Kitarat: soittaminen ›

Se on jännä juttu miten toi sävelkorva kehittyy, 2-3vuotta oon ny soittanu ja viel puoli vuotta olin ihan hukas jos vaikka radion kans yritti soitella. Paljonkaan ei ollu hajua missä biisit liikku, muutaman sopivan sävelen saattu jostain kohasta löytää, mut ei puhettakaan et ois voinu heittää vaikka soolon kylmiltään radio-biisiin. Nyt sit oon pari kuukautta vähän ahkerammin jammaillu radioo vastaan ja nyt suht nopeesti alkaa löytään sävellajin ja kuulee jo sointuja, melodioita yms ja pääsee ihan fiiliksiinki ku sooloilee :D. Itestä ainaki korvan kehitys on tuntunu nopeelta, vaikka toki kehitystä vielki tarvitaan =). Kuitenki bändinki kanssa jammailles ei oo paljo hyötyy vaik osaisit soittaa jason becerin kaikki vaikeimmat biisit, jos ei korvaa improiluun löydy. Tommosta oon huomannu monis harrastelijakitareis, ei osaa jamittaa tai heittää kunnon sooloo kylmiltään bändin kans, ku on kotona vaa reenannu speedpikkausta ja sweeptapinkii tablatuureista :D. Ei siis mitään vastaan kumpaakaan tekniikkaa. Joillain on viel sellane asenne, et joku helppo biisi on liian helppo soitettavaks, ku alkuperäisversios ei oo progesooloja. Eihän se tarkota ettei niitä vois sinne heittää, jos vaan ois korvaa ja taitoo.
 
Sit toinen juttu on toi laulun kehitys. Sitä ku on puolvuotta reenannu, nii sävelet ja sävellajit alkaa jo paremmin pysyä ja voi panostaa saundiin =). Innostaa harjotteleen enemmän kun näkee selkeitä tuloksia =). Vaikken nyt itseäni kunnon laulajaksi tai edes muusikoksi kehtaakkaan haukkua, on sitä sen verran päteviä kavereitä nähty :D. Oon aina ihaillu absoluuttisen korvan omaavia kavereita tai muita jotka lähes ensikuulemalta osaa jo kaikki biisit :D. Onko muilla ollu vastaavia kokemuksia, miten sävelkorva on kehittyny? Harmi ettei absoluuttista korvaa voi saada reenaamalla. =(

Eräälle kaverilleni olen äärimmäisen kateellinen. Oltiin menossa hääbändireeneihin, oltiin saatu uus biisi listaan mutta kellään ei ollu nuotteja. Kaveri pyys, että pistettäis kyseinen biisi levyltä soimaan ja hän sitten otti ja kirjoitti soinnut ylös korvakuulolta täysin oikein. Eikä kyseessä ollut ihan mikään helpoin kappale.
 
Itse en ole nuorempana muuta tehnytkään kun soittanut korvakuulolta levyjen sekaan. Mielestäni kaikilla muusikoilla pitäisi olla tämä vaihe. Tabulatuureissa kun on se ongelma, että ne vaan opetellaan eikä sitten osata välttämättä esim kuunnella kappaleen dynamiikkaa kun keskityttään vaan oikeiden sävelien soittoon. Ja tuleehan tuota vieläkin harrastettua :)
 
Tiivistettynä: Hyvä pointti, on juu.

Vladi: Eräälle kaverilleni olen äärimmäisen kateellinen. Oltiin menossa hääbändireeneihin, oltiin saatu uus biisi listaan mutta kellään ei ollu nuotteja. Kaveri pyys, että pistettäis kyseinen biisi levyltä soimaan ja hän sitten otti ja kirjoitti soinnut ylös korvakuulolta täysin oikein. Eikä kyseessä ollut ihan mikään helpoin kappale.
 
Niin, no periaatteessa kenen tahansa joka on suorittanut säveltapailun peruskurssit pitäisi pystyä tuohon. Olettaen että kappale oli pääpiirteissään tonaalinen, ei sisältänyt kovin paljon kromatiikkaa ja sointurakenteet olivat tyypillisiä kolmi- tai nelisointuja. Säveltapailun tavalliset tehtävät ovat juuri sointujen ja melodioiden nuoteiksi pistämistä korvakuulolta (sekä toisinpäin: melodian laulamista suoraan nuoteista).
 
Toki syntymälahjakkuudesta/hyvästä sävelkorvasta on tässäkin apua, mutta säveltapailu eli solfaaminen on taito, jonka kyllä voi melkein kuka vain opetella. Ei se muuten olisi musiikkioppilaitosten kaikille pakollisena perusoppiaineena teorian rinnalla. Yleensä opetus lähtee kahden sävelen välisten intervallien tunnistuksesta ja tuottamisesta, sen jälkeen ruvetaan tunnistamaan sointuja yhden sävellajin sisällä jne. Tuolla tavalla homman voi todellakin oppia, jos on yhtään musiikillisia valmiuksia.
 
Absoluuttinen sävelkorva (eli että tunnistaa absoluuttiset sävelkorkeudet, ei vain suhteessa johonkin perussäveleen/sävellajiin) on sitten enemmän synnynnäinen ominaisuus, mutta kyllä kokeneet muusikot siinäkin pääsevät yleensä aika lähelle totuutta vaikka ei synnynnäisiä valmiuksia paljon olisikaan: jos esim. osaa hyräillä jonkin tietyn sävelkorkeuden aika tarkasti, muut sävelkorkeudet voi johtaa vertaamalla siihen.
 
Mutta tässä sitten onkin sellainen korvakuulolta tehty nuotinnos, jota voi vähän jo kadehtiakin: 14-vuotias poika kuulee kahdelle kuorolle sävelletyn pitkän 9-äänisen teoksen ja kirjoittaa yhden kuuleman jälkeen sen nuotin tarkkuudella ylös. Toisen kuuleman jälkeen korjaa vain pari yksittäistä pikku virhettä "helpossa diktaattitehtävässä", ja valmista tuli. Teos oli tämä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Miserere_(Allegri)
"Poika" oli tietysti Wolfgang Amadeus Mozart.

Sit toinen juttu on toi laulun kehitys. Sitä ku on puolvuotta reenannu, nii sävelet ja sävellajit alkaa jo paremmin pysyä ja voi panostaa saundiin =).
 
Kävin joskus muutamilla laulutunneilla ja koin ne erittäin hyödyllisiksi. Just se että oppii oikean hengitystavan ja sen että laulaa nimenomaan keuhkoilla kantavan äänen luomiseksi on ne pääasiat. Nyt kun on kotona treenaillut silloin tällöin, niin huomaa ainakin sen milloin ei osu nuottiin. Aiemmin en edes huomannut tätä vaan kuvittelin laulavani nuotissa. Vieläkin tosiaan paljon petrattavaa mutta kyllä kehitystäkin on tapahtunut.
 
Kitaransoitossa pitäis myös panostaa tuohon jamitteluun, mutta toistaiseksi haluan panostaa tekniikkaan(koska olen ihan susi sillä osaltolla). Korvakuuloltasoitto on myös kehittynyt ja tästäkin kiittäisin soitonopettajaa, sillä teorian oppimisisesta on ollut paljon hyötyä. Nykyään ei ainoastaan kuuntele sitä mikä nuotti soitetaan, vaan mistä kohtaa otelautaa se tarkalleen soitetaan. Samoja sointuja kun voi ottaa lukuisista paikoista otelaudan eri osista.

LesPaul70: Toki syntymälahjakkuudesta/hyvästä sävelkorvasta on tässäkin apua, mutta säveltapailu eli solfaaminen on taito, jonka kyllä voi melkein kuka vain opetella. Ei se muuten olisi musiikkioppilaitosten kaikille pakollisena perusoppiaineena teorian rinnalla.
 
Sen verran täytyy nillittää, että noihin oppilaitoksiin pyrkiessä testataan, että eväät säveltapailun oppimiseen ovat olemassa. Tämähän on verrattain helppoa tarkistaa...

LesPaul70:
Absoluuttinen sävelkorva (eli että tunnistaa absoluuttiset sävelkorkeudet, ei vain suhteessa johonkin perussäveleen/sävellajiin) on sitten enemmän synnynnäinen ominaisuus, mutta kyllä kokeneet muusikot siinäkin pääsevät yleensä aika lähelle totuutta vaikka ei synnynnäisiä valmiuksia paljon olisikaan: jos esim. osaa hyräillä jonkin tietyn sävelkorkeuden aika tarkasti, muut sävelkorkeudet voi johtaa vertaamalla siihen.
 

 
Tuota kenestäs niitä kokeneita muusikoita tulee, jollei niistä, jotka havaitsevat itsessään synnynnäisiä valmiuksia? :D

Kuitenki bändinki kanssa jammailles ei oo paljo hyötyy vaik osaisit soittaa jason becerin kaikki vaikeimmat biisit, jos ei korvaa improiluun löydy.
 
Tämä se unohtuu monelta kotitreenaajalta. Sitten kun tuommosen ns. taitavan kitaristin raahaa bändikämpille niin se on aivan jäässä. Enkä puhu oikeastaan edes soolosoitosta vaan ihan siitä paljon tärkeämmästä perusbänditouhusta että lähdet soittamaan esim. basistin nerokkaan riffin päälle jotain siihen sopivaa sointukulkua ihan hatusta.

antnis: Tuota kenestäs niitä kokeneita muusikoita tulee, jollei niistä, jotka havaitsevat itsessään synnynnäisiä valmiuksia? :D
 
Täsmennän: läheskään kaikilla kokeneilla/ammattimuusikoilla ei ole synnynnäistä absoluuttista sävelkorvaa. Mutta he pystyvät silti löytämään absoluuttisetkin korkeudet aika hyvin muilla konsteilla.

Enkä puhu oikeastaan edes soolosoitosta vaan ihan siitä paljon tärkeämmästä perusbänditouhusta että lähdet soittamaan esim. basistin nerokkaan riffin päälle jotain siihen sopivaa sointukulkua ihan hatusta.
 
Usein monet kotisoittajat/kotona oppineet eivät ole nähneet vaivaa perehtyä sävellajeihin tai muutenkaan tutustuneet yleisimpiin sointukulkuihin, varsinkin jos eivät ole olleet bändissä tai harrasta biisien tekoa tms. Vaikea on tällaisen kaverin kanssa sitten edes kaksin jammailla, niin että toinen soittaa sointuja ja toinen sooloilee. Sooloissa ei tiedä missä asteikot kulkee ja soinnuissa ei tiedä, mitä vaikka E-mollissa voi soittaa :/

superfly: Tämä se unohtuu monelta kotitreenaajalta. Sitten kun tuommosen ns. taitavan kitaristin raahaa bändikämpille niin se on aivan jäässä. Enkä puhu oikeastaan edes soolosoitosta vaan ihan siitä paljon tärkeämmästä perusbänditouhusta että lähdet soittamaan esim. basistin nerokkaan riffin päälle jotain siihen sopivaa sointukulkua ihan hatusta.
 
Niin, yllättäen musiikin tekeminen ja sen toistaminen ovat eri asioita, jälkimmäisessä motoriikalla pääsee pitemmmälle.

LesPaul70: Täsmennän: läheskään kaikilla kokeneilla/ammattimuusikoilla ei ole synnynnäistä absoluuttista sävelkorvaa. Mutta he pystyvät silti löytämään absoluuttisetkin korkeudet aika hyvin muilla konsteilla.
 
Täsmennellään lisää sitten kun termistö on hallussa.

Itselläni on äärimmäisen rajoittunut "absoluuttinen sävelkorva" (voiko sitä edes absoluuttiseksi kutsua), osaan hyräillä D-nuotin lonkalta. Myös A lähtee melko helposti, mutta ei tunnu osuvan aina nappiin. Tämä toimii muistelemalla kitaran vapaan D:n sointia, en luultavasti tunnistaisi esim. pianolla soitettua D:tä, enkä kitarallakaan välttämättä tunnistaisi nuottia esim. G-kieleltä soitettuna. Yksittäisen nuotin tunnistaminen muiden nuottien keskeltä tuskin onnistuisi, mutta en ole kyllä kokeillutkaan.

Onko se muka absoluuttinen sävelkorva jos osaa hyräillä yhden nuotin selvästi?

Tonski: Onko se muka absoluuttinen sävelkorva jos osaa hyräillä yhden nuotin selvästi?
 
Ei. Se on juuri sellainen apukeino, jota voi käyttää, jos ei ole absoluuttista sävelkorvaa.

rajoittunut "absoluuttinen sävelkorva" = pelkkä sävelkorva.

LesPaul70: Ei. Se on juuri sellainen apukeino, jota voi käyttää, jos ei ole absoluuttista sävelkorvaa.
 
Mitäköhän käytännön hyötyä tollaisesta "tää ehkä on A" -korvasta mahtaa olla?
 
Mitä hyötyä absoluuttisesta sävelkorvasta on muuten vain hyvään sävelkorvaan verrattuna?
Virittäminen ilman referenssi-ääntä on ehkä ainoa "etu"...

sepisti: Mitä hyötyä absoluuttisesta sävelkorvasta on muuten vain hyvään sävelkorvaan verrattuna?
 
Niin, no koska kysymys on kitarapalstalla, sen kannalta ei kovinkaan paljon hyötyä. Voi jopa häiritäkin, jos bändikaveri on virittänyt koko kitaransa neljäsosasävelaskelen liian alas!
 
Sen klassisella puolella esim. orkesterinjohtajille ja kuoronjohtajille absoluuttinen sävelkorva on kullan arvoinen.

sepisti: Mitä hyötyä absoluuttisesta sävelkorvasta on muuten vain hyvään sävelkorvaan verrattuna?
Virittäminen ilman referenssi-ääntä on ehkä ainoa "etu"...
 
Väittäisin myös että saattaa olla vain häiriöksi. Aika moni varsinkin vanhempi mestariteos ei välttämättä mene absoluuttisesta sävelestä ja niiden kuuntelu absoluuttisen korvan omaavalla voi olla yhtä tuskaa. Itsellänikin on tavallaan vain "opittu" korva. Soitinten keskinäinen epävireisyys häiritsee eniten. Esim. väärään vireeseen viritetyt rummut kuulostavat yhteissoitossa ihan kauhialta.