisesta. Alkeellista.
 
Suomessa Seinäjoella tämä Iggyksi mainittu solisti oli karkottanut ne harvat katsojansa matkimalla koiraa jonkin täysin transsiin vievän taustasäestyksen turvin, voitko kuvitella?
 
Yleisöä on pakko transsittaa, muuten se ei mistään hinnasta kuuntelisi moista sontaa. :( Toivottavasti Sosiaali- ja terveysministeriö kieltää tällaisten imbesillien maahanpääsyn vastaisuudessa.
 
J.K. En minäkään mistään hinnasta olisi mennyt noiden toopejen keikalle. Ymmärrän hyvin, ettet sinäkään, tsugaru, sinne tahtonut.

Araminta:J.K. En minäkään mistään hinnasta olisi mennyt noiden toopejen keikalle. Ymmärrän hyvin, ettet sinäkään, tsugaru, sinne tahtonut.
 
En missään nimessä. Viimevuotinen Seinäjoen Vauhtiajojen esiintyminen oli kuuleman mukaan ollutkin pohjimmainen noteeraus tämän epäonnisen puun takaa soittavan yhtyeen esiintymis"kokeilujen" sarjassa.

Kalifornia on länsimaisen sivistyksen likakaivo, joten ei ole hirveän yllättävää, että juuri sieltä meitä kiusaamaan on saapunut naurettavalla nimellä itseään kutsuva Rage Against The Machine. Lapsellinen otsake ei kuitenkaan ole lähellekään pahin asia tässä apukoulutason bändissä.
 
RATM koostuu neljästä epäilyttävästä kommunistista, joiden tavoitteena on ilmeisesti yhteiskuntarauhan vapisuttaminen USA:ssa, tuossa maailman vapaimmassa valtiossa. Onneksi yritystä ei ottane kukaan täysijärkinen ihminen todesta, sillä yhtyeen syylliset osapuolet ovat toinen toistaan huvittavimpia. Zack de la Rocha huutaa tyhjyyttä kumisevia vallankumouskliseitä äänellä, joka ei ole nähtävästi vielä käynyt läpi äänenmurrosta. Tässä myötähäpeää aiheuttavassa tehtävässä häntä auttaa kitaristiksi itseään kutsuva Tom Morello, joka luulee olevansa innovatiivinen mm. rämpätessään mikkejä kitarapiuhallaan näin aiheuttaen korviasärkevää kakofoniaa tai käyttäessään miljoonia efektejä peittääkseen sen tosiasian ettei osaa soittaa. Toisinaan hän puolestaan soittelee mielikuvituksettomia riffejään, jotka harvoin koostuvat kahta vuorottelevaa nuottia useammasta sävelestä. Näitä pökäleitä komppiryhmä yrittää sitten tukea, muttei pysy niissäkään oikein mukana.
 
Yhtye oli kasassa kymmenisen vuotta, kunnes suurin osa bändistä tajusi että heillä on parempaakin tekemistä ja perusti Audioslaven Soundgardenin entisen laulajan Chris Cornellin kanssa. Tämän bändin kappaleet jopa pääsivät radiosoittoon, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, sillä tämäkin bändi hajosi ja RATM teki comebackin, vaikka sitä ei oikeastaan kukaan pyytänytkään. Tällä hetkellä yhtye viettää hiljaiseloa, mutta saattaa aktivoitua vielä jossain vaiheessa. Ettei vaan vallankumoukselliseksi itseään kutsuva hippiretkue olisi tekemässä tekopyhyydessään uutta levyä ylikansalliselle levy-yhtiölle?!

danny: Tuskinpa koskaan on maailma karsastanut mitään yhtä paljon kuin Nirvanan julkaistessa Nevermindin syksyllä 1991. Nirvana oli yhtä kuin kolme soittotaidotonta junttia USA:n koillisrannikolta.
 
Vai luoteisrannikolta?
 
Beck
 
Tämä aivovammainen skientologi ei ole vieläkään osannut päättää, mitä musiikkilajia haluaisi esittää. Levyt ovat lähinnä sillisalaattimaisia sekoituksia eri genrejä ja tyylejä tai sitten Beckin kiusallisia yrityksiä toisintaa funkin tai countryn parhaiden artistien tyylejä omalla tapaansa. Beckin ensimmäisen hitin nimi "Loser" kertoo jo kaiken kyseisestä artistista. Mikään kunnon laulaja tämä kaveri ei koskaan ole ollut, vaikka yritystä paikoin löytyykin. Lyriikatkin ovat useimmiten kummallisia sepostuksia, joista on vaikea löytää mitään järkeä. Ehkä Beck vain kirjoittaa täyttä paskaa sen takia, ettei hänellä oikeasti ole edes mitään järkevää sanottavaa. Beck on tehnyt yhteistyötä mm. Dust Brothersin, Nigel Godrichin ja Danger Mousen kanssa sen toivossa, että ehkä edes he pystyisivät kaivamaan hänen musiikkiinsa jotain sisältöä. Turha toivo. Esim. Godrich onnistui lähinnä panoroimaan kilkkuttimia laitoihin ja pistämään vähän kaikua niihin. Se ei onnistunut peittämään sitä tosiasiaa, että Beck on huono.

Ilmeisesti kukaan ei uskalla vielä pilkata metallicaa.
 
Pitää kerätä rohkeutta ja väsätä jotain, ellei joku muu ehdi ensin.

fuzz: Ilmeisesti kukaan ei uskalla vielä pilkata metallicaa.
 
Pitää kerätä rohkeutta ja väsätä jotain, ellei joku muu ehdi ensin.
 
Metallica käyttää liikaa säröä ja wahia ja Lars ei osaa soittaa ja mitään hyvää ei ole tullut Master of Puppetsin jälkeen. Sit niil on joku jätkä Mehikosta "soittamassa" bassoa mikä ei osaa seisoa suorassa.
 
Kelpaako?

Araminta: (Stooges) Toivottavasti Sosiaali- ja terveysministeriö kieltää tällaisten imbesillien maahanpääsyn vastaisuudessa.
 
Eiköhän Stooges ole enemmän ympäristöministeriön heiniä!

Jackie: Metallica käyttää liikaa säröä ja wahia ja Lars ei osaa soittaa ja mitään hyvää ei ole tullut Master of Puppetsin jälkeen. Sit niil on joku jätkä Mehikosta "soittamassa" bassoa mikä ei osaa seisoa suorassa.
 
Kelpaako?
 
Puuttuu vielä Tseimsin haukkuminen.
 
Tom Waits
 
Hanttihommissa viheltelyyn kyllästynyt Waits päätti luoda uran yhdistämällä Jack Kerouacin beatnik-runouden ja Frank Sinatran viihdyttäjän taidot, mutta ajautui kolistelemaan vajassa ruostuneita autonosia. Uransa alkuainoina löysän jutustelun ja yksinkertaisen, epävireisen säestyksen varassa kompuroinut Waits sai jonkinlaista kannatusta opiskelija"älyköiden" piirissä ja soittamalla kuppiloissa joilla ei ollut varaa maksaa suojelumaksuja levyautomaatti-liigoille. Muutaman samaa tunkkaista pimputtelua ja hyräilyä sisältäneen lp:n jälkeen Waits yritti luoda saada uralleen nostetta avioitumalla muusikko Rickie Lee Jonesin kanssa. Vaimokkeen huomattua, ettei sulhosta koskaan tulisi muuta kuin tupakoiva ja viskiä kittaava pummi, tämä päätti jättää Waitsin tienvarsimotelliin jatkamaan "uraansa".
 
Joitain savuisia vuosia myöhemmin äänensä menettänyt Waits kömpi motellista ihmisten ilmoille ja jostain kumman syystä onnistui saamaan itsensä säveltäjäksi menestysohjaaja Francis Ford Coppolan musikaaliin. Musikaali floppasi, luultavasti musiikkinsa takia, eikä Ford Coppolan ura koskaan enää ollut entisensä.
 
Kuin ihmeen kaupalla epätoivoinen, korahteleva ja rahaton Waits onnistui pääsemään uusiin naimisiin (nyt toki tuikituntemattoman Kathleen Brennanin kanssa). Waitsin onneksi vaimo oli pätevähkö runoilija ja säveltänytkin jotain pöytälaatikkoon. Viimeisillä rahoillaan pariskunta sai hankittua vanhan liiterin, pari ruosteista auton raatoa ja pianon, jota ei saanut enää vireeseen. Huomattuaa ettei autoista saanut enää kalua, jo epätoivon sekoittama, Waits purki ne ja rakensi niistä vajansa pimeydessä "soittimia".
 
Samaan aikaa näiden musiikkipuuhastelujen kanssa Waits jatkoi "elokuvauraansa" notkumalla muutamissa b-luokan kasasrileffoissa esim. baaritiskin takana tai vankisellissä. Roolihahmoja leimasi yleensä lespaava puhetyyli ja laahustava olemus.
 
Vajassaan pariskunta Brennan & Waits äänitti "musiikkia", jota kuunnellessa voi vain ihmetellä miten tällaista on kukaan viitsinyt kötöstää samalla vuosikymmellä jota dominoivat esim. Phil Collins, Bryan Adams ja muu sujuva, ammattitaitoinen musiikki.
 
80- ja 90-luvuilla Waits julkaisi (tai sai jonkun huijattua julkaisemaan) epämääräisen määrän samaa raakkumista ja kolinaa sisältäviä levyjään. 70-luvulla elättelemänsä haave viihdyttäjän toimesta Las Vegasissa oli hiipunut muutamiksi viitteiksi kappaleiden sanoituksissa.
 
Miehen uran tilaa kuvaa hyvin se, ettei hän ole käynyt tiettävästi kertaakaan Suomessa esiintymässä, eikä ole onnistunut julkaisemaan virallista DVD:tä, vaikka sekin on jo kohta formaattina historiaa.
 
Tom Waitsin uran huippuna voidaan pitää suosikkilaulaja Rod Stewartin versiointia Waitsin kappaleesta Downtown Train, joka on pyörinyt satunnaisesti esim. V1-kanavan myöhäisillan soittolistoilla.

Vuoden 1975 joulupäivänä Steve Harris-niminen räkänokka päätti perustaa bändin nimeltään Iron Maiden. Surkean soittotaidon lisäksi mies on myös ilmeisen mulkku jätkä, yhtyeen kokoonpano kun oli yhtä kestävä kuin puumökki pyörremyrskyn keskellä. Lopulta Harris sai kerättyä ympärilleen porukan, joka joko hyppäsi kelkkaan pillun ja viinan toivossa tai koostui yhtä onnettomista toheltajista kuin Harris itse. Tämä kokoonpano äänitti yhtyeen amatöörimäisen ja paskasoundisen debyyttialbumin, ja yhtä surkean, ellei vielä paskemman kakkosalbumin jälkeen bändin laulaja Paul Di'Anno erotettiin. Yhtyeestä katosi kaikki särmä, mitä siinä joskus oli, ja tilalle tuli karvaista rintaansa mieluusti esittelevä hinaaja Bruce Dickinson, joka teki koko bändin meiningistä yhtä homoparaatia tiukkoine trikoineen ja neonvaloineen. Itseääntoistava ja pelkistä täytebiiseistä koostuva The Number of the Beast teki bändistä maailmankuulun, mitä allekirjoittanut ei todellakaan voi ymmärtää. Bändi ruokki kalpeita larppaajapoikia lapsellisilla levykokonaisuuksilla, jotka käsittelevät mm. Egyptin mytologiaa, aikamatkustusta ja pikajuoksua.
 
Tunkkaisilla soundeilla varustetun, umpisurkean Fear of the Dark-levyn jälkeen Dickinson älysi vihdoin häipyä bändistä, luojan kiitos. Tilalle tuli täysin laulutaidoton mumisija Blaze Bayley, joka viimeistään pilasi bändin lopullisesti ponnettomilla suorituksillaan. Seuraavat kaksi albumia olivat niin huonoja, ettei niistä voi edes puhua. Vuonna 1999 Dickinson tunki taas bändiin, ja siinä meni taas bändistä kaikki särmä, mitä siinä joskus oli. Tukkansa leikannut Dickinson kuulostaa nykyisin lähinnä rikki menneeltä kukkopilliltä, ja Brave New World-, Dance of Death- ja A Matter of Life and Death-levyjen tekotaiteellisen mukaprogea biisimateriaalia ryydittää säälittävän vanhan ukon epätoivoinen pihinä. Kaikissa bändin biiseissä on sama sointukulku, Nicko McBrain on paska rumpali, Steve Harris surkea säveltäjä, Janick Gers turha säheltäjä ja Dickinson lähinnä egoaan mitättömillä pikkusaavutuksilla pönkittävä luuseri. Kansainvälinen, lähinnä menneisyydessä roikkuvista junteista koostuva fanikunta pitää bändin jo aikoja sitten sammunutta paloa yllä, lähinnä säästöliekillä.

Mitä Kanadasta tulee? Ei...vastaus ei liity jääkiekkoon. Tuleehan sieltä Bryan Adams, Avril Lavigne, Alanis Morrissette ja Celin Dion. Mutta nyt ei haettu ketään näistä. Annan vinkin. Melodianpätkä kitarasoolosta:
titititititititittiiiiiiiiiiiiiitaaaaaaaaaaatiiiiii.------skriiiiiiiik!!! Oikein! Neil Young.
 
Hän ei aikuisiän kynnyksellä enää viihtynyt Kanadassa, vaikka ura kirjakaupan varastomiehenä sujuikin..vauhdikkaasti. Basistikaverin kanssa tie vei Kaliforniaan jossa perustettiin Buffalo Springfield. Beatles -ja Byrds-kopion kolme albumia käsittänyt ura poiki vain yhden singlehitin ja sankariamme ei päästetty edes a-puolille. Ymmärrettävää. Lisäksi ego alkoi tässä vaiheessa jo kolahtaa yhteen Stephen Stillsin kanssa. Ymmärrettävää jos yrittää tunkea yllämainittuja soolojaa Stillsin melodisten blues -kuvioiden päälle.
Tämän jälkeen Young jatkoi uraansa trubaduurina naukuvan äänensä ja kitaransa kanssa. Tässä vaiheessa hankittiin myös Martin D45. Tällä hän ei saa yhtäkään avosointua soitettua ilman pakollista hammer-onia. Tum-tum-ti-di. Kaksi iskua bassokielelle ja hammer-on. Myös mitäänsanomaton soololevy tuotettiin tässä vaiheessa. Samoihin aikoihin perustettiin lahjattomien pubimuusikoiden kanssa Crazy Horse.
 
Vähän myöhemmin Neil liittyi vapaamatkustajaksi CSN-ryhmään ja oli mukana Déja Vu -albumilla ja Woodstocksissa. Egot kolahtelivat ja kato kävi Crazy Horse -ryhmässä. Tästä alkoikin synkempi kausi joka vuosien kuluessa on johtanut nykyiseen tilanteeseen.
Tyyli on vaihdellut milloin kantrirockin, milloin eletronisen musiikin ja milloin rockabillyn alueella. Grungen kummisedäksikin kutsutaan häntä. Välillä on esiinnytty Martin Scorsesen elokuvassa nenä valkoisena, ja välillä tehty omiakin elokuvia joita kukaan ei ole nähnyt. Nykyisin tämäkin tapaus on vain yksi nostalgia-akti loputtomien jäähyväiskiertueiden tulvassa.

Mitä saadaan, kun yhdistetään kolme onnetonta seattlelaismuusikkoa ja yksi täysin saamaton surffari San Diegosta? No tietenkin Pearl Jam.
 
Pearl Jamin alkutahdit saatiin oikeastaan projektista nimeltä Temple of the Dog, jossa tämä onneton ja täysin katastrofaalinen rytmiryhmä McCready-Gossard-Ament-Vedder yhdisti voimansa Soundgardenissa soittaneiden Chris Cornellin ja Matt Cameronin kanssa. Bändin ainoa levy taisikin olla muistokirjoitus jollekin ihan muulle kuin Andy Woodille, sillä levyllä kuultiin aivan hirveää räpellystä yhdistettynä Cornellin suorastaan kammottavaan kirkunaan.
 
Eddie Vedder saatiin mukaan projektiin hänen lähetettyään "lauludemon" Gossardille. Ilmeisesti lauluhetkellä Eddie jollotti iloisesti peruna niin syvällä kurkkutorvessa, että Gossard sai jonkinasteisen aivopierun ja päätti ottaa hänet bändiin, sanoilla "tästä jätkästä tulee vielä kaikkien peruna suussa jollottajien kuningas". Syksyllä 1991 ilmestyi Pearl Jamin debyyttialbumi Ten, joka oli suoraan sanottuna kaupallista paskaa. Mutta jostain käsittämättömästä syystä ihmisille tuntui kelpaavan kaupallinen sonta tuohon aikaan ja levy myi kuin häkä, vaikka sen olisi pitänyt flopata. No, toisen levyn julkaisun aikaan edes yhtään singleä tai videota ei julkaistu sillä eihän moista mölysaastetta nyt ihmisten ilmoille uskalla päästää, saatika nyt sitten telkkariin. Joku kahjo voi vaikka vielä innostua pitämään siitä. lääkityksen puutteessa. Toisen levyn julkaisun jälkeen bändi sai uuden älynväläyksen: estetään ihmisiltä pääsy konserttiin. Mikä nyt olikin hyvä idea sillä bändi on livenä vähintään yhtä hirvittävää kuultavaa kuin levyltäkin, ihme jos joku keikalle vahingossa eksynyt oikeasti väittää kuunnelleensakin tuota ölinää nukahtamisen sijaan. Tämä sitten pistettiin lipputoimistojen viaksi kun bändi ei itse suostunut sitä myöntämään, että ovat niin paskoja ettei heitä kannata tulla katsomaan, sillä jostain ihme syystä ihmisiä todella kiinnosti tämmöinen mitäänsanomaton möykkääjäyhtye, jonka laulaja on tukehtua suussa olevaan perunaan ihan minä hetkenä hyvänsä. Pearl Jamin rumpalit ovat tosin aina olleet fiksuja miehiä koska ovat älynneet lähteä omille teilleen tästä liikkuvasta katastrofista. Tosin nykyistä rumpalia on saatu sietää yli 10 vuotta mutta nyt on tullut ekat vihjeet siitä että hänkin olisi vihdoin tulossa järkiinsä.
 
Lukemattomien paskalevyjen jälkeen vuonna 2005 näytti vihdoin siltä, että yhtye olisi historiaa eikä kenenkään tarvitsisi sietää enää tätä möykkää. Mutta seuraavana vuonna bändi valitettavasti palasi takaisin huipulle uudella levyllä, jonka ideaköyhyydestä kertoo se ettei sille viitsitty pistää muuta nimeä kun bändin oma nimi. Itse levy on samaa ulinaa kuin kaikki aiemmatkin bändin levyt ja tätä on kuulemma tulossa lisääkin. Ehkä Pearl Jamista päästään vasta sitten eroon kun vokalisti tukehtuu siihen perunaan kunnolla. Mutta ihankuin itse bändissä ja sen vokalistissa ei olisi tarpeeksi, se on myös näköjään inspiroinut muita räpeltäjäyhtyeitä hankkimaan samanlaisen ölisijän "laulajaksi". Ja tämä on kyllä ihan pysyvä vitsaus. Suomesta Pearl Jam on onneksi tajunnut pysyä poissa jo kohta 15 vuotta ja toivottavasti eivät rohkaise perillisiäänkään käymään täällä. Eipä näitä junttiölisijöitä tänne kaivata.

Australian syrjäseuduilta lähtöisin oleva Nicholas Cave on tehnyt huomattavan pitkän uran erilaisten performanssituotosten parissa. Valitettavasti vain hänen kykynsä ovat siksi rajoittuneet, että tuloksena on syntynyt nolostuttavaa epätaidetta, siis sellaista jota syntyy kun tekotaiteellisuus lässähtää oikein pahasti.
 
Nick Cave on mielikuvituksissaan yrittänyt monipuolisesti kehittyä sanallisen ja musiikillisen taiteen mestariksi, mutta johtuen puutteellisista tai olemattomista kyvyistä hänen sanotaan, kohteliaasti sinänsä, olevan alati kehitysvaiheessa.
 
Cave on käytännössä luku- ja kirjoitustaidoton, mutta fasilitoinnin avulla
hänen nimellään on julkaistu muutamia kirjoja. Kirjat ovat jonkinlaisia suolloksia
jostain käsittämättömästä tarinasta, jotka eivät pääse edes alkuun, vaan jäävät jankkaamaan suunnilleen öö-öö/ää-ää -tasolle. Kirjat ovat olleet yksinkertaisesti niin rasittavan huonoja, että kriitikot eivät arvostelleet niitä, vaan keskeyttivät luvun ensimmäiselle sivulle. Esikoiskirjan luku tosin päättyi jo kansilehdelle ja kirja lensi kriitikolta roskikseen.
 
Cave on rahaa maksamalla onnistunut liittymään erilaisten muusikoiden mukaan muutamiin vähän tunnettuihin kokoonpanoihin, joissa hän on yrittänyt opetella laulamaan ja soittamaan mm. pianoa. Caven lauluääni on harjaantumaton ja se kuulostaa mörinältä, joka välillä sortuu eri äänialueille, pysytellen enimmäkseen viskibasson tienoilla. Pianoa hän ei koskaan oppinut soittamaan, ja hänelle onkin järjestetty kulissisyntetisaattori, jota hän voi näytellä soittavansa. Kuuluisia fadistoja pöyristyttävästi Cavekin on yrittänyt imitoida fadolle ominaista fraseerausta ja sentimentaalisuutta.
Kaikkein kamalinta Caven kappaleissa on parhaimmillaan makaaberit ja useimmiten vain hölmöt sanoitukset, joita hän laatii kopioimalla sanoja peräkkäin umpimähkään sanakirjasta valitsemalla.
 
80-luvulla, erään erityisen mauttoman levytyksen jälkeen Cave karkotettiin Berliiniin, jossa hän piileskeli Kreuzbergin kaupunginosassa. Berliinissä maa alkoi jälleen polttaa jalkojensa alla, jonka jälkeen seuraava turvapaikka löytyi Sao Paulosta. Sao Paulossa syntyi Good Son -niminen albumi, jota pidetään yhtenä musiikkihistorian epäonistunneimpana tuotantona. Hänen nykyistä olinpaikkaansa ei tiedetä.
 
Pidetään mahdollisena, että Cave mahdollisesti tulevaisuudessa alkaa nauttia kulttimainetta piireissä, joissa etsitään huonointa mahdollista artistia.

Julkisuudessa liian hyvin viihtyvä kuvaannolisten eli näennäisten taiteiden humpuukimaakari Andy Warhol päätyi kuusikymmenluvun puolivälin paikkeilla johtopäätökseen, että hänen pitäisi saada julkisuuskuvaansa tukemaan jonkinlainen rockyhtye. Hän valitsi uhrikseen koko ikänsä pelkkiä roskasarjakuvia suurkuluttaneen, säveltäjäntyöstään potkut saaneen hermoraunion nimeltä Lewis Reed. Reed oli helppo uskotella olemaan soveltuva vetämään Warholin kaavailemaa projektia. Warhol kokosi Reedille yhtyeen periaatteessa samanlaisista henkilöistä kuin Reed itse: jo alkeisopetusvaiheessa pyyhkeen iloisesti kehään viskanneista pölkkypäistä.
 
Jo yhtyeen alkuvaiheessa musiikillisesti niin kuin muissakin suhteissa kyvytön Warhol valitti ettei Reedin kitaransoitto häen mielestään kuulostanut rockilta (eikä miltään muultakaan musiikilta). Hän vaati että Sterling Morrison alkaa soittaa soolot ja Reed keskittyy pelkkään komppaamiseen. Komppipuolella Reedin soitossa onkin havaittavissa tiettyjä yhtäläisyyksiä esimerkiksi Carl Perkinsin ja Chuck Berryn tyyleihin, vaikkakin tämän huomaamiseen tarvitaan kehittynyttä koneellista analyysia. Luullakseni pääasiallinen yhteys näihin rockkitaristeihin on d-sävelen ajoittainen esiintyminen. Lyön vaikka vetoa ettei Warhol tiennyt mitä d tarkoittaa (hän ei tiettävästi osannut kirjoittaa).
 
Yhtyeensä Reed nimesi Velvet Undergroundiksi pornokirjan kannesta tavaamansa tekstin perusteella. Kenellekään ei liene yllätys että yhtyeen nimi on tällöin täsmälleen sama kuin kyseisen kirjan nimi. Tekstin jäljentämiseen Reed oli Warholin kehotuksesta käyttänyt voipaperia (Warhol itse tarvitsi voipaperia oman nimikirjoituksensa jäljentämiseen). Yhtye harjoitteli yleensä sekavaa ja parhaimmillaan kaavamaista musiikkiaan Warholin työtiloissa. Ympäristö oli inspiroivuutensa vähyydessä sanoinkuvaamaton: Pelkkiä narkomaaneja, mielisairaita ja vähäjärkisiä, jotka Warhol oli omaksi kieroksi viihteekseen paikalle houkutellut, edestakaisin pörräämässä. Muutamassa kuukaudessa orkesteri sai kyhättyä kokoon ohjelmiston, jossa siellä täällä umpimähkään paineltavien sähköurkujen koskettimien välissä rääkätään alttoviulua ja kuunnellaan Reedin ja Morrisonin epätoivoisia yritelmiä soittaa rytmissä. Lopulta Warhol keksi että kaverukset tarvitsisivat rytmittäjän eli rumpalin. Olosuhteisiin nähden rumpalin valinta sujui mainiosti, Maureen Tucker on näet rytmitajuton henkilö. New Yorkin kokoisessa kaupungissa näköjään yksi sellainenkin oli. Tästedes Velvet Underground kuulosti samalta kuin aiemminkin lisättynä korviahuumaavalla epärytmisellä rummunpaukkeella, jolle Neanderthalin luolamieskin nyrpistäisi olematonta nokkaansa.
 
Tätä avutonta kitsiä Warhol sitten halusi taltioida äänilevylle ja levittää ympäriinsä jonkinlaisena mainostemppuna. Laulamaan haalittiin vielä kielitaidoton ja puhekyvytön saksalainen huumeäiti Christa Päffgen, jonka täytyi matalaäänisen epäselvän muminansa vuoksi käyttää maskuliinista taiteilijanimeä Nico. On sanomattakin selvää etteivät tällaiset äänitteet kovin paljoa musiikkiyleisöä kiinnosta. Ensimmäisen painoksen Warhol tiettävästi osti itse saadakseen levylle näkyvyyttä listoilla ja mainosta omalle show'lleen, jonka tähtenä Velvet Undergroundiksi kutsuttu joukkio esiintyi. Tämä mahdoton yhtälö johti show'n lopettamiseen, Warholin talouden romahtamiseen ja yhtyeen hylkäämiseen.
 
Musiikin alueella on monenkirjavia mainostemppuja aikojen saatossa nähty, mutta vetääkö mikään kaikessa kankeassa tökeryydessään vertoja Warholin Velvet Undergroundille?

Dillinger Escape Plan
 
Hah.
 
Mitä saa, kun laittaa 5 raivotautista Makia kuution teräshäkkiin, johon johdetaan sähköä? Ei mitään, mutta jos samaan yhtälöön lisätään vielä soittimia, niin tuloksena on Dillinger Escape Plan.
 
Laitettaessa yhteen tekotaiteellisuus, kitaran sormiharjoitukset, LSD ja nuorena äitinsä alistamat viisi yli kolmekymppistä Tähtiporttinörttiä, niin tuloksena on krapula aamun yllätysoksennusta muistuttavaa musiikkia.
 
Jos yksi paskasi on musta muiden ruskeiden seassa, niin on se ehkä erilainen kuin muut, mutta silti se on paskaa.

Mitä syntyy sekoituksesta, jossa yhdistyvät määkivällä äänellä joiutut apokryfiset sanoitukset ja hirvittävät syntsataustat.
 
Se johtaa kakofoniaan, joka kantaa nimeä Marillion.
 
Progressiivisen rockin nollapisteeksi valikoitunut Marillion on esimerkki
yhtyeestä, joka on epäonnistunut kaikella mahdollisella tavalla ja yhtyettä
hyvin kuvaavalle ilmaukselle, luokattoman huono, onkin syntynyt vertaus: Marillionin huono.
 
Yhtye on joukkio tolkuttoman taitamattomia skottilaisia wannabe-muusikoita, jotka
ovat tehneet muutamia levyjä erikoisella menetelmällä.
 
Bändi lainailee muusikkokavereiltaan erilaisia soittimia, joiden nimiä tai käyttötarkoitusta
heistä ei kukaan tunne. Sitten, käytännön pilana, he nauhoittavat yrityksensä saada soittimista ääntä. Rumputausta ostetaan ammattirumpalilta, jotta
yhtyeen "solisti", Fish, osaisi ulvahtaa aina sopivassa kohdissa. Eli rumpalin tehtävänä
on oikeassa kohdassa lyödä erityistä Fish-lautasta. Silloin tämä Fish päästää hirmuisen kiekaisun, josta Marillionin kappale tunnistetaan.
Välillä Fish ei malta odottaa Fish-lautasen mäjähdystä, vaan ulvaisee väliinkin ennen aikojaan.
 
Yhdessäkin kappaleessa Fishin tehtävänä on ulvahtaa jotenkin että Kaylei tai Keilei.
Ulvahduksia on vaikea kuvailla sanallisesti, mutta osa niistä kuulostaa siltä kuin
säkkipillin sisällä räjähtäisi aniittilataus ja pillistöstä purkautuvan paineiskun
ensimmäinen äänes nauhoitettaisiin. Siis hyvin lyhytkestoinen purskeenomainen
rääkäisynalku.
 
Yhtyeen levyjä tai kappaleita ei yleisesti tunneta, mutta niitä tavataan luonnehtia epämiellyttävän huonoiksi tai täysin surkeiksi.
 
Triviatietoa:
Marillionilla on 80-luvulla huhuttu olleen kolme fania. Yksi Aberdeenista , toinen
Glasgowsta ja kolmas Baltimoresta. Baltimorelainen fani joutui tiettävästi psykoosiin kuunneltuaan yhtyeeltä kolme kappaletta peräkkäin.
Fani on edelleen hoidettavana baltimorelaisessa mielisairaalassa ja hänen
kerrotaan lausuvan katatonisessa tilassa mantranomaisesti sanaa the Web.

Nämähän pitävät varsin hedelmällisesti paikkansa! Cavet ja muut ovat silkkaa sheissea.
 
No oma ehdotus: Stevie Wonder - kuinka voi joku sokea mies olla muusikko?

Kaikkien savukemyynnin lopettamista kannattavien myllyyn saatiin tsunamitolkulla lisää vettä kun vuonna 1987 Savonlinnan taidelukion tupakkapaikalla kohtasivat finninaamainen Valtteri Tynkkynen ja pieni irokeesirääpäle Jarkko Martikainen. Mukanaan "heimähaluunsoittaarumpujaeikusittenkikitaraa" Jussi Hyyrynen jätkät aloittivat pyhän missionsa kokeilla miten paskaa "musiikkia" ihminen ylipäänsä pystyisi tekemään.
 
Ensimmäiset Who Dares Farts- ja Whlap Zap Ninja -teokset olisivat voineet jäädä yhtyeen viimeisiksi tekosiksi (mikä olisi ollut edes jotenkin siedettävä juttu, ainakaan niiden sanoituksista ei saisi kukaan selvää) jos joku mimmi olisi uhrautunut ja antanut näille epätoivon epatoille pillua ja ohjastanut esim. jääkiekkoharrastuksen pariin. Toisin kävi, sillä luuseri on aina luuseri ja näin ollen pällit jatkoivat auraalisen saasteen tallentamista ja pilasivat tällä tavalla monta ihan pätevää c-kasettia.
 
Jossain kohtaa Martikainen oli eksynyt käymään kirjastossa venäläisen kirjallisuuden puolella ja nostaakseen tekotaiteellisuusaspektinsa uuteen potenssiin hän hilpeänä leikkasi ja liimasi aidosti osaavien kirjailijoiden lakonista tekstiä Tynkkysen tekemiin "biiseihin", joita olisi voinut kutsua biiseiksi jos adhd-potilaamme olisivat osanneet tehdä edes yhden selkeän kappalerakenteen. Sen sijaan tarkoitushakuinen "heimeollaanerilaisii"-meininki loi vain typeriä pastisseja popkappaleista joiden väliin piti tunkea väkisin hakkaavaa hc-rumpukomppia koska ideat loppuivat kesken. Joku erehtyi näitä joskus vinyylille painamaan, mutta enimmäkseen nämä aivopierut löytyvät 90-92 -kokoelmalta joka nostaa nuo vuodet esim. vuosien 39-42 ohitse maailmanlaajuisessa tuhossa.
 
Sitä olettaisi, etteivät asiat voisi enää kulkea huonompaan suuntaan, mutta pompöösin luonteenlaadun nörtit eivät tietenkään osanneet tässä vaiheessa laittaa pillejä pussiin ja mennä vaikkapa oikeisiin töihin. Ei, nyt piti tehdä oikein teemalevy! Yks kaks yllättäen "Geddy Lee Sucks"-kappaleen tehneen yhtyeen pojat olivat polvillaan kanadalaisbasistin edessä lutkuttaen sitä tahtia että aijai, kun piti oikeen tehdä progea! Alati ailahteleva rumpali-Hyyrynen tajusi olevansa liian huono rumpaliksikin ja änki väkisin soittamaan kitaraa, vaikka bändissä oli jo yksi kitaristi. Rumpuihin tökittiin Niko Kapasta nykyään imitoiva Janne Mannonen, jonka taitoihin kuului muun muassa kyvyttömyys soittaa yhtään mitään metronomin kanssa. Toppatakkeja ja Toledon terästä -levyn paras puoli on se, että siitä pääsee helposti eroon, sillä syrjäytyneet flanellipaitalukiolaiset ostavat sen sinulta pois hinnalla millä hyvänsä vakuuttaakseen että oikeasti ovat eri maata teknopoppi-ihmisten kanssa. Saman saisi tosin myös aikaan Kari Tapion levyllä sillä erotuksella että Karin levy sentään sisältää kappaleita joissa on joku pointti. Nyt vain napattiin piljoona erilaista hahmoa niistä kirjoista joita Martikainen luki kun kukaan ei sitä iltaisin kutsunut mihinkään ja väliin piti ängetä "kummallisia" lauseita ettei kukaan nyt vaan jättäisi tajuamatta että progea hei nyt soitetaan ja ollaan hei kummallisia ja tosi hassu ja äkkiväärä orkesteri ollaan hei!
 
Toppatakkeja-fiaskon jälkeen yhtyeen kosketinsoittaja Tommi Kärkkäinen tajusi vihdoin lähteä hus helevettiin idioottien kuolapiiristä. Kiippareihin pakotettiin kanttoriksi opiskeleva mammanpoika Petri Tiainen. Kakkosketjun vässyköiden kanssa tehty Homo Sapiens -levy olisi ehkä osuvampi, jos nimikkeestä tiputettaisiin jälkimmäinen sana pois. Tynkkynen yritti edelleen laittaa osia toisen perään, mutta Mannosen kyvyttömyys soittaa mitään klikkiin aiheutti sen että Tynkkysen räpellykset kuulostavat lähinnä Tönkkösiltä. Yhä useampi koulukiusattu alkoi seurata bändiä keikoille koska kerrankin oli mukavaa, että lavalla soitti itseä nörtimmän näköinen sakki jolle voisi myös aika helposti laittaa itse turpaan.
 
Yövieraat-levyllä Tynkkynen keksi tehdä lastenlauluja, mutta unohti mainita siitä muulle bändille. Ei haittaa, sillä kukaan ei taatusti kuuntele sanoja joissa mainitaan ketun "keijo". Tällä tapaa yhtye tuli myös helposti lähestyttävämmäksi fanikunnalleen, jotka jo aiemmin olivat osoittaneet kolmevuotiaan aivotoimintaa.
 
Sitten rahat loppuivatkin. YUP laski kovasti kiillotetun ernuimagonsa ja alkoi sen sijaan myydä persettä isolle levy-yhtiölle. Yhtye ei tajunnut edes vihjettä, jossa heitä kehotettiin menemään naruun vaan innostuneena tekivät pöpperöisen lastenlaulun ja AORin sekoitelman "Meitä odotellaan mullan alla". Seuraavaksi tulleet levyt olivat koko ajan popimpaa kunnes päädyttiin tilanteeseen jossa edes vanhoja fanirunkkareita ei enää kiinnostanut mitä bändi saisi aikaan. Bändi pyöritteli peukaloitaan, päätti pitää tauon, taas toisen tauon ja niin edelleen joiden aikana Martikainen julkaisi soololevyjä joista ensimmäinen, Mierolainen, kuulosti YUP:ltä josta oltiin poistettu kaikki se laatu mitä Tönkkönenkään olisi siihen saanut ja Rakkaus joka oli kokoelma muille tehtyjä jämäbiisejä ja pari aivan liian pitkää nyyhkyttävää itsetutkiskelevaa rämpytystä.
 
Luojan kiitos Keppijumppaa-levyn jälkeinen pieraisu Vapauden kaupungit herätti paskuudellaan yhtyeen tajuamaan, että paremmin aikansa viettäisi vaikka sähköpaimeneen kusten ja yhtye vetäytyi määrittelemättömän pituiselle tauolle. Ihmiset kiittivät ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin saattoivat kulkea ulkona suojaamatta korviaan.

velipesonen: Tästedes Velvet Underground kuulosti samalta kuin aiemminkin lisättynä korviahuumaavalla epärytmisellä rummunpaukkeella, jolle Neanderthalin luolamieskin nyrpistäisi olematonta nokkaansa.
...
 
Musiikin alueella on monenkirjavia mainostemppuja aikojen saatossa nähty, mutta vetääkö mikään kaikessa kankeassa tökeryydessään vertoja Warholin Velvet Undergroundille?
 
Kun Stoogesien kaltainen kokoonpano sitten avuttomuuttaan omaksuu nykkilässerkkujen rummunpaukkeen osaksi autotallihumppaansa, on tökeryys saavuttanut kylläisyyspisteensä.