Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Paras on:
1. MOB RULES. Perustelut: Kaikki sävellykset hyviä tai loistavia. Soundit just oikeat: rummut jytisee, basso möyryää ja Iommin riffit iskee tulta. Dion vokalisointi kruunaa paketin. Turn Up the night ei ole yhtä hyvä avausbiisi kuin Neon Knights, mutta loistava silti. Voodoossa parasta raskas yleismeininki ja Dion laulu ja sanat ihan päällikkömeininkiä: "Bring me your children, they´ll burn. Never look back, never look back, never turn. Cry me a river you learn, Voodoo!" Todellakin voodoo-meininkiä. Sign of the southern cross on ihan levyn ydinbiisejä, mestarieepos. Tällä levyllä instrumentaalibiisikin, eli E5150, on loistavaa toisin kuin muilla Sabbath levyillä. Mainio kontrasti eräänlaisena introna the Mob Rules-biisille. Biisin tapporiffissä ollaan niinsanotusti asian ytimessä, ei mitään turhaa, silkkaa murhaa, jonka kruunaa Dion täydellinen tulkinta. Country girl on loistava biisi, semmoista heimomeininkiä;). Slipping awaystä tulee jotenkin sama fiilis kuin Led Zeppelinin Black Dogista; Rumpujen ja kitariffin vuoropuhelu on samankuuloista tai -oloista.
Sitten levyn paras biisi, joka on myös koko Black Sabbathin paras biisi, eli Falling of the edge of the world. Amen. Over and over on loistava päätös levylle: slovari, joka ei kuitenkaan ole mikään puhdasverinen heviballadi. Jos marsilainen tulisi kysymään maan asukkailta, mitä on hevimusiikki, hänelle pitäisi lyödä käteen Mob Rules!
 
2. PARANOID. Perustelut. Tämä levy on yleisesti ottaen legendaarisin ja oikein perustein. Se on todellakin black. Laulujen aiheet ovat olleet omana aikanaan jotain ihan uutta: ydintuhon säteilystä mielenterveysongelmiin ja kaikkea muuta ihanan kamalaa. Koskaan ei yhtä kornin kuuloiset sanoitukset (jotka ovat kuin irvailtujen hevikliseiden oppaasta) ole kuulostaneet yhtä aidon vakuuttavilta ja pahaenteisiltä kuin tällä levyllä. Esim. War pigs, Paranoid, Iron man, Electric funeral ovat kaikki hevimusikkigenren kivijalkaa. Kun Iron manin eka akordi räjähtää ja "I am Iron man" huuto lähtee niin se kuulostaa edelleen pelottavalta. Yhtä pahasti iho menee kananlihalle vain debyyttilevyn nimibiisissä. Omaan korvaani Hand of doom ja Rat Salad ovat myös onnistuneita, vaikka niitä monet pitävät levyn harha-askelina. Ehkä hand of doom poikkeaa levyn tanakasta yleislinjasta, eikä sovi kokonaisuuteen, mutta jos biisi olisi lykätty esim. Master of Realityn instrumentaalien tilalle, niin biisistä ehkä pidettäisiin enemmän. Nyt tämä mielenkiintoinen ja sinänsä hyvä biisi on vain sellaisessa tapporiffien puristuksessa, että se ei tunnu löysemmän jammailutunnelmansa takia levylle sopivalta. Tämä levy on mielestäni kuitenkin kokonaisuutena raskaampi kuin esim. master of reality.
 
3. BLACK SABBATH. Perustelut. aloitusbiisi on bändin pelottavin kautta aikain. ukkossää, kuolemankellot ja todellinen Iommin doom-riffi toimivat säestyksenä, kun Ozzyn pahaenteinen, kolkko saarnaääni halkoo äänimaisemaa. Huuliharppu tai mikä lie soitin on todella onnistunut ja yllättävä elementti The wizard biisissä. Enpä ole kuullut ko. soitinta tässä musiikin genressä muulloin käytettynä. N.I.B:ssä on taas Iommin näyte taidoistaan tehdä tarttuvia ja samalla raskaita riffejä. "My name is Lucifer please take my hand" Huh huh! Levy on monipuolinen ja näyttöhaluisen bändin rohkea linjanveto. Tällaista levyä ei kukaan ollut aiemmin tehnyt. Doom-bluesia!
 
4. MASTER OF REALITY. Perustelut. Tästä löytyy yksi Sabbathin hienoimmista biiseistä niin Iommin riffien osalta kuin sanoitustenkin osalta, eli After Forever. Todella munakkaita riffejä yksi toisensa perään samassa biisissä. Sanoitus on paikoitellen avoin, filosofinen, korni, vakava, hauska ja sisältää loistavia johtopäätöksiä.
Levyllä on ultra raskaita biisejä kuten Children of the Crave, Lord of this world ja into the void, mutta tämä levy ei silti kokonaisuutena ole bändin raskain mestariteos, koska siltä löytyy vähemmän raskaat solitude, Orchid ja Embryo. Kaksi viimeksi mainittua laskevat levyn kokonaistasoa ja Embryota ei voi oikein biisinä edes pitää lyhyen kestonsa takia. Se ei ole edes hyvä intro haudan lapsille. Children of the Crave sisltää hienon rumpusoundin, erityisesti se taktak-soundi alkuriffittelyn aikana. Itse biisi on iskevä, mutta mielestäni hieman yliarvostettu suitsutukseensa nähden.
 
5. HEAVEN AND HELL. Perustelut: Neon knights, H&H, Die Young, Lonely Is the word, Children of the sea. Tämä on soundeiltaan jotenkin liian hifi verrattuna Mob rulesin möyryävämpään soundimaailmaan. Tässä on muutama ei niin tykki biisi, joka tiputtaa arvosanaa. Neon knightsilla Dio on elementissään.
 
6. SABBATH BLOODY SABBATH. Perustelut. Kunnianhimoinen soundi- ja sovitusmaailma. Se on myös se mikä paikoitellen tökkii. Pojat rupeavat liikaa progeilemaan, ja siinä leikissä häviää monesti monelle oikealle progebändille. Levyn nimibiisi aiheuttaa meikäläiselle ärsytystä: Ozzyn ylärekisterissä kulkeva kimitys käy hermoille aina ja pahinta on se, että tämä on levyn aloitus ja nimibiisi. Biisin riffit ovat ok, mutta Ozzy olisi voinut laulaa siltä sävelkorkeudelta, miltä oikeasti pystyy laulamaan ilman että käy korviin. Levyn vahvuus ovat hyvät sävellykset ja Iommin mahtavat riffit, jotka paikoitellen nostavat biisit ihan mielettömiin sfääreihin. Mielentilasta riippuen sovitusten kokeilevuus monipuoliset instrumentit tuo ihan piristävää vaihtelua aiempiin levyihin verrattuna.
 
7. VOL. 4. Perustelut. Tämä ei yllä klassikkojen keskinäisessä mittelössä korkealle, vaikka onkin mielenkiintoinen kokonaisuus. Levyn yleinen hippihuumehuuruisuus jakaa mielipiteitä. Wheels of confusion on levyn parhaimmistoa. St. Vitus dancen olen kantrimaisen riffin perusteella ristinyt doom-kantriksi. Tökkiviä asioitakin löytyy. Levy rönsyilee liikaa eikä sillä ole selkeitä avainbiisejä, jotka veisi kokonaisuuttaa johonkin selkeään suuntaa. Tämä ei ole biisien puolesta ehyt kokonaisuus, vaan muistuttaa hieman sillisalaattia, vaikka tuo huuruinen soundi näennäisesti antaakin levylle jonkinlaista yhtenäisyyttä. FX on varmasti huonoimpia instrumentaaleja Sabbathin historiassa. Changesin piano sovitus ei oikein istu bändin tyyliin. Olisiko akustinen kitara toiminut paremmin? Under The Sunin yksi kitarariffeistä on sama kun Deep Purplen flight of the rat -biisissä. Tällä levyllä on kuitenkin riittävästi hyviä biisejä tekemään siitä klassikkolevyn.
 
Muita levyjä ei ole vielä hankittu. Sabotagelta olen kuullut muutaman biisin. Levy on hankintalistalla ja se sekoittaa em. järjestystä kuten myös dehumanizer kenties.