Yleistä keskustelua musiikista ›

Minusta tuo nuorena kuolemisen ajatus rockmusiikissa on aina tuntunut jotenkin vieraalta ja epämiellyttävältä - jopa vastenmieliseltä ja surulliselta. Rockissa on toki artisteja, joille näin on käynyt ja joiden työ on inspiroinut itseänikin, mutta ei se nuorena kuoleminen ole "se juttu", mikä heissä kiehtoo, vaan nimenomaan se itse musiikki. Minua on oikeastaan ennemminkin aina harmittanut se, että monet huipputekijät ovat lähteneet liian aikaisin. Saattaisi esim. olla erittäin mielenkiintoista tietää, millaista musiikkia vaikkapa Jimi Hendrix olisi saattanut tehdä, jos olisi vielä saanut kauemmin elää. Minkähänlaista tavaraa häneltä olisi myöhemmin saattanut tulla, kun taidot, näkemys, visio yms. olisivat vielä entisestäänkin kehittyneet ikänsä myötä? Olisivatkohan ne oikein helmien helmet tulleet vasta silloin? Tätä emme valitettavasti saa koskaan tietää.
 
Itselläni suurimman arvostuksen osakseen saavat sellaiset jäärät, jotka vanhenevat samalla ja tekevät samaan aikaan yhä musiikkia, joka kehittyy kokijainsa ajatusten, mielipiteiden, iän mukanaan tuoman viisauden yms. myötä. Se tuo myös vaihtelua musiikkiin. Toki nuoruuden palo, into ja vimma ovat hyviä juttuja, mutta kestävimpiä tuloksia saavutetaan enemminkin sillä, kun siihen samaan intoon ja paloon (= tarpeeseen tehdä musiikkia ja tuoda ilmi omia näkemyksiään) yhdistyy vanhemmuuden mukanaantuoma viisaus, piirun verran laajempi elämänkatsomus sekä ennen kaikkea syvyys. Vanhat blues-äijät etenkin tässä ovat kovia; he saattavat vielä 70-vuotiainakin olla kiertueella, mikäli vain kuntonsa siihen periksi antaa. Se on todellista uskottavuutta: jatkaa homma loppuun asti, välittämättä kriitikoiden ja pettyneiden fanien jonninjoutavista paskapuheista. Olla uskollinen vain omalle näkemykselleen ja visiolleen tehdä musiikkia.
 
Musiikin ulkopuolella tapahtuvien asioiden (työ, opiskelut yms.) ei sinällään pitäisi liittyä mitenkään siihen, miten kukin sen tärkeimmän - musiikin itsensä - kokee, mutta toisaalta ainakin itselleni bändin/artistin uskottavuutta sekä kunnioitusta osakseen huomattavastikin lisäävät esim. opiskelujen, käytännön tietämyksen, kokemuksen, yms. taustallaolo, varsinkin jos ne liittyvät biiseissään laulettuihin asioihin - etenkin esim. mytologioiden, kirjallisuuden, historian, kielitieteen ja monen muunkin vastaavan asian ollessa kyseessä. Silloin ainakin selvästi tiedetään, minkä pohjalta tehdään sitä omaa juttua.
 
Itse aion ainakin kanneltani soitella vielä yli viidenkymmenen vuoden päästäkin; silloin vasta on todellista uskottavuutta tehdä omaa musiikkiani.. :D

Uskon suurimmassa vaarassa olevan niiden poppareiden, jotka ovat vain julkisivuja/ tulkitsijoita. Heidän menestyksensä on sen varassa, antaako levy-yhtiö hyviä biisejä levytettäväksi jne., eikä heillä ole mitään omaa annettavaa. Nämä tyypit ovat useimmiten juuri noita nuorimpina pinnalle nousseita/nostettuja. He tietävät, että heidät on esim. ulkonäön perusteella valittu pitkästä rivistä yhtä lahjakkaita tai lahjakkaampia, eivätkä he pysty vaikuttamaan menestykseensä tekemällä itse musansa. Siinä joutuu psyyke koville. Britney Spears on hyvä esimerkki. Nyt kuuluu samansuuntaisia puheita myös Joss Stonesta. Toivottavasti huhut ovat vääriä.

Tuomari Nurmio, Vesa-Matti Loiri yms. ovat hyviä esimerkkejä.

siis tuleeko enään ikinä mitään master of puppetsin, heaven and hell tai strairway to heavenin tapaisia mestari teoksia tehtyä kun äijät keskittyy enemmän lakioppiin kuin säveltämiseen? no tietty ajat ovat muuttuneet ja eihän me yhdysvalloissa ees eletä mutta koko asenne on pielessä, ehkäpä me eletään vaan musikaalisesti köyhiä aikoja tällä hetkellä ja ehkä joku hyvä(?) bändi tulee vielä mullistamaan musiikkimaailman mut ihan sama se ku voi kuitenki kuunnella niitä vanhoja hyviä aikoja lätyillä ja kyllähän noit bändei sitä paitsi keikkailee viel ihan kivasti.
sori sekavaa teksii O_o

Itse en usko, että mikään bändi tulee enää mullistamaan maailmaa. Maailma on niin paljon monimuotoisempi ja ihmisten tiedonsaanti yms. niin toisella tasolla kuin esim. 40 vuotta sitten, ettei mikään musiikki-ilmiö voi jättää samanlaisia jälkiä, kuin 60-luvun rock-beatles-jne-mullistus.
Tai...jos joku intialainen tai kiinalainen bändi musiikillaan esim. vaikuttaisi radikaalisti maan sosiaalisia oloja kohentavasti, niin se kyllä mullistaisi maailmaa.
Eli tarvittaisiin Kiinan tai Intian oma Bob Dylan tai Guthrie potenssiin kaksi.
 
Ja sitäpaitsi.. jokainen ikävuosi vähentää todennäköisyyttä innostua jostain uudesta bändistä, ei itse iän takia, vaan siksi, että kaikkea uutta vertaa aiemmin kuulemaansa. Mitä enemmän on kuullut, sitä todennäköisemmin se uusi ei niin uudelta kuulostakaan. Siksi ne SUURET innostumiset tapahtuvat yleensä alle kaksikymppisenä.

Niin.... Tuomari Nurmio ja Tohtori Hillilä tulee mieleen... löytyyhän noita.
 
E: Siis lähinnä tämän kouluttautuneisuus-rockuskottavuus asian tiimoilta.
 
Niin ja onhan Tuomas Peippokin kuulemma hammaslääkäri mutta hyvin paukkuu kannut

En tiedä liittyykö tämä varsinaisesti tähän aiheeseen mutta taas voi pohtia ihan luvan kanssa sitä että tukehtuiko Jimi vapaaehtoisesti omaan oksennukseen vai oliko kysymyksessä sittenkin murha?
 
http://www.iltalehti.fi/viihde/200906019691545_vi.shtml
 
Tämähän on jo vanha teoria mutta ilman muuta sieltä uskottavimmasta päästä.

Atomic Cafe: En tiedä liittyykö tämä varsinaisesti tähän aiheeseen mutta taas voi pohtia ihan luvan kanssa sitä että tukehtuiko Jimi vapaaehtoisesti omaan oksennukseen vai oliko kysymyksessä sittenkin murha?
 
http://www.iltalehti.fi/viihde/200906019691545_vi.shtml
 
Tämähän on jo vanha teoria mutta ilman muuta sieltä uskottavimmasta päästä.
 
Aika se ja sama... oli syy tai tapahtuma ihan millainen tahansa, ei se tuo Jimiä takaisin eikä muuta tosiasioita legendasta. Onhan näitä ollut... milloin JFK:sta, milloin Cobainista, milloin kenestäkin.
Minulle Hendrix on silti eräs niistä "ykkösistä", kuoli itsekseen tai tuli tapetuksi jonkun muun toimesta. In this case... truth changes nothing!
 
Sama tilanne Duane Allmanin ja vaikkapa Wallin Peten kohdalla. Ei ole oikeastaan merkitystä miten tai miksi lähtivät, he ovat omalla tavallaan legendoja ja elävät muistoissa, mielissä ja ennen kaikkea musiikissa.

Diablero: Niin.... Tuomari Nurmio ja Tohtori Hillilä tulee mieleen... löytyyhän noita.
 
E: Siis lähinnä tämän kouluttautuneisuus-rockuskottavuus asian tiimoilta.
 
Niin ja onhan Tuomas Peippokin kuulemma hammaslääkäri mutta hyvin paukkuu kannut
 
Eikös Tuomari ollu joku 30v kun eka pitkäsoitto tuli ulos?

mitä vikaa narkkareissa on?

Mielenkiintoisin pointti tässä keskustelussa on, että suurin osa rockklassikoista ON tosiaan tehty 20-30 -ikävuosien välillä. Ian Duryn New Boots And Panties!! tulee tosin poikkeuksena mieleen, mutta eipä se nyt olekaan samalla kuuluisuustasolla kuin joku Nevermind tai At Fillmore East. Jopa Steely Danin tyypit olivat alle kolmekymppisiä Ajaa tehdessään. Jos haluaa päälle 30-vuotiaana nimensä klassikkolevyjen kansivihkoihin, tuottaminen on melkein rationaalisin vaihtoehto.
 
Loogisin päätelmä tästä on, että ensimmäiset levyt vakiinnuttavat artistin ja nousevat siksi legendoiksi, ja harva taas rupeaa väsäämään ensilevyään päälle kolmikymppisenä nuoruutta arvostavassa rockmaailmassa. Ja kyllähän rockiin kuuluu tietty sähäkkyys, jota ihmisestä löytyy eniten alle kolmekymmenvuotiaana. Vielä enemmän löytyy varmaan alle 20-vuotiaana, mutta sen ikäisillä harvemmin taas taidot riittävät legendaariselle tasolle.
 
Kirjallisuudessa ikä ei tunnu haittaavan lainkaan, päin vastoin vanhemmat tyypit kirjoittavat minusta usein paremmin. Mutta enpä toisaalta rockista vastaavaa kypsynyttä elämänkatsomusta etsikään.
 
bonecrusher: Aika se ja sama... oli syy tai tapahtuma ihan millainen tahansa, ei se tuo Jimiä takaisin eikä muuta tosiasioita legendasta. Onhan näitä ollut... milloin JFK:sta, milloin Cobainista, milloin kenestäkin.
Minulle Hendrix on silti eräs niistä "ykkösistä", kuoli itsekseen tai tuli tapetuksi jonkun muun toimesta. In this case... truth changes nothing!
 
Sama tilanne Duane Allmanin ja vaikkapa Wallin Peten kohdalla. Ei ole oikeastaan merkitystä miten tai miksi lähtivät, he ovat omalla tavallaan legendoja ja elävät muistoissa, mielissä ja ennen kaikkea musiikissa.
 
Onko pointtisi siinä, että ulkomusiikillisilla asioilla ei ole väliä musadiggarin kannalta? Jos ei ole, niin argumenttisi on aika hölmö, onhan kuolema suhteellisen iso juttu ihmisen elämässä. Ja tosiasioitahan ei tosiaan muuta mikään ikinä, siksi ne tosiasioita ovatkin.

en osaa tai jaksa muodostaa kovin pitkii ajatuksii just nyt mut must tuntuu et täs ketjus ois sopivaa mainita serge gainsbourg, joka nousi maineeseen vasta tos about 30v ja oli silti vähän sellanen die young -rocksankari

Roger Waters sävelsi The Wallin kolmikymppisenä, joten kyllä kai niitä klassikoita yli 30-vuotiaatkin voi vääntää.

Minusta näissä "parhaissa" töissä mennään helposti sellaiseen halpaan, että kun joku keksii jotain oikeasti tuoretta, hän saa niin paljon kopioijia, että suuri yleisö hukkaa perspektiivin. On kohtuutonta olettaa taiteilijan mullistavan maailmaa joka levyllään, jos hän on jo luonut ilmaisutavan, josta on tullut hänen tavaramerkkinsä.
 
On varsin helppo stilisoida toisen keksimiä juttuja ajan henkeen sopiviksi ja kerätä halpoja pisteitä, kuten evergreenejä samplaavat hiphopparit.
 
Otteensa säilyttäneistä hyvä esimerkki on Neil Young.

Eero Laine: Onko pointtisi siinä, että ulkomusiikillisilla asioilla ei ole väliä musadiggarin kannalta? Jos ei ole, niin argumenttisi on aika hölmö, onhan kuolema suhteellisen iso juttu ihmisen elämässä. Ja tosiasioitahan ei tosiaan muuta mikään ikinä, siksi ne tosiasioita ovatkin.
 
Ei, vaan siinä että on nykyään ihan se ja sama kuoliko Hendrix itsekseen vaiko murhattiinko hänet. Jimiä ei enää takaisin saada, tehtyä ei saa tekemättömäksi... sen sijaan hänen musiikkinsa ja vaikutuksensa säilyy, olivat kuolemaan johtaneet syyt sitten ihan mitkä tahansa.

kenkkunen: Ettei nyt jumituttaisi pelkästään nuoruuteen ja humehiin, niin mitenkäs tämä bisnesasia. Viekö bisnes nykyisin liikaa energiaa itse taiteilijoiltakin? Eikös managerit ole sitä varten, että ne keräävät kuitit ja järkkäävät tilitoimistot yms?
 
KYLLÄ!!!!!!!

bonecrusher: Aika se ja sama... oli syy tai tapahtuma ihan millainen tahansa, ei se tuo Jimiä takaisin eikä muuta tosiasioita legendasta. Onhan näitä ollut... milloin JFK:sta, milloin Cobainista, milloin kenestäkin.
Minulle Hendrix on silti eräs niistä "ykkösistä", kuoli itsekseen tai tuli tapetuksi jonkun muun toimesta. In this case... truth changes nothing!
 
Sama tilanne Duane Allmanin ja vaikkapa Wallin Peten kohdalla. Ei ole oikeastaan merkitystä miten tai miksi lähtivät, he ovat omalla tavallaan legendoja ja elävät muistoissa, mielissä ja ennen kaikkea musiikissa.
 
Legendaksi pääsee yleensä vain kuolemalla nuorena, mahdollisimman epäselvissä olosuhteissa pää täynnä viinaa ja huumeita, oksennukseen tukehtuminen tai kylpyammeeseen hukkuminen on hyviä vaihtoehtoja jos ei halua roiskia aivojaan seinille haulikon kanssa.
 
Hendrix on sikälikin mielenkiintoinen tapaus että heppu oli muusikkona nero mutta idiootti raha-asioissa. Hendrix ei tienannut itse missään vaiheessa juuri mitään. Hendrix sai hienoja vaatteita, kitaroita ja lopulta jopa oman studion mutta nämä olivat vain karkkirahoja. Hendrix ryöstettiin jo eläessään mutta vielä enemmän sitä ryöstetään kuoltuaan. Hendrixin perikuntakin on laillistettu ryöstöorganisaatio jonka keskushahmoina on Jimin isä ja siskopuoli joka näki "veljensä" yhden kerran eräänä kesäpäivänä joskus kultaisella 60-luvulla kun isä haukkui vierailulle saapunutta poikaansa luuseriksi josta ei koskaan tule mitään. Ryöstöä ne on nämä paljastuskirjatkin mutta Jimi myytti elää ja sivuakaan en ole jättänyt lukematta.
 
Kaikesta huolimatta Jimi Hendrix oli hämmästyttävän ällistyttävän sensaatiomaisen hyvä kitaristi ja se on kaikkein tärkeintä. Hendrix toimii paremmin kun tuhat volttia palleille tai 10 000 pikapanoa Tavastian saniteettitiloissa. Hendrix oli muukalainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mies toiselta planeetalta jonka ihonväri oli musta koska se saapui tänne avaruusaluksella joka oli liekeissä koko matkan. Tästä kokemuksesta Hendrix teki laulunsa ja hyvin toimii vieläkin vaikka mies palasi jo kotiplaneetalleen.

Atomic Cafe: Kaikesta huolimatta Jimi Hendrix oli hämmästyttävän ällistyttävän sensaatiomaisen hyvä kitaristi ja se on kaikkein tärkeintä. Hendrix toimii paremmin kun tuhat volttia palleille tai 10 000 pikapanoa Tavastian saniteettitiloissa.
 
Absolut samaa mieltä. Ja kyllähän Jimi eläessään muokkasi kulttuuria niin rajusti, sekä musiikillista että ulkomusiikillista. Täytyy muistaa että silloin 60-luvun lopussa Malcolmin ja MLK:n jälkeen amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuohui ja kiehui. Suuri osa siitä purkautui nimenomaan musiikin kautta. Hendrix oli tietyllä tavalla eläessäänkin arvossa arvaamattomassa. Kuoleman kautta sitten legendan ylle heitettiin vielä isompi legendaviitta ja mystiikat päälle.

bonecrusher: Absolut samaa mieltä. Ja kyllähän Jimi eläessään muokkasi kulttuuria niin rajusti, sekä musiikillista että ulkomusiikillista. Täytyy muistaa että silloin 60-luvun lopussa Malcolmin ja MLK:n jälkeen amerikkalaisessa yhteiskunnassa kuohui ja kiehui. Suuri osa siitä purkautui nimenomaan musiikin kautta. Hendrix oli tietyllä tavalla eläessäänkin arvossa arvaamattomassa. Kuoleman kautta sitten legendan ylle heitettiin vielä isompi legendaviitta ja mystiikat päälle.
 
Hendrix oli ilmiö jo eläessään.
 
Asiahan oli lopultakin niin että valkoiset varastivat mustien musiikin, kierrättivät ja käärivät valkoiseen pakettiin. Hendrix löysi tämän paketin jostain sängyn alta, päätti tehdä kaiken paremmin ja sanoi tämän jälkeen silmää iskien että tehkää perässä jos pystytte.
 
Mielenkiintoista on sekin että 60-luvun lopussa muutamaan vuoteen saatiin mahtumaan niin paljon luovuutta, taitoa ja hulluutta että sitä ei ihan helposti todeksi usko 2000-luvulla.
Joskus käy niin että täydellä liekillä loimuava yhteiskunta tuottaa herkkuja joista voi nauttia vielä vuosikymmenienkin kuluttua.