Muusikoiden.net
28.03.2024
 

Jazz »

Keskustelualueet | Lisää kirjoitus aiheeseen | HakuSäännöt & Ohjeet | FAQ | Kirjaudu sisään | Rekisteröidy

Aihe: jazz-ahdistus
1 2 3
sub zero
30.06.2009 21:00:14
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

aina rupee ahistaa usein silleen alituiseen, että vaikka on vuosia kuunnellut jazzia että ei niinkun tajuukkaan siitä improvisaatiosta silleen paljon mitään, että kun kuuntelee jotain maailman melkein instrumenttinsa parasta tai jotain sinne päin hyvin lähelle kuitenkin artistia, niin ei yhtään tajuakkaan, että miksi se on niin hyvä tai ei edes saa niistä sooloista silleen mitään kiksejä.
 
en tiedä, oonks mä nyt sitten liian epämusikaalinen ymmärtääkseni jatsia vai missä mielessä mun lähestymistapa on väärä. yritän nyt ehkä tällaista taktiikkaa, että kuuntelen samaa kappaletta paljon, että opin melkein ne soolotkin, niin ehkä ne jotenkin alkaa siitä aukeamaan paremmin.
 
mr. finland, walk on by, your ideapark dream. mr. finland, walk on by, your alko store supreme
kimurantti1
30.06.2009 22:34:49 (muokattu 30.06.2009 22:38:25)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Tää on mielenkiintoinen kysymys. Mä olen opettanut itseni pitämään muutamista bändeistä ja artisteista, ja ylipäätään musagenreistä. Mm. jazzista "opettelin" pitämään (ensisijaisesti perinnekama, mutta oikeastaan kaikki muukin, mikä tuon lavean sanan alle kuuluu). Kuuntelin ja kahlasin jazz-levyjä ihan vaan sillä mentaliteetilla, että pakko täältä on jotain hyvää löytyä, kun sille on jotkut omistaneet elämänsä. No kyllä sieltä löytyikin pari suorastaan koko musiikkimakuni mullistanutta levytystä, mutta onhan asetelma kieltämättä todella nurinkurinen - miksi ihmeessä _pitäisi_ opetella diggaamaan musasta, joka ei itsestään kolahda?
 
Tosiasia on, että jazzista, ja ylipäätään instrumenttikeskeisestä musasta ei-muusikot pitävät paljon vähemmän, kuin muusikot. Kuka tahasa voi diggailla listapopista, eikä se tunnu mitään ihmeelliseltä, mutta jos joku ei-muusikko kertoo diggailevansa esim. John Coltranesta, niin kyllä mun päähäni ensimmäisenä vaan pölähtää ajatus, että "miksi ihmeessä toi siitä diggailee"? Monesti kuulee minuuttikaupalla kestävistä improvisoiduista sooloista, varsinkin vaikeaselkoisemmasta kamasta sanottavan, että "kuuntele mikä energia tuossa soitossa on, on mahtanut olla hetken huuma aivan käsittämätön" tms. Monet vaan ei kuule sitä energiaa ja hetken huumaa, mistä tuleekin mieleen, että sen hetken huuman käsittäminen tuntuisi olevan paljon helpompaa, jos on muusikko itse. Siispä mulle suuri osa jazzista on aikalailla muusikoiden musaa. Myönnän, etten varmaankaan ole sitten päässyt sisälle ko. genreen niin hyvin, kun näin kerran sanon. Mutta mä olenkin muusikko, ja diggailen jazzista, joten asian toiselle puolelle näkeminen on suht. vaikeaa. Mua kiinnostaisikin kuulla ei-muusikko jazz-diggareilta (varsinkin niiltä harvoilta, jotka siitä vaikeaselkoisesta kamasta oikeasti diggailevat), että mikä siinä musassa heihin kolahtaa.
sub zero
30.06.2009 23:20:10 (muokattu 30.06.2009 23:21:31)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

kimurantti1: miksi ihmeessä _pitäisi_ opetella diggaamaan musasta, joka ei itsestään kolahda?
 
no onhan selvää, että jos olet elänyt esim tämmöisessä metalli-&-listapoppi-kulttuurissa, kuten nykypäivän suomi, niin joku 1920-luvun jazz ei ehkä ihan tunnu luontevalta musalta alkuunsa. ei mun mielestä ole tarvetta pohtia tuota, että musiikista tykkäämisen opettelussa olisi jotain pahaa. pakkohan se on totutella sellaiseen, mihin ei itsestään totu, jos yleensä haluaa päästä selville, mistä hommassa on kysymys. Tietysti joku outo genre voi jollekin kolahtaa välittömästi, mutta ei ainakaan mulle.
 
Mua kiinnostaisikin kuulla ei-muusikko jazz-diggareilta (varsinkin niiltä harvoilta, jotka siitä vaikeaselkoisesta kamasta oikeasti diggailevat), että mikä siinä musassa heihin kolahtaa.
 
En mä itse usko, että siinä on muusikon ja ei-muusikon välillä niin suurta eroa musiikin tajuamisessa kuuntelijan näkökulmasta. Soittajat on tietysti luonnostaan enemmän tekemisissä musiikin kanssa ja sen takia tutustuvat marginaalisempiin genreihin helposti. Ja vakavasti harrastukseensa suhtautuvat musankuuntelijatkin on paljon useammin soittajia kuin ei-niin-vakavasti suhtautuvat.
 
Tästä nyt ois voinu kirjottaa enemmänkin, mutta tässä vielä huomautan vaan, että tietysti soittajasuoritusten arvostaminen käy muusikoilta paljon helpommin kuin taviksilta. Kuinkakohan moni ei-muusikko ymmärtää jotain jazz-rummutuksen hienouksia... en minäkään taida hirveesti. Toisaalta tarkoitushan on saada hyvän kuuloista musaa aikaan, en tiedä onko se taitavuus se ratkaiseva juttu. On se kuitenkin mukava lisä kuuntelukokemukseen, jos osaa sanoa, missä kohti rumpali tekee jonkun taidokkaan fillin.
 
mr. finland, walk on by, your ideapark dream. mr. finland, walk on by, your alko store supreme
kimurantti1
01.07.2009 01:28:25 (muokattu 01.07.2009 01:32:47)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

sub zero: ei mun mielestä ole tarvetta pohtia tuota, että musiikista tykkäämisen opettelussa olisi jotain pahaa.
 
Sitten mä ilmeisesti ymmärsin aiheen väärin. En tarkoittanut, että siinä tykkäämisen opettelussa olisi mitään pahaa. Kunhan vaan totesin, että se "tykkäämisen opettelu" on mun mielestäni jotenkin nurinkurinen juttu, vaikka itsekin sitä teen.
 
En mä itse usko, että siinä on muusikon ja ei-muusikon välillä niin suurta eroa musiikin tajuamisessa kuuntelijan näkökulmasta.
 
Ootko ihan oikeasti tuota mieltä? Mun kokemuksen mukaan henkilöt, jotka soittavat jotain soitinta, soittavat bändissä ym, osaavat kuunnella musiikkia todella paljon tarkemmin kuin ne, jotka eivät soita mitään, vaikka kuinka kovia musadiggareita ovatkin. Tätä en meinaa mitenkään arvottavana juttuna, mutta näin vaan on. En myöskään tiedä, että onko se, että osaa kuunnella musaa todella tarkasti välttämättä hyvä asia noin niin kuin kuuntelemisen kannalta.
 
On se kuitenkin mukava lisä kuuntelukokemukseen, jos osaa sanoa, missä kohti rumpali tekee jonkun taidokkaan fillin.
 
Musta tämä taas on aika epäolennainen juttu. Mulle hyvä musiikki on ensisijaisesti sellaista, joka vetoaa tunteisiin/fiilikseen jollain aivan käsittämättömällä tavalla. Se, että onko joku juttu taidokas, ei mene tähän mun määritelmäni, ja tekee siitä taidokkuudesta tavallaan ulkomusiikillisen seikan. Ja mä kyllä arvostan taidokkuutta, diggailen mm. ihan mainstream kitarasankarimeiningistä ja näyttävistä sooloista ym. Näin kitaristina kun kuulee aika tarkkaan mitä etenkin kitaristi soittaa, päähän tunkee usein kitaran otelauta ja mahdolliset sormitukset juuri kuulemalleni fraasille ym. Kun kuuntelen kitaravetoista musiikkia, niin monta kertaa tulee vaan kiinnitettyä huomiota epäolennaisiin juttuihin. Siksipä sellaista musiikkia, jossa kitara ei ole kovin keskeisenä soittimena, pystynkin kuuntelemaan ihan vaan musiikkina puhtaimmillaan sen kummemmin analysoimatta kuulemaani päässäni. Tää nyt meni vähän aiheesta ulos, mutta samakos tuo.
jthereal
01.07.2009 05:11:25
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Joo...
 
Ehkä se riippuu ihmisestä, mutta uskon kyllä kans et muusikkona tulee kuunneltua musiikkia tarkemmin (varsinkin sitä omaa soitinta) Musiikki on sellainen maailma joka pystyy viemään kuuntelijan ja soittajan niin syvälle fiiliksiin että on oksat pois. Varsinkin jazz on saanut niin paljon fiiliksiä, tuntemuksia nuppiin että ei pysty selittää. Se on soittajien musiikkia mielestäni, en ole itse törmännyt jazz laulajaan joka pystyisi iskemään niin kovaa kuin jokin foni soolo esimerkiksi. Pystyisi antamaan niin paljon MINULLE. Jazz on mielestäni niin mahtavaa musiikkia siinä, että jokainen soittaja pystyy antamaan itsestänsä paljon sooloissaan, varsinkin kun monesti kaikki soittajat pääsevät vetämään soolon, antamaan oman mielipiteensä teemasta. On paljon jazzia jota en ymmärrä silti. Kun jazz menee fuusioksi tai sellaiseksi, että se menettää melodian (tai ainakin siltä kuulostaa minun korvaani) ja siitä tulee hektistä, tuntuu kuin kaikki soittajat vaan hiettävät kuka soittaa nopeiten skaaloja ja se menettää sen tuntuman, jonkinlaisen harmonian. Sekoilu kaikkien niiden melodioiden lomassa on mukavaa mutta rajoissa. Tulee päähän kysymys että eikö toi esim fonisti nyt keksiny mitää parempaa vai purkaako se kenties tunteitaan vaan niin kova kouraisesti, että siitä tulee kovaa, kylmääkin ehkä... emmä tiiä rupee ajatus pikkasen pätkii näin yövuoron jälkeen viideltä aamulla...
Vielä että...
 
Missään muussa musiikissa en ole päässyt niin kauas kuin jazzissa.
 
M line freak on a funky tip.
sub zero
01.07.2009 08:42:05 (muokattu 01.07.2009 08:45:01)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

kimurantti1: Sitten mä ilmeisesti ymmärsin aiheen väärin.
 
Aiheena on tämä jazzin, etenkin sooloilun, tajuaminen. Ja loistavien soittajien loistavuuden tajuaminen.
 
Ootko ihan oikeasti tuota mieltä?
 
tarkoitin, et se musiikista nauttiminen, jos sellaista tapahtuu, on kai aika samanlainen juttu molemmilla, vaikka kuuntelukokemus on tietysti erilainen, jos kiinnittää huomiota muusikoiden suorituksiin muusikkona.
 
Mulle hyvä musiikki on ensisijaisesti sellaista, joka vetoaa tunteisiin/fiilikseen jollain aivan käsittämättömällä tavalla.
 
kyllä se mun mielestä on vähän tyhmä kuunnella esim legendaarista rumpalia, jos ei oikein tajuu, miten se sit eroo jostain vähemmän legendaarisesta.
 
mr. finland, walk on by, your ideapark dream. mr. finland, walk on by, your alko store supreme
sub zero
01.07.2009 12:00:15
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

olen miettinyt, että yksi ongelma ei-jazz-muusikko-kuuntelijoilla on, että ne ei ole kuulleet paljoa huonoa improvisointia vaan pelkästään parhaiden muusikoiden. luulis, että sitä parhautta osaa arvostaa enemmän, jos tietää, millaista huonompi on.
 
mr. finland, walk on by, your ideapark dream. mr. finland, walk on by, your alko store supreme
Karlsson
01.07.2009 12:22:48
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

sub zero: olen miettinyt, että yksi ongelma ei-jazz-muusikko-kuuntelijoilla on, että ne ei ole kuulleet paljoa huonoa improvisointia vaan pelkästään parhaiden muusikoiden. luulis, että sitä parhautta osaa arvostaa enemmän, jos tietää, millaista huonompi on.
 
Ihan aluksi: ihme dilemma sulla.
 
Toiseksi: improvisaatiossahan on kyse kuitenkin melodiasta, joten helposti "maallikkokin" pääsee jyvälle asiasta. Jos muusikon suoltamat melodiat kuulostavat korvaasi hyvälle, niin eikös se ole silloin hyvää improvisaatiota?
 
Ja makuhan on henkilökohtaista, joten en näe tässä nyt erityistä ongelmaa. Mä ainakin kuuntelen sujuvasti jaskaa sieltä 20-luvulta lähtien nykypäivään tajuamatta oikeasti sitä mitä siinä tapahtuu noin harmonian rakenteen ja improvisaation kannalta.
 
Halpahan tää oli, mutta hintaansa nähden tosi hyvä.
sub zero
01.07.2009 12:37:16
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Sam Other: Ihan aluksi: ihme dilemma sulla.
 
no kai se nyt harmittaa, jos ei tajua, et mitä legendaarista muut kuulee legendaarisissa muusikoissa
 
mr. finland, walk on by, your ideapark dream. mr. finland, walk on by, your alko store supreme
Karlsson
01.07.2009 13:53:14
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

sub zero: no kai se nyt harmittaa, jos ei tajua, et mitä legendaarista muut kuulee legendaarisissa muusikoissa
 
Jos muut kuulee omiaan?
 
Halpahan tää oli, mutta hintaansa nähden tosi hyvä.
Dr Dominant
01.07.2009 17:22:19
Kotisivu Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

sub zero: no kai se nyt harmittaa, jos ei tajua, et mitä legendaarista muut kuulee legendaarisissa muusikoissa
 
Eikstää voi olla vaan ihan yksinkertaisesti sitä että sulle ei kolahda jotkut jutut joista puhutaan legendaarisina. Eikös se ole tavallaan hienoa että olet oma itsesi? :) Tajuan kyllä miksi sua harmittaa mutta itse liputan vapautumisen puolesta tässä kohden.
 
Ei mulle ainakaan täysillä kolahda kaikki mistä puhutaan legendaarisena. Osaan muusikkona varsin usein arvostaa "hyvää suoritusta" mutta kuten tässäkin ketjussa on jo mainittu, musiikki vaan jotenkin mystisesti kolahtaa tai sitten ei kolahda. Itse en kykene tajuamaan viinin hienoutta juomana, mutta koska sen ympärillä on niin paljon aktiviteettia tällä pallolla, tästä tajuan että joku juju siinä piilee. Silti, jos en (yrityksestä huolimatta) edelleenkään saa elämystä viinistä, se ei sitten vaan ole mua varten ja tajuaminen ei todennäköisesti tule muuttamaan tilannetta jatkossa.
 
Itse lopetin jossain vaiheessa tajuamisen yrittämisen ja nykyään pyrin ainoastaan kokemaan. Mulle itselleni tällä on ollut kyllä musiikkinautintoa kohottava vaikutus.
 
Itselleni jazz-ahdistusta tuottaa nykyään enempi sovitushommissa se, miten irtautua jazzmusiikin 'teema-soolot-teema'-kaanonista jotenkin uudella ja raikkaalla tavalla ;) Mutta se onkin ihan toinen juttu sitten ...
 
"Dr. Dominant, I presume?"
_teemu_
01.07.2009 21:39:46
Kotisivu Musiikkinäyte       Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Einyt iha varsinaisen totaalisesti liity jazz-ahdistukseen, mutta mulla menee jotkut jutut sillä tasolla "yli", etten pysy biisin harmoniassa mukana ollenkaan ku kuuntelen levyä, esim. Milesin "My funny valentine" on sellanen, että on mulle vaikea pysyä mukana kun tapahtuu niin paljon koko aika, fiilis muuttuu paljon jne. Turhauttaa erityisesti sillon kun on kyseessä tuttu biisi.
 
kimurantti1
01.07.2009 22:30:20
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Kyllä tää ongelma mustakin on vähän tekemällä tehty. :-) Miksi tarvisi pitää jostain, tai ymmärtää jotain? Ylipäätään tässä tuntuisi kytevän sellainen ajatus, että jotkut levyt, niiden legendaarisuuden tai sitten muiden seikkojen takia, luokitellaan "hyväksi musiikiksi", ja silloinhan niistä täytyy pitää, vaikka väkisin.
 
Esimerkiksi Coltrane on soittajana sellainen, joka ei ole mulle ikinä ole niin avautunut. Pysyn kyllä mukana suurimmassa osassa sen jutuissa, ainakin siltä tuntuu. Ymmärrän myös, että Coltranen soitto on todella taitavaa ja arvostan virtuositeettia hyvin korkealle, mutta en ole ymmärtänyt miksi ne sen jutut olisi musiikkina jotenkin älyttömän hienoa, koska ne ei vaan (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) puhuttele mua millään tavalla. Esimerkiksi Cannonballin soitto puhuttelee mua paljon enemmän, ja tuottaa välillä suorastaan mielettömiä viboja, kuten myös Milesin soitto ja biisit. Ja mm. Wayne Shorterin biisit (siis nimenomaan ne itse sävellykset) kolahtaa meikäläiseen aivan kympillä, vaikkei Shorter ole millään ilveellä yhtä taitava soittaja kuin Coltrane.
 
Ei kaikesta tarvitse pitää. Ns. "hyviä" ja legendaarisia juttuja on aivan järjetön määrä, eikä kukaan kerkeä elämänsä aikana tsekkaamaan niistä kuin murto-osan kunnolla. Jos joku sanoisi mulle diggaavansa kaikesta maailman musasta, niin en uskoisi sanojaa.
sub zero
01.07.2009 22:47:13 (muokattu 01.07.2009 22:48:19)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

kimurantti1: Kyllä tää ongelma mustakin on vähän tekemällä tehty. :-) Miksi tarvisi pitää jostain, tai ymmärtää jotain?
 
kyse on ongelman skaalasta. jos ei ymmärrä paria coltranea tai parkeria niin se ei ehkä tunnu ongelmalta, mutta jos...
 
no mä yritän nyt kuunnella samoja biisejä paljon, niin ne alkaa varmaan avautumaan ne soolotkin silleen paremmin. olen nyt kuunnellut monkin yhtä samaa biisiä monta kertaa ja alkaa ekaa kertaa tuntumaan, että ymmärrän ehkä tän miehen sooloilusta jotain
 
mr. finland, walk on by, your ideapark dream. mr. finland, walk on by, your alko store supreme
uusikaveri
02.07.2009 18:23:24
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Minut pelasti progelta aikoinaan Weather Report ja eritoten biisi 'Unknown Soldier' 'I Sing The Body Electric'-albumilta ja paljolta pelastikin, sillä katsoin juuri toisen osan Teemalta tulevalta rockin historia-sarjasta, jossa taiderockin pioneerit musisoivat... taiteellisesti. Tuon Weather Reportin kautta pääsin sisälle jazziin, ensin fuusioon ja ennen pitkään sitten 60-luvun John Coltraneen ja free-jazziin, nimenomaan chicagolaiseen AACM-jazziin. New Yorkin JCOA:n tupakkatyttö Bley:lle, Ornette Colemanille, Jan Garbarekille ja ECM-jazzille nyrpistelin kokiessani heidät verettömiksi tekotaiteilijoiksi.
 
Jazz-kuuntelun kohokohtana mieleen on jäänyt Billy Harperin intensiivinen konsertti Riihikedon(?) koulussa 1975 Porissa. Erityisesti mieleen jäi pianisti Joe Bonnerin soitto ja olikin ilo löytää hänet myöhemmin Pharoah Sandersin levyiltä. Jotenkin tuo jazz 'virkamiestyi' 70-luvun alun jälkeen ja ajauduin funkin ja reggaen rytmiseen pyörteeseen. Sittenhän reggae kuoli Sleng Tengiin 85 ja funk oli kuollut jo aikaisemmin diskopöhöön ja minä löysin 60-luvun soulin ja samalla Coltranen uudestaan.
Aiemmin minua oli kiusannut tuo kaavamainen teema-soolo-teema-rakenne, mutta Prestige-Coltranet opettivat arvostamaan sitäkin puolta ja siten löysin Coltranen Milesin kanssa tehdyt upeat levyt 'Milestones, 'Round About Midnight' ja 'Kind Of Blue'. Minähän en ollut (ja nyt ei sitten saa suuttua) arvostanut Milesia trumpetistina paljon miksikään sanotaanko 'soundillisten ominaisuuksien' vuoksi (Clifford Brownin tai Lester Bowien jälkeen), mutta arvostan kovasti hänen musiikillisen rakenteen tajuaan, mistä 'Kind Of Blue' on loistava esimerkki.
 
Tästä ehkä päästää varsinaiseen aiheeseen, sillä vaikka kuinka kovasti yritin saada makua Milesin post-Coltrane-tuotantoon. niin oli luovutettava, ei vaan kolahtanut. Kun taas Coltranen tenorin soitto kiehtoo 50-luvun alusta aina 'Interstellar Spaceen' asti. Coltranen soitossa kiehtoo se valtava intensiteetti, voimakas tunnelataus, se vaan on kaunista. Aikoinaan Pharoah Sandersin tolkuton 60-luvun kiekuminen tuntui kovalta jutulta, mutta nykyisin se tuntuu ärsyttävän itsetarkoitukselliselta, mutta myöhemmin esimerkiksi Evidence-levyillä hän soittaa upeasti melodisen leveällä soundilla.
Olenkin kimurantti1:in kanssa vähän eri linjoilla Wayne Shorterin suhteen. Minusta hänen tenorisoundinsa ja tapansa improvisoida on vaisu, mutta ehkä jotkut kuuntelijat kiinnittävät päähuomionsa kappaleen rakenteeseen.
 
Vielä kolahtamisesta. Jouduin muutamia vuosia sitten tutustumaan Suomi-rockiin ja alkuhämmennyksen jälkeen alkoi tuostakin suosta löytyä helmiä. Käsittämätöntä miten Juliet Jonesin Sydämen kokoelma iski. En oikein vieläkään pysty analysoimaan että miksi. Hyvä soitanta, vaihtelevat kappaleet, varsin ironiset sanoitukset, toimii useammankin kuuntelun jälkeen.Sitten kaveri tyrkytti Maj Karman 'Ukkosta' ja koska oli nähnyt Herra Ylpön telkkarissa ajattelin, että tyyppi on niin sakee, ettei tästä saa mitään irti, mutta tarttuvia, vähän yksioikoisia rallejanhan sieltä löytyi. Toisaalta taas Apulanta on minulle täysin käsittämätöntä.
Voisiko edellisen perusteella sanoa, että aina kannattaa antaa mahdollisuus, mutta ei väkisten kannata yrittää oli sitten miten legendaarista tahansa.
Minä en ole ymmärtänyt sellaisten legendojen kuin Kaija Saariahon, Coldplayn, Metallican Lassen tai Jipun suosiota.
 
Siitä musikaalisuudesta sen verran, että meikäläistä pidetään kovasti (laulukielto kotona) epämusikaalisena ja siitä kai johtui tuo helppous innostua free-jazzista musikaalisempien soittaessa Deep Purple-levyjään, vaikka kyllä kiinnostus on ollut myöhemmin kova soittamista ja musiikin teoriaa kohtaan, mutta onko siitä paljon iloa jos tietää terssin ja kvintin vaan ei kuule eroa?
 
kimurantti1
03.07.2009 03:03:58
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri: Olenkin kimurantti1:in kanssa vähän eri linjoilla Wayne Shorterin suhteen. Minusta hänen tenorisoundinsa ja tapansa improvisoida on vaisu, mutta ehkä jotkut kuuntelijat kiinnittävät päähuomionsa kappaleen rakenteeseen.
 
Ei me olla ainakaan tän valossa mitenkään eri mieltä asiasta. Sanoinhan, ettei Shorter ole fonistina läheskään Coltranen tasoa, mutta mä arvostankin Shorteria nimenomaan biisien tekijänä. Mulle kappaleen rakenne nimenomaan on yksi tärkeimmistä jutuista.
Vasu
03.07.2009 20:48:23
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

John Coltranen musiikki vaikkapa A Love Supreme-levyllä ei avaudu meikäläiselle musiikin rakenteen kautta vaan tunnelman kautta joka levyltä avautuu. Kuin rukous kuten Miles Davis-kirjassaan mainitsee (kansi tekstissä on myös rukous), en ole uskonnollinen joten en voi tuntea miltä se rukous oikeasti tuntuu, mutta levyltä välittyy tunnelma jota ei voi kokea muunlaisen musiikin kautta.
 
uusikaveri
05.07.2009 20:35:11
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Kuuntelin tuossa 'A Love Supremen' läpi ja mieleeni muistui juttu siitä, kun nuorena olin nokkavampi ja hyljeksin ko. levyä sen levollisuuden (free-aika pahimmillaan) ja mielestäni sen tekohenkevyyden vuoksi, jopa niin paljon, että annoin levyni pois.
Niin suuri oli tuo nuoruuden antipatia, että myöhemmin 90-luvulla Coltranea kerätessäni ' A Love Supreme' oli viimeisiä hankintojani jonkin ' John Coltrane and Johnny Hartman'-levyn kanssa.
 
"Tyhmä poika", sanoisivat työkaverini, sillä kyllä tuo ' A Love Supreme' on upea teos. Niin upea, että oli hankittava myöhemmin tuo deluxe-versio, jossa on kaiketi ainoa tuon materiaalin live-esitys.
 
antnis
05.07.2009 21:31:30 (muokattu 05.07.2009 21:42:31)
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

uusikaveri:
 
Vielä kolahtamisesta. Jouduin muutamia vuosia sitten tutustumaan Suomi-rockiin ja alkuhämmennyksen jälkeen alkoi tuostakin suosta löytyä helmiä. Käsittämätöntä miten Juliet Jonesin Sydämen kokoelma iski. En oikein vieläkään pysty analysoimaan että miksi. Hyvä soitanta, vaihtelevat kappaleet, varsin ironiset sanoitukset, toimii useammankin kuuntelun jälkeen.Sitten kaveri tyrkytti Maj Karman 'Ukkosta' ja koska oli nähnyt Herra Ylpön telkkarissa ajattelin, että tyyppi on niin sakee, ettei tästä saa mitään irti, mutta tarttuvia, vähän yksioikoisia rallejanhan sieltä löytyi. Toisaalta taas Apulanta on minulle täysin käsittämätöntä.
Voisiko edellisen perusteella sanoa, että aina kannattaa antaa mahdollisuus, mutta ei väkisten kannata yrittää oli sitten miten legendaarista tahansa.
Minä en ole ymmärtänyt sellaisten legendojen kuin Kaija Saariahon, Coldplayn, Metallican Lassen tai Jipun suosiota.
 
Siitä musikaalisuudesta sen verran, että meikäläistä pidetään kovasti (laulukielto kotona) epämusikaalisena ja siitä kai johtui tuo helppous innostua free-jazzista musikaalisempien soittaessa Deep Purple-levyjään, vaikka kyllä kiinnostus on ollut myöhemmin kova soittamista ja musiikin teoriaa kohtaan, mutta onko siitä paljon iloa jos tietää terssin ja kvintin vaan ei kuule eroa?

 
Niin kyllä minä näkisin, että tuo Maj Karma-osasto kertoo enempi siitä epämusikaalisuudesta, kuin freen kuunteleminen... :D
 
Noh jos vähän vakavemmin puhutaan niin mitä jatsia kuuntelevia ei-muusikkoja tunnen, niin sinne laulupuolelle aika lailla heidän kiinnostuksensa rajoittuu. Mitä vähemmän soittimen käsittelystä tietää tai mitä vähemmän siitä on kiinnostunut, niin sitä vähemmän mikään pitkää sooloilua sisältävä kama viihtyy levylautasella. Ja silloin kiinnitetään huomiota ihan perusasioihin eli rytmiin, melodiaan ja ihmisääneen. Suorituspainotteiset esitykset eivät kiinnosta kuin muita muusikkoja.
 
Well, I may have alzheimers but at least I don't have alzheimers!!
Vasu
09.07.2009 21:13:58
      Linkitä kirjoitukseen Tulosta  

Yksi mun suurimmista suosikkilevyistäni on Bill Evans Trio-Sunday at the Village Vanguard, levyn takakannessa Bill Evans mainitsee että häntä "pännii" (bugs me) kun ihmiset yrittävät analysoida jazzia älyllisillä teoreemoilla, "it's not. It's feeling". Tätä ennen Evans kertoo suhteestaan Zen'iin ettei häntä se paljoa kiinnosta filosofiana tai minään liikkeenä eikä hän luule ymmärtävänsä sitä "haen siittä vain lohdutusta", "ja hyvin samanlaisesti jazzissa".
 
Jos Bill Evans piti jazz-musiikkia fiilis pohjaisena, riittää se mullekkin sellaisena, enkä yritäkkään kaivautua sen rakenteisiin.
 
« edellinen sivu | seuraava sivu »
1 2 3

» Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (Vaatii kirjautumisen)

Keskustelualueet «
Haku tästä aiheesta / Haku «
Säännöt «