Media ja viihde ›

Ennen neloskauden viimeisen puoliskon katsomista otin projektiksi veivata Galactican alusta asti muistin virkistämiseksi, ja kyllähän tämä toimii vielä toisellakin katselukerralla, vaikka toki fillerit pistävät enemmän silmään ja joidenkin juonikuvioiden heikkoudet paljastuvat selvemmin. Kolmoskaudella sukelletaan välillä melko syvälle välimallin jaksojen suohon, esim. tuota alkukauden loistavaa asetelmaa olisi voitu venyttää kevyesti vaikka kauden puoliväliin saakka. Ehkä suurin moka tekijöiltä oli hätäillä tuon juonikuvion kanssa.
 
Galacticassa välillä kyllä ärsyttää tuo otsa kurtussa kulkeminen ja en jaksa enää edes laskea, kuinka usein hahmot vetävät itkuraivareita ja ovat jatkuvasti toistensa kurkuissa kiinni, vaikka suurempikin uhka on olemassa. Okei, olosuhteet ovat poikkeukselliset, mutta hieman tahattoman koomista on meininki paikoitellen kun jatkuvasti osoitellaan aseilla ja huudetaan ja ollaan niin militaristisia, että Timo T.A. Mikkonenkin vaikuttaa sivarilta. Ottaisivat rennommin välillä. Vahvin myötäelämisen tunne tulee Sharon Valeriin ja Tyrolin kohdalla, kun taas Starbuck ja Apollo ovat edelleen etäisiä. Saul Tigh on niin yrmy, että naurattaa. Ehkä paras hahmo!
 
Ei tämä sentään yhtä kertakäyttöinen sarja ole kuin joku Heroes (ykköskauden uusintakatselun jälkeen ei kiinnostanut enää yhtään), mutta toisaalta ei lähelläkään Lostin rikasta monumentaalisuutta. Edelleen parasta scifiä heti B5:n (ja The X-Filesin) jälkeen, mutta tämäkin kertoo aika paljon scifisarjojen tasosta. Oikeastaan hämmentävän vähän on tällaista vakavasti otettavaa avaruusscifiä, vaikka mahdollisuudet olisivat rajattomat. Mikä siinä on, että aina pitää lähteä sille Stargåte-linjalle? Nyt kun BSG on paketissa, niin Ronald D. Moore ja J. Michael Straczynski saisivat lyödä viisaat päänsä yhteen ja luoda uuden monivuotisen scifi-saagan. Mutta nämä on näitä epärealistisia kuvitelmia, ei varmaan koskaan tule tapahtumaan moista. Tietty Caprica on tuloillaan, saa nähdä onko siitä mihinkään...