Media ja viihde ›

Mulle kaikin surullisin elokuva on Risto Jarvan Jäniksen Vuosi(1977). Loppupuoli on varsinkin paha.
 
Toinen on Mikko Niskasen Pojat(1962), ja siinäkin loppupuoli.
 
Mitkäs teillä on?

Nazareth: Mitkäs teillä on?
 
The Crash tuli ensimmäisenä mieleen. Myönnettäköön, että ensimmäisellä katselukerralla tuli vetistelyä kolmisen kertaa. Yksi kovimmista leffoista.

Tuoreemmista tulee mieleen The Wrestler. Toivonkipinät aika vähissä Randyn elämässä eikä muillakaan mene hyvin.

En ihan ymmärrä, miksi moni ehdottaa Closeria. Tosi hyvä leffa, mutta ei mielestäni erityisen surullinen.

- American History X
- Se7enin loppu oli sekoitus leuantiputtelua ja surullisuutta
- Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford

Milkop: The Crash tuli ensimmäisenä mieleen. Myönnettäköön, että ensimmäisellä katselukerralla tuli vetistelyä kolmisen kertaa. Yksi kovimmista leffoista.
 
Niin, meinaat kai sitä Paul Haggisin elokuvaa? :) Olisi kova jutu, jos joku vetistelisi Cronenbergin Crashia katsoessaan. Ei sillä, itse en ymmärrä lainkaan tuota Haggisin Crashia, mielestäni se on hirveän lälly ja laskelmoitu yhden tähden pökäle, aivan kaamean sovittelevaa ja sentimentaalista kuraa. Mutta jos joku kokee sen aidosti surulliseksi ja koskettavaksi, niin ei kai siinä sitten mitään.
 
Ja yrittäkää jotenkin perustella, ei jaksa lukea pelkkiä listoja.
 

 

 

 
Nimenomaan. Listaaminen ei ole keskustelua, vieläkään.
 
Moderaattori

carnation: Niin, meinaat kai sitä Paul Haggisin elokuvaa? :)
 
Joo, tätäpä juuri. En tiedä, ehkä olen vain niin sentimentaalinen herkkis mutta varsinkin kohta (SPOILERI) jossa rasistinen poliisi pelastaa sen mustan naisen kolariautosta (/SPOILERI) sai kyynelkanavat aukeamaan. Jos leffa on laskelmoitu, niin ainakin se on laskettu hyvin imo.

carnation: Ja yrittäkää jotenkin perustella, ei jaksa lukea pelkkiä listoja.
 
Lieviä SPOILEReita mahdollisesti luvassa.
 
Brokeback Mountain:
Universaali traaginen rakkaustarina, jonka perimmäinen viesti kuitenkin lienee: Jos ei kaikesta huolimatta ota elämässä hetkestä kiinni ja ole oma itsensä, haukkaa paskaa loppupeleissä ja pahasti.
 
Into The Wild:
Tavallaan road movie. Eräänlainen Jäniksen vuoden amerikkalainen sisarteos. Irrottautumista yhteiskunnasta/ihmissuhteista traagisin (totta kai) seurauksin.
 
Mulholland Drive:
Traaginen rakkaustarina (onko edes muita?) ja kertomus ylitsepääsemättömästä syyllisyydestä, joka ajaa päähenkilön siihen ainoaan tekoon, jolla ongelmat ratkeavat. Lynchin parhaimmistoa.
 
Control:
Suurena Joy Division -fanina tämä kolahti kovaa, vaikka kaikki leffan tapahtumat olivatkin pitkälti ennalta tiedossa. Loppukohtaus on pirun hyytävä.
 
Irréversible:
Rakkaus/kostotarina, jossa suurinpiirtein kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. Noën parhaimmistoa.

Tässä muutama:
 
The Deer Hunter loppuu kyllä sen verran raskaaseen tunnelmaan, että yksi surullisimmista (ja parhaimmista) näkemistäni elokuvista se varmasti on. Kaikki se lohduttomuus joka kuuluu viimeisessä yhteislaulukohtauksessa, huh, kylmiä väreitä.
Jo mainitussa The Wrestlerissä on loppukohtaus myös sen verran raskasta matskua että jos herkempi olisin niin kyynelhän siinä vierähtäisi. Scent of a Womanissakin tulee Sladen puolesta surullinen tunne perheen luona kiitospäiväaterialla.
Pakollinen maininta on Jack Nicholsonin tähdittämä About Schmidt, jossa leskeksi jäävä mies huomaa läheistensä katoavan ympäriltään. Viimeinen kohtaus jossa hän pitelee afrikkalaiselta suojattipojaltaan saamaa kuvaa käsissään on ehkä ollut surumielisen koskettavin elokuvakokemus pitkään aikaan.
Pakollisen lisäksi erikoismaininta Taksikuskille, ja sille kohtaukselle jossa Bickle yrittää huonojen treffien jälkeen soitella Betsylle. Kun kamera siirtyy vasemmalle siten että tyhjä tila päähenkilön selän takana täyttää ruudun, on se ehkä yksinäisin näky ikinä.
Viime hetken muistettavana vielä Hotaru no Haka (suom. Tulikärpästen Hauta). Ei se turhaan koskettavimpien elokuvien top-listoilla heilu. Todella rankka tarina sisarellisesta huolenpidosta. Katso vaikket edes pitäisi animesta.
 
No, näitäpä nyt löytyisi vielä millä mitalla, joten jos katselulistaa haluat niin lisää aiempiin vielä Boy A, Requiem for a Dream, Awakenings, Pan's Labyrinth, Raging Bull ja One Flew Over the Cuckoo's Nest.

öl m:
Closer: Suurena Joy Division -fanina tämä kolahti kovaa, vaikka kaikki leffan tapahtumat olivatkin pitkälti ennalta tiedossa. Loppukohtaus on pirun hyytävä.
 
Mitä vittua? Selittäkää nyt, miten tämä leffa liittyy Joy Divisioniin.

Bluesmies: Mitä vittua? Selittäkää nyt, miten tämä leffa liittyy Joy Divisioniin.
 
Niin, oletan että lainaamasi kirjoittaja viittasi Controliin. Closer puolestaan on Joy Divisionin levy.

Planetist: Niin, oletan että lainaamasi kirjoittaja viittasi Controliin. Closer puolestaan on Joy Divisionin levy.
 
Tarkkuutta öl m, tarkkuutta.

Bluesmies: Tarkkuutta öl m, tarkkuutta.
 
FUUUUU! Tosiaan, kauhea sekaannus, anteeksi. Ilmeisesti sanat Closer ja Control kalskahtaa samanlaisilta meikäläisen päässä. Asiaa ei helpota myöskään se, että Closer on Joykkareitten levyn nimi.

Dancer in the Dark on sellainen leffa, että vaikka pidin siitä ihan mielettömän paljon, niin en halu katsoa sitä toista kertaa. Vaikka elokuvassa on paljon kauniita asioita, on loppuratkaisu niin hirvittävän surullinen, että hakee vertaistaan.

von trieriltä myös breaking the waves tjsp

Elefanttimies on yks suurimmista vetistelyleffoista omalla kohdalla. Ei tuota leffaa katsoessaan voi olla tuntematta sääliä.

Green Milen kohdalla meinas vähän herkistyä.
 
e. uusimmista Benjamin Buttonin... oli lopussa aika snif.

Nimeni on Sam. Meikäläinen vollottaa kuin pikkutyttö kun näen elokuvan.

Forrest Gump tulee ensimmäisenä mieleen, vaikka kaikki kääntyy hyvin päin lopussa.