Yleistä keskustelua musiikista ›

Tänään päähäni hyökkäsi jonkinlainen analogia monille ihmetystä herättävään esineiden ihailuun, kun mietin omaa suhdettani musiikin teoriaan, ja ns. viihdemusiikin (rock, pop, hevi..) ja huomattavasti vahvemmin teorian näkökulmasta rakennetun klassisen musiikin keskenäistä suhdetta ja eroavaisuuksia. Klassinen musiikki edustakoot tässä kirjoituksessa teoreettista, ja viihdemusiikki käytännön puolta. Tarkoitus ei ole provota tai yrittää todistella teorian osaamisen tarpeettomuutta.
 
Asiaan:
 
Tietyt ihmiset eivät voi käsittää, miten joku voi saada viboja katselemalla jonkin esineen/rakennuksen muotoja, kun taas jotkut saattavat lentää ympäri maailman ihaillakseen arkkitehtuuria. Monien rakennusten/esineiden muotojen alta toki paljastuu jokin käyttötarkoitus tai vastaava, mutta on asioita, jotka ovat tehty vain koristeiksi, joita sitten ihaillaan ja myydään kovaan hintaan. Oikeastaan vastaavaan törmää lähes missä vain: toinen arvostaa tytöissä hyviä tissejä, kun taas toisille on tärkeämpää koko paketti, tai vaikkapa keittiö-taidot. Joillekin on tärkeää, että auto on Lexus ja siinä on kaikki hienoudet, joillekin merkittävintä on auton luotettavuus ja ehkä jopa kokonaisuus. Näitä riittää.
 
Kun ajatellaan jälleen musiikkia, onko musiikin teoreettinen ja käytännön hienous verrattavissa edellä esitettyihin asioihin? Pitäisikö teorian opetuksen siis laajentaa alaansa enemmänkin sävyjen maailmaan, käsittelemään äänen "sielunelämää", muutoinkin kuin standardoitujen erilaisten sävyjen tuottajien (piano, kitara, basso, erilaiset puhaltimet..) näkökulmasta miettien. Onhan selvää, että teorian kannalta täysin sama kappale soitettuna eri soundimaailman kautta, kuullostaa hyvinkin erilaiselta kuin jokin toinen. Oma lukunsa ovat myös kappaleiden rakenteellisuus: monesti hyvinkin yksinkertainen ja teoriassa "helppo" kappale koskettaa enemmän kuin monimutkaisempi vastaava, joka periaatteessa on "hienompi" katsella.
 
Perimmäinen kysymys kaiken muun taustalla kuitenkin lienee: ovatko klassinen musiikki, viihdemusiikki ja äänioppi
turhan voimakkaasti vedettynä omiin karsinoihinsa. Vai olenko vain sattumalta törmännyt poikkeuksellisen moniin henkeen ja vereen oman lokeronsa oikeudellisuuden puolustajiin? Kukapa nyt ei tuntisi muusikkoa, joka haistattaisi pitkät teorialle ja miettisi vain, miltä musiikki käytännössä tuntuu.
 
Tuskin tämä kokonaisuutena onnistui tuomaan esiin sen, mitä mielessäni mietin, mutta ehkä tästä saa jotakin keskustelua aikaan.

Klassinen musiikki edustakoot tässä kirjoituksessa teoreettista, ja viihdemusiikki käytännön puolta.
 
Sori, mutta toi ajatus ei toimi ollenkaan: klassinen musa EI ole "rakennettu teorioiden mukaan". Tiedän kyllä ettei tarkoituksesti ollut jutella teorian opiskelun tarpeellisuudesta/tarpeettomuudesta, mutta puutun tähän juttuun koska klasarimusan luonne on tuossa kuvailtu väärin.
 
Esimerkiksi Sibelius haki inspiraatiota kävelemällä luonnossa, sieltä ne upeat teemat ovat tulleet eivätkä mistään teoriakirjasta. Se, että herralla oli alan työkalut - mm. musiikin teoria - hallussa, edesauttoi toki ratkaisevasti noiden hienojen ajatusten paperillesaamista.
 
Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että on olemassa musalajeja, joita jotkut ihmiset ovat kuuntelevinaan vain sen takia että niiden kuunteleminen on muiden ihmisten mielestä fiksun ihmisen tunnusmerkki. Joidenkin artistien kohdalla tuo on mennyt jopa siihen, että heidän taidettaan pidetään juuri tuollaisille ihmisille suunnattuna - ja että sen kaltaisista itsetunnon puutteesta kumpuavista hömpötyksistä tulisi päästä eroon. Mun mielestäni kaikki tuollainen on epäoleellista: musa on hyvää jos se on hyvää. Se on noin yksinkertaista. Ainakin mulle.
 
Ennemmin kevyt musiikki on "alalle vakiintuneiden käytäntöjen" standardoimaa nykyään. Noin niinkuin kevyesti yleistäen.

Sori, mutta toi ajatus ei toimi ollenkaan: klassinen musa EI ole "rakennettu teorioiden mukaan". Tiedän kyllä ettei tarkoituksesti ollut jutella teorian opiskelun tarpeellisuudesta/tarpeettomuudesta, mutta puutun tähän juttuun koska klasarimusan luonne on tuossa kuvailtu väärin.
 
En kiellä, mutta tavallaan tuo ei kuvaa tapaa, jolla pyrin asian esittämään. Virheellinen esitys minultakin. Tarkoitin lähinnä sitä, että monikaan ei välttämättä osaa nauttia klasarin hienoudesta yhtälailla kuin viihdemusiikin vastaavista. Jos asetetaan klasarin ja viihdemusiikin teoreettisten "vaikeustasojen" keskiarvot rinnakkain, luulen, ettei voittajasta ole epäselvyyttä.
 
musa on hyvää jos se on hyvää. Se on noin yksinkertaista. Ainakin mulle.
 
Niinhän se on, ennen kuin joku sitten tulee ja kysyy: "mikä on hyvää?". Turhahan sitä on pohtia, ellei ole ajankulu-ongelmia.

Tähän hätään en saa kokonaista ja jäsenneltyä kirjoitusta aikaan, joten tyydyn tuomaan esiin muutaman pointin:
 
- Ei klassinen musiikki rakennu klassisen musiikin teorialle, oikeastaan toisinpäin. Äänet olivat ensin, sitten vasta selvitettiin niiden taustalla piilevää logiikkaa. Ja teoria muuttuu ja laajenee musiikin muuttuessa ja sen rajojen venyessä.
 
- Viihdemusiikki ei ole yhtään vähemmän "teoreettista", olisiko suorastaan päinvastoin.
 
Oma lukunsa ovat myös kappaleiden rakenteellisuus: monesti hyvinkin yksinkertainen ja teoriassa "helppo" kappale koskettaa enemmän kuin monimutkaisempi vastaava, joka periaatteessa on "hienompi" katsella.
 
Tuollaista periaatetta, että monimutkaisempi olisi millään tavalla "hienompi", ei luojan kiitos ole olemassakaan.
 
EDIT: "Hyvyydestä" -- olen jonkun kerran jo kirjoitellut mielipidettäni siitä, että sanalla "hyvä" on musiikista puhuttaessa arvoa korkeintaan itselle, jos laittaa vaikka artistin levyjä miellyttävyys/kiinnostavuusjärjestykseen. Sanoilla "parempi" tai "paras" ei ole senkään vertaa käyttöä. En muista että näillä sanoilla olisi juuri koskaan saatu aikaan mitään rakentavaa musiikillista keskustelua.

Tarkoitin lähinnä sitä, että monikaan ei välttämättä osaa nauttia klasarin hienoudesta yhtälailla kuin viihdemusiikin vastaavista.
 
Pikemmin mun mielestäni on kyse siitä, että ihmiset eivät tiedä voivansa löytää tuosta musiikinlajista mitään. Ihan liian usein se koetaan vaikeana spesialistien musana, vaikka siitä voi saada todella paljon irti tietämättä siitä yhtään mitään. Sieltä löytyy juuri niitä yksinkertaisia ja nerokkaita juttuja.
 
Sitä en tokikaan kiistä, etteikö musiikkia - ihan vaikka kuuntelua - harrastamalla oppisi saamaan musasta vielä vähän enemmän. Mutta klassinen musa ei siis mun mielestäni ole mitenkään vaikeasti lähestyttävää matskua, jos nyt poisluetaan modernit atonaaliset musat ja muut hämärimmät jutut.
 
Toisaalta: kyllähän kevytkin musa antaa enemmän kuulijalleen jos siitä tietää jotain. Esimerkiksi punk, musaa ymmärtää paljon paremmin jos tuntee ilmiön sosiaalista taustaa.
 
"mikä on hyvää?". Turhahan sitä on pohtia, ellei ole ajankulu-ongelmia.
 
...tai koeta itse saada luotua jotain hyvää... ;-)

En kiellä, mutta tavallaan tuo ei kuvaa tapaa, jolla pyrin asian esittämään. Virheellinen esitys minultakin. Tarkoitin lähinnä sitä, että monikaan ei välttämättä osaa nauttia klasarin hienoudesta yhtälailla kuin viihdemusiikin vastaavista. Jos asetetaan klasarin ja viihdemusiikin teoreettisten "vaikeustasojen" keskiarvot rinnakkain, luulen, ettei voittajasta ole epäselvyyttä.
 
Nonnis... juuri tästä haluankin puhua. Se, että jos klassinen musiikki/taidemusiikki/vakava musiikki on jotenkin formaalisesti hienorakenteisempaa, niin tekeekö se silti siitä kuulijalle jotenkin paremman kokemuksen esteettisesti? Ihmisen esteettinen kokemus on välitön ja riippuu hänen omasta kokemusmaailmastaan, joten minä ihminen kokee esteettisesti hyväksi, ei riipu välttämättä ollenkaan formaalista todellisuudesta kuulokuvan takana. Tietenkin on olemassa sellaisia kirjoittamattomia sääntöjä, että jos sääntöjä rikkoo tietämättä sääntöjä, niin biisi/teos tavallaan pelästyttää kuulijansa. Tai ehkäpä jopa populaarimusiikin kohdalla yllättääkin positiivisesti. Kaikki on mielestäni kiinni kuulijan omasta kokemusmaailmasta.
 
Voidaanko sitten sanoa mitään yleistä, mikä olisi yleisesti aika monen mielestä hyvää musaa ja mikä ei? Niin, tästähän voi olla montaa mieltä. Humen mielestä yleisesti esteettinen tarkoittaa sitä, että empiirisesti kerättäisiin ihmisiltä tietoja välittömistä esteettisistä kokemuksista ja täten tehtäisiin niiden pohjalta tiettyjä johtopäätöksiä enemmistön mielipiteen mukaan. Jotenkin horjuu tämä Humen empirismi tässä, mutta kun on oikeasti niin vaikea sanoa kuinka tärkeä merkitys on tosiaan sillä ns. "teorian" taustavaikutuksella.

ovatko klassinen musiikki, viihdemusiikki ja äänioppi
turhan voimakkaasti vedettynä omiin karsinoihinsa?
 
Ovat.

Jos asetetaan klasarin ja viihdemusiikin teoreettisten "vaikeustasojen" keskiarvot rinnakkain, luulen, ettei voittajasta ole epäselvyyttä.
 
No tuota, mikä se voittaja sitten on? Olettaisin, että tarkoitat "klasarilla" lähinnä tommosta sinfonia-ooppera -pohjaista huttua. Että oletko siinä vertailussa ottanut huomioon niingo sitä, että se kama on tehty esityskäyttöön ja esimerkiksi orkestraatio on sitä silmälläpitäen laadittu? Ja että näin pitäisi ottaa huomioon myös viihteen esitystekniikka? Että jos soitetaan romanttista hölynpölypoppia viidelläkymmenellä viululla tai viidelläkymmenellä audiovisuaalisella ohjelmoijalla, niin oletko keksinyt mittarin, millä "teoreettisen vaikeustason keskiarvo" mitataan?
 
Hölynpölyä, sanon minä. Varsinkin kun taide ei oo pituushyppyä.

Perusteoriahan on ns. länsimaisessa musiikissa käsittääkseni sama? Eli samat 12 säveltä.Muistan lukeneeni ,että esim. intialaisessa musiikissa olisi enemmänkin noita säveliä.Kertokoon joku joka asiasta on enemmän selvää ottanut.Mulle oikeastaan koko länsimainen musiikki on samaa musiikkia (ja en tarkoita ,että vain se on musiikkia) noin niinkuin teoria pohjaltaan.Klassisella puolella nimityksillä,nuottimerkinnöillä ja niiden tarkkuudella on ymmärtääkseni suurempi merkitys varmaan mm.siksi ,että sävellykset on usein kirjoitettu monikymmeniselle soittajajoukolle. Olisi muuten voinut olla mielenkiintoinen visio kun vaikkapa Sibelius olisi neuvonut orkesteria samaan tapaan kuin vaikkapa meidän treenikämpällä usein tapahtuu: "Tähän vois niinku sitten vetää viululla semmosen diu-diu-diuuu..joo vaikka E:stä.." :-)

Perusteoriahan on ns. länsimaisessa musiikissa käsittääkseni sama? Eli samat 12 säveltä.Muistan lukeneeni ,että esim. intialaisessa musiikissa olisi enemmänkin noita säveliä.Kertokoon joku joka asiasta on enemmän selvää ottanut.Mulle oikeastaan koko länsimainen musiikki on samaa musiikkia (ja en tarkoita ,että vain se on musiikkia) noin niinkuin teoria pohjaltaan.
 
Juu, Intialaisessa musiikissa käytetään mikrointervalleja ja koko paletti on ajateltu sangen eri tavalla kuin länsimainen teoria. Intialaista musiikkia on käsittääkseni sangen hankala ilmaista länsimaisella nuottikirjoituksella. Mutta kuten tuttu sitaristi sanoi "intialainen musa se vasta progea onkin".
 
Klassisella puolella nimityksillä,nuottimerkinnöillä ja niiden tarkkuudella on ymmärtääkseni suurempi merkitys varmaan mm.siksi ,että sävellykset on usein kirjoitettu monikymmeniselle soittajajoukolle. Olisi muuten voinut olla mielenkiintoinen visio kun vaikkapa Sibelius olisi neuvonut orkesteria samaan tapaan kuin vaikkapa meidän treenikämpällä usein tapahtuu: "Tähän vois niinku sitten vetää viululla semmosen diu-diu-diuuu..joo vaikka E:stä.." :-)
 
Idea hyvä, mutta puutteellinen perustelu. Klassista musiikkia esitetään hyvin vaihtelevilla kokoonpanoilla. Sooloteoksia, duoja, trioja, kvartetteja, kvintettejä jne...

Tää on jotenkin järjettömän absurdi keskustelu.

Tää on jotenkin järjettömän absurdi keskustelu.
 

Komppaan...mä en tajuu tästä mitään...

Idea hyvä, mutta puutteellinen perustelu. Klassista musiikkia esitetään hyvin vaihtelevilla kokoonpanoilla. Sooloteoksia, duoja, trioja, kvartetteja, kvintettejä jne...
 
No siksi kirjoitinkin mm. koska perusteita on varmasti muitakin.Onhan klassisessa musiikissa myös vaikkapa vain pelkästään pianolle kirjoitettuja sävellyksiä jne.
 
Mieleen tulee myös se ,että nuottikirjoitus on pitkään ollut ainoa keino tallentaa musiikkia jälkipolville.

No minäpä sanon vaikka niin, että tulkinta on aina hermeneuuttista. Tämän tähden myös tiedolliset elementit vaikuttavat esteettisen kokemuksen syntyyn.
 
Musiikin teorian ja sen välille, miksi jotkut pitävät jotain "hyvänä" ja toista eivät, on mielestäni mahdotonta rakentaa mitään siltaa. Tämä johtuu siitä, että ihmisen toiminnan yleisiä lainalaisuuksia ei tiedetä, ja niistä selville pääseminenkin on tietoteoreettinen mahdottomuus. Toisaalta kysymys voi olla siitä, että koko kysymyksenasettelu on virheellinen ja "metafyysinen" siinä mielessä, että se ohjaa rakenteellaan kysyjän umpikujaan.
 
Ja vielä viimeisenä pointtina haluaisin esittää kysymyksen siitä että miksi koko kysymys yleensä kiinnostaa jotakuta. Se kyllä kiinnostaa myös minua, mutta älyllisellä tasolla kuitenkin tiedostan, ettei paljon turhempaa ongelmaa ihminen voisi enää keksiä.

Kiitän. Alan päästä varmuuteen siitä, ettei minun(kaan) tarvitse tässä vaiheessa lähteä opiskelemaan ns. itsetarkoituksellisesti musiikkia, musiikin teoriaa. Turha taakkahan tämä onkin ollut.

Alan päästä varmuuteen siitä, ettei minun(kaan) tarvitse tässä vaiheessa lähteä opiskelemaan ns. itsetarkoituksellisesti musiikkia, musiikin teoriaa.
 
Tämän keskustelunko perusteella olet tuohon johtopäätökseen tullut?
 
Vaikka käsite "hyvä" ei olekaan kovin yleispätevä ilmaus kun puhutaan musiikista, pieni maalais- tai kaupunkilaisjärjen käyttö on sallittua. Musiikin teorian osaaminen on työväline joka edesauttaa taiteilijaa ilmaisemaan itseään paremmin. Se ei siis ole mikään sääntökokoelma "tee näin ja näin" vaan pikemminkin aivan päinvastoin. Sitä voi hyvin verrata vaikka soittotaitoon - se, että osaa soittaa jotain, antaa mahdollisuuksia eikä rajoituksia.
 
Tosin epäilen, että olet vain hakemassa jotain argumenttia jolla voit myydä itsellesi tuon ajatuksen. Huonon ajatuksen, mun mielestäni - jos musan tekeminen siis kiinnostaa.

Komppaan...mä en tajuu tästä mitään...
 
No jos sinäkin niin sitten minäkin uskallan tunnustaa saman.

Tämän keskustelunko perusteella olet tuohon johtopäätökseen tullut?
 
Tietenkin olen jo pitkään pohtinut asiaa, ja viime aikoina olen keikkunut rajoilla. Ja tarkoitin nimenomaan itsetarkoituksellista opiskelua, tyyliin alan kouluissa/opistoissa valmiin suunnitelman mukaan. Totta kai tulen jatkossakin oppimaan teoriassakin eri "työvälineiden" käyttöä. Kyse on vain siitä, pitäisikö minun tietoisesti haalia päähäni teoreettinen osaaminen, joka lopulta vain tietyiltä osiltaan palvelee omia tavoitteitani. Turhaa taakkaa itselleni, jos keräisin pakkiini työkaluja, joita en tarvitse / osaa kunnolla edes käyttää.
 
Jonkinlaista melko totalitääristä mallia olen taustalla pitänyt aina: joko minun pitää tietää kaíkki kaikesta perusteellisesti, en saa tietää mitään tai tiedän vain sen, mikä minun tarvitsee tietää. Jokainen vaihtoehto on tavallaan absurdi, myönnettäkööt.

Olis se silti hauskaa osata soittaa ja säveltää ihan kunnolla. Kun olen tällainen laiska ihminen, niin pyrin spekulaatioihin turvautumalla oikeuttamaan oman saamattomuuteni.
 
Toisaalta. Monet muut asiat ovat aina tuntuneet paljon keskeisemmiltä. Musiikin teoriakin voisi olla mielenkiintoinen aihe opiskeltavaksi, jos sitä pystyttäisiin kielen tavoin tarkastelemaan subjektin muodostus prosessina. Tassä olisi se "silta" inhimillisen kokemuksen ja teorian välillä.